Ongelmia kasaantuu ja mies ei suostu edes puhumaan niistä. Jopa kaikki pienet asiat jo ärsyttävät; astiat ja vaatteet lojuvat ympäri asuntoa ja mitään hän ei saa koskaan aikaiseksi... Paitsi ainahan löytyy aikaa omiin harrastuksiin ja omasta mielestä tärkeisiin asioihin! Ärsyttää, kun ei ole mitään sosiaalisia suhteita (siis mies ei viitsi sosialisoida edes omien appivanhempien kanssa!) ja kaikkein eniten ärsyttää se, että minulle tarjotaan töitä isommalta paikkakunnalta, mutta mies ei halua muuttaa! Onko siis ero väistämätön? Loppujen lopuksi, ehkä olen jo luovuttanut. En jaksa enää tapella, ansaitsen parempaa.
Samanlaisia kokemuksia, ajatuksia kellään?
Samanlaisia kokemuksia, ajatuksia kellään?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minkä ikäisiä olette? Lapsia teillä ei ymmärtääkseni ole.
Jos haluat uuden työpaikan, muuta. Jos suhteenne on vahva, se kestää sen ja aika näyttää miten jatkossa. Jos suhteenne päättyy siihen, niin sitten on parasta niin. Pieni etäisyys tekee toisinaan hyvää, jotta näkee asiat paremmin.
ei meillä ole. Yhdessä olemme olleet 5 vuotta, minä 23 ja mies 29. Erossa olemme jo kummankin opiskelujen takia olleet aikanaan, ja olemme eläneet monia vuosia sellaista viikonloppusuhdettakin. Jotenkin vain tuntuu nyt, kun olen miettinyt asioita enemmän, että ehkä emme kuulukaan yhteen. Toki parisuhteessa on hyviä ja huonoja aikoja, mutta viimeiset puoli vuotta tuntuu olleen sitä huonoa aikaa vain... Olemme puhuneet (tai siis minä olen yrittänyt puhua miehelle) asioista, jotka painavat ja häiritsevät minua. Aina vastauksena on "joojoo, yritetään enemmän, kyllä minä vielä tapani parannan" ja niin edelleen... Mutta mikään ei koskaan muutu. Tuntuu, että hän miettii vain itseään; mitä HÄN itse haluaa ja suunnittelee tulevaisuutta kysymättä minun mielipidettäni. Ja muutenkin - itse olen sosiaalinen ja haluan käydä erilaisissa tapahtumissa ja nähdä ystäviä. Hän taas on enemmän kotona viihtyvää sorttia.
No, pitää kai tässä vielä yrittää keskustella asioista. Harmi vain, että keskustelutkin menevät nykyisin vain huutamiseksi ja riehumiseksi. Ehkä kaipaisimme parisuhdeterapeuttia, mutta toisaalta, miksi viitsisin panostaa, kun ei hänkään viitsi?
Surullinen juttu :C itselläni ehkä aihetta hipova kokemus juuri meneillään..mieheni tosin on armeijassa ja meillä on osaksi myös sen vuoksi paljon riitaa ja ylimääräistä stressiä..mutta itsekin tahtoisin muuttaa pois paikkakunnaltani opiskelun vuoksi, mutta hän ei halua lähteä..tuntuu todella pahalta juuri se, kun tietää ettei parisuhde saisi olla niin suuri este asioille..kyllä yhdessä selviää kun tekee kompromisseja..siihen vain vaaditaan se oikea tunne että mies on itselle oikea, ja että suhde on tarpeeksi vahva kestääkseen sen. Itsestäni en todellakaan tiedä vielä, tahdon odottaa että saan mieheni armeijasta ja voimme keskustella yhdessä.
Mutta mitä kirjoitit tuosta tilanteestasi, niin sinuna en enää jatkais..mies ei tekstisi mukaan rakasta sinua tarpeeksi, etkä sinä enää häntä. yksin yrittämisestä ei tule mitään, sen sanoo jo järkikin. Kehottaisin ottamaan uuden askeleen elämässä ja kenties löydät jotain mistä olet aina unelmoinut :) En väitä että se olisi helppoa..mutta voin kertoa kerran sen tehneenä, että lopputulos on helpottava. On vain pysyttävä lujana vaikka mies kuinka itkisi ja lupaisi muuttua.. jos hän ei sitä ymmärrä tehdä suhteen aikana (joka on kestänyt jo noin kauan) eikä välitä puhua eikä muutenkaan ole niin sosiaalinen, mitä itse juuri kaipaat, niin tukehtuisit vain suhteeseen. Tämä on tosin vain yhden naisen mielipide, mutta pyydän että harkitset kuitenkin uutta askelta vakavasti.
