Oletteko muut lapsettomat törmänneet samaan? Odotetaanko teidän auttavan sisaruksianne vaikka pidemmänkin välimatkan päästä kun nämä saavat lapsia?
Olen itse roikkunut elämäni nuoruusvuodet yhden siskoni apuna hoitaen hänen kotiaan ja auttaen milloin vain ehdin. Tästä johtuen oman elämän rakentaminen jäi aina vaiheeseen kun elin vain toisen perheen mukana.
No, kun tulin vanhemmaksi tajusin alkaa vihdoin hakea sitä omaa uraani ja paikkaa missä olla, kunnes toinen sisko alkoi rakentamaan perhettä. Nyt oma elämä on vielä ihan kesken, enkä tiedä vieläkään edes mistä saan pysyvästi leipäni pöytään. Silti nyt on alkanut painostus auttaa siskoa tämän arjen järjestelyjen kanssa. Kai nyt vaan olen sellainen luonne, mitä muut luulevat voivansa käyttää sumeilematta hyväksi.
Mutta nytpä teinkin stopin. Tuntuu kohtuuttomalta lähteä taas piikomaan toiselle ja parantamaan hänen elämänlaatuaan, vaikka oman elämänsä järjestyminenkään ei ole vielä hallussa. Tuntuu väärältä että toinen, vaikka on saanut sen oman elämänsä kuosit järjestykseen, siis saanut pysyvän parisuhteen ja perheen, vakituiset hyvät tulot millä rahoittaa omaa elämisensä laatua palkaten vaikka sen siivoojan ja hoitotädin, kehtaa silti olettaa kaikkien palvelevan häntä ja hänen valintaansa lisääntyä. Eikä siinä mitään, lapsethan on mukavia, mutta myös oma valinta, aivan kuin oli oma valintani uhrata parhaimmat vuodet piikoen muita.
En itsekään odota että joku sukulaisistani tulisi pesemään ikkunani tai hoitamaan lemmikkejäni, vain siksi että oma elämäni useissa pätkätöissä on nyt todella kovan ajankäytön järjestelyn tulos. Toisaalta en myös ruikuta tätä väsymystäni ääneen, niin kuin lapsiperheissä kai on tapana. Elämä on kaikille yhtä väsyttävää, jos se ei ole normaali perus helppo 8-neljään arki, vapaat illat ja vkonloput. Mutta valitettavsti oma perheeni kuvittelee oman elämäni olevan tätä, kun eihän minulla ole niitä lapsiakaan. Ja se vasta raskasta on, kun joutuu hoitamaan vauvaa kotona, kun toinen lapsi on koulussa, ja miehensä osallistuessa tasapuolisesti kotitöihin.
Miksi sitten aina pidetään itsestään selvänä, että juuri lapsiperheet ovat niitä avuntarvitsijoita?
Olen itse roikkunut elämäni nuoruusvuodet yhden siskoni apuna hoitaen hänen kotiaan ja auttaen milloin vain ehdin. Tästä johtuen oman elämän rakentaminen jäi aina vaiheeseen kun elin vain toisen perheen mukana.
No, kun tulin vanhemmaksi tajusin alkaa vihdoin hakea sitä omaa uraani ja paikkaa missä olla, kunnes toinen sisko alkoi rakentamaan perhettä. Nyt oma elämä on vielä ihan kesken, enkä tiedä vieläkään edes mistä saan pysyvästi leipäni pöytään. Silti nyt on alkanut painostus auttaa siskoa tämän arjen järjestelyjen kanssa. Kai nyt vaan olen sellainen luonne, mitä muut luulevat voivansa käyttää sumeilematta hyväksi.