siis mulla ei ihan vataavanlaista ollut mutta silloinen mies jonka kanssa olin naimisissa niin alku oli yhtä onnea mutta sitten seitsemän vuoden jälkeen alkoi kaikki muuttumaan , mies oli öitä pois, ei meinaasitä olisi pettänyt minua tiedän että ei pettänyt, hänellä kun sattui olermaan alkoholiongelma.no meni 1-3 viikoks8i juomaan tuli kotiin, ärhenteli tuolloin 12v tytöllemme aivan syyttä , haukkui sitä, no yrimmme parina käydä avioliittokoulua josta oli kyllä apua mutta sitten jokin taas ei natsannut ja mies lähti taas juomaan. nukuimme jo eri huoneissa. keväästä syksyyn jaksoin sitten hain avioeron, koska minun mielestä kun on kaksi aikuista samassa taloudessa niin silloin yhdessä myös pidetään kodista huolta.meni tietysti aikansa koska olin päästänyt itseni menemään masennukseen, jonka hoito ei hetkessä ollut ohi , mutta sain siihen apua. no nyt kun mietin asiaa, oli oikeasti hyvä että hain eron , sama meininki jatrkuu nykyisessä liitossa , luulen että juominen on pahentunut.itsesi takia lähtisin vaihtaa paikka kuntaa.katsotte vaikkapa asumuserolla jonkin aikkaa miten sulla alkaa menee ja mitkä fiilikset, koska miehesi jos hiffaa jotain mitä on menettämässä niin älä anna helpolla palata koska itse olet huomannut teidän tilanteenne ja olet joutunut niiltä iimoilta tekemään oman ratklaisun. toivotan oikein mukavaa alkavaa talven odotusta, uskon kyllä että osaat tehdä hyvän ratkaisun tai ainakin että jaksamisesi kannalta pois ylimääräiset negatiiviset energiat.positiivisuus peliin. ja lähde tekemään itsellesija itsesi eteen asioita
oikein paljon hyvistä vastauksistanne. En siis ehkä olekaan ilkeä tai paha ihminen, jos ajattelen näin suhteestani. Olen mielestäni venynyt ja venynyt suhteessamme aika paljon, ja olen aina yrittänyt jaksaa uskoa siihen, että mies vielä voisi muuttua. Tottakai meillän on ikäeroakin muutama vuosi, ja eihän se mies enää nuoremmaksikaan muutu. Ehkä siis vanha koira ei opikaan uusia temppuja....?
Yritän vielä keskustella kärsivällisesti miehen kanssa. Ehkä helpointa olisi laittaa asioita muistiin paperille, koska yleensä näissä tilanteessa tunteet tahtoo viedä vallan, eikä sitten enää muista mistä piti puhua...
Minusta minulla on oikeus saada sellaista kuin ansaitsen - ja mielestäni ansaitsen parempaa. Miksi minun pitäisi miellyttää toista, ja sitten vain katkeroitua suhteessa? Olen tehnyt paljon kompromisseja tässä suhteessa, enkä mielestäni ole saanut niitä hänen suunnalta. Toki ei hän estele mua näkemästä ystäviäni tai lähtemästä ulos, mutta ei hän kyllä itsekään halua koskaan lähteä mukaan.
No, tätä vuodatustahan voisi jatkaa loputtomiin...
Kiitos vielä neuvoistanne!
No jos sinä olet suhteessa venyny ja toinen ei tee samaa, niin ei se silloin kovin tasapainoiselta kuulosta. Sano miehellesi asioita mitkä haluaisit olevan toisin, että olisit onnellinen, mutta älä painosta mitenkään, äläkä tee asiasta riitaa. Jos hän ei niille asioille mitään tee, niin sitten ei tee. Eipä ihmiset kovin helposti muutu, jos ollenkaan, että tuskin ne asiat ainakaan ajan myötä parempaan suuntaan menevät. Samanlaisessa tilanteessa olen ollut itsekin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi vain pitäny lähteä suhteesta aikaisemmin. Että ymmärrän kyllä tuskasi.
Olen puhunut asioista, jotka vaivaavat minua, jo monta kertaa. Yhteensä ehkä jo vuoden ajan! Yritän "muistuttaa" niistä huomaamatta, etten vaikuttaisi nalkuttajalta... Mutta mikään ei ole muuttunut. Nyt aion, kunhan mies töistä tulee, pyytää istumaan alas ja keskustelemaan vakavasti.
Kuvittelin vuosia, että hänen kanssaan menen naimisiin ja perustan perheen, mutta valitettavasti nuo pilvilinnaunelmat taitavat nyt murentua. Jos pitäisi laatia lista, jossa on sekä miinukset että plussat, niin tällähetkellä miinuksia taitaisi kertyä aikalailla enemmän. Harmittaa, harmittaa todella paljon! Mutta minkäs sille voi, itse olen parhaani yrittänyt, mutta aina se ei riitä. Enkä voi pakottaa toista muuttumaankaan, ei se olisi reilua.
Jos tunteet jätettäisiin kokonaan pois, niin ratkaisu olisi tehty jo aikoja sitten. Mutta kun toisesta välittää, niin se "minä haluan erota" -lause yritetään aina jättää viimeiseksi vaihtoehdoksi.
"En jaksa enää tapella, ansaitsen parempaa."
Mielestäni vastasit omaan kysymykseen parhaiten. Toista ei voi muokata, käskeä tai hallita. Löydätkö onnesi ulkopuolelta, itsestäsi sisältä? Tee niin miten olet onnellinen.
Ja sanot miehelle etä jops kiinosta olen siellä tavattavaissa ja miehesi on erakko ja ei tule toimeen vanhempiensa kanssa tai haluaa elää omissa oloissaan eikä tartte tai halu sosiaalista elämää tai tapahtumia arkeensa.
Mies ei jollain tapaa kiinnosta edes minua enää, niin pahalta kuin se kuulostaakin. Hänellä ei ole harrastuksia, ei pidä yhteyttä kavereihinsa, työn lisäksi ei liiku missään.
Makaa kotona vapaa-aikansa, joko tietokoneella tai sohvalla. Joskus nukkuu koko päivän läpeensä, hyvä että päivän aikana ehditään näkemään.
Mihinkään kotiaskareisiin ei kajoa, kaikki pyykeistä ruuanlaittoon on minun heiniäni, mikä vielä menettelee. Mutta kun tuo sotkee aivan käsittämättömästi, meilläkin hänen vaatteitaan lojuu milloin missäkin, samoin astioita, roskia ei saa edes roskikseen.
Joskus jopa ällöttää koko mies :( Seksiä on nykyään harvoin, eikä minua edes kiinnosta. Sekin vähä on yleensä sitä, että minä annan ja mies saa. Haluaa suuseksiä tms. mutta koskaan ei tarjoudu samaan.
Olen puhunut näistä hänelle aiemminkin, mutta hän on kuulemma tyytyväinen suhteeseen. Ei halua enempää eikä vähempää. Kokee kuulemma joskus arvostuksen puutetta, kun minä puutun hänen virheisiinsä (pyydän pesemään pyykkejä tai mainitsen sohvalla makaamisesta tms.).
Olen jopa sanonut, että jos ei tilanne muutu niin minä lähden. Silloin kääntää kaiken minun syyksi ja ihmettelee, miten voin olla niin kylmä enkä voi hyväksyä häntä sellaisena kuin on jne.
Tänä aamuna heräsin kuvotukseen, vieressä makaava mies vain ällötti, halusin pois.
En tiedä mitä tekisin tai mitä saisin miehen tekemään? Joskus on ottanut neuvosta vaarin ja ryhdistäytynyt -mutta vain hetkeksi.
Hän on sellainen kuin on, enkä minä voi häntä muuttaa. Mutta tarvitseeko minun sietääkään, jos haluan mieheltä jotain muuta kuin tätä?
Miksi meidän pitäisi kestää sellaista, mikä ei ole meidän arvoista?
Tuota kuvotuksen ja ärsytyksen tunnetta koen itsekin päivittäin. Seksin suhteen meillä sama juttu, minua ei kiinnosta enää yhtään. Miestä ehkä tyydytän suullisesti kerran viikossa-kahdessa. Ei vain kiinnosta enää mikään. Jotenkin olen jo niin orientoitunut tuohon tulevaan eroon, että ei voi mitään. Työsopimus nykyisessä paikassa on ensi kesään asti, ja sitten minä lähden. Kiitos ja näkemiin. Jos mies ei halua muuttua tai ainakin yrittää enemmän, niin minä olen voitavani tehnyt. Enkä minä voi häntä kyllä pakottaa muuttumaan tai muuttAmaan, se on sitten hänen oma valintansa. Vaan mikäli jatkaa tuolla tavalla, niin poikamieheksi jää. Ei naista kohdella näin. Romantiikkaa ollut viimeksi...joskus 3 vuotta sitten? Juu ei, kyllä ansaitsen parempaa!