Mutta nytpä teinkin stopin. Tuntuu kohtuuttomalta lähteä taas piikomaan toiselle ja parantamaan hänen elämänlaatuaan, vaikka oman elämänsä järjestyminenkään ei ole vielä hallussa. Tuntuu väärältä että toinen, vaikka on saanut sen oman elämänsä kuosit järjestykseen, siis saanut pysyvän parisuhteen ja perheen, vakituiset hyvät tulot millä rahoittaa omaa elämisensä laatua palkaten vaikka sen siivoojan ja hoitotädin, kehtaa silti olettaa kaikkien palvelevan häntä ja hänen valintaansa lisääntyä. Eikä siinä mitään, lapsethan on mukavia, mutta myös oma valinta, aivan kuin oli oma valintani uhrata parhaimmat vuodet piikoen muita.
En itsekään odota että joku sukulaisistani tulisi pesemään ikkunani tai hoitamaan lemmikkejäni, vain siksi että oma elämäni useissa pätkätöissä on nyt todella kovan ajankäytön järjestelyn tulos. Toisaalta en myös ruikuta tätä väsymystäni ääneen, niin kuin lapsiperheissä kai on tapana. Elämä on kaikille yhtä väsyttävää, jos se ei ole normaali perus helppo 8-neljään arki, vapaat illat ja vkonloput. Mutta valitettavsti oma perheeni kuvittelee oman elämäni olevan tätä, kun eihän minulla ole niitä lapsiakaan. Ja se vasta raskasta on, kun joutuu hoitamaan vauvaa kotona, kun toinen lapsi on koulussa, ja miehensä osallistuessa tasapuolisesti kotitöihin.
Miksi sitten aina pidetään itsestään selvänä, että juuri lapsiperheet ovat niitä avuntarvitsijoita?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä en menisi siivoomaan enkä hoitamaan sisaruksien kakaroita. On valitettavasti törmätty samaan mutta olen sanonut että kiitos vaan en ehdi harrastuksiltani. En itsekkään vaatisi sisaruksia palvelijoikseni missään elämäntilanteessa.
Eri asia jos joku tarjoo apuaan mutta sen vaatiminen törkeää. Olkoot miten raskasta tahansa sisaruksilla sillä nehän ovat itse sitä halunneet. Kukahan haluaisi vättämättä jättäytyä lapsettomaksi alkaakseen sisaruksille piiaksi? Ehei, minä käytän vapaa- aikaani juuri tasan tarkkaan sellaisiin harrastuksiin joista saan itse nautintoa vieläpä jos työ on sisätyötä niin on ihanaa lenkkeillä luonnossa kuin luuttuisi omansa lisäksi vieläpä muiden paskaisia asuntoja ja minä kun en ole ikinä halunnut lapsia niin miksi menisin toistenkaan tekemiä hoitelemaan. Sano sisaruksille että tulkaa te siivoon mun kämppäni kun on niin paljon harrastuksia ettet sä jaksa millään ja ruikuta kun on niin v....n väsynyt! Ehkä ne sen jälkeen jotain tajuaa.
Oma äitini juuri ihmetteli, että miksei serkkuni käy auttamassa siskoaan siivoamisessa ja lastenhoidossa??
Siis...serkkulikka ottaa lapset hoitoon vähintään kerran kuukaudessa, mutta ilmeisesti sekään ei riitä...
Ihmisillä on hiukan vääristynyt mielikuva siitä mihin sukulaisuus velvoittaa. En itse ainakaan ole koskaan kuvitellut että siskoni tai äitini hoitaa lapseni tai siivoaa kotini.
Mutta itsekkäitä rutisijoitahan on aina ollut maailmankolkat täynnä.
Olen ollut hirveän kiltti toope. Kyseessä serkkuni ja hänen perheensä.
Kutsu tuli kuin automaatista kyläilemään ja kyläily kesti 4-10 päivää.
Tein töitä ja vanhdin lapsia, ruokarahaa ei huolittu.
Perkasin mustikoita, kitkin mansikkapeltoa, hoidin vieläpä naapurin poikaa (2V) siinä välissä.
Sitten tuli stop, en ole käynyt siellä kyläilemässä kymmeneen vuoteen.
Äiti ihmettelee suuresti sitä.
Antaa ihmetellä vaan.