Ajattelin nyt tänne kirjoittaa, kun en enää tiedä mitä tekisin. Jos vaikka jollakin olisi samankaltainen tilanne, ja osaisi auttaa..
Eli olen nyt ollut mieheni kanssa viisi vuotta yhdessä. Vähän päälle kaksi vuotta tästä ajasta naimisissa. Olemme 25 vuotiaita. Ongelmana on jokaiseen asiaan puuttuva anoppi.. Olemme tällä hetkellä mieheni kanssa molemmat työttömiä. Itse masennuin vähän alle kaksi vuotta sitten, vanhempani ja kolme sisarustani menehtyivät tulipalossa. Otin silloin töistä loparit, ja muutaman kuukauden surin itsekseni. Sen jälkeen kuitenkin mieheni ja ystäväni saivat pääni käännettyä, ja menin terapeutille käsittelemään asiaa. Noin puoli vuotta sitten masennus oli mennyt kokonaan ohitse. En kuitenkaan sen jälkeen ole mitenkään kovin aktiivisesti hakenut töitä, itsestäni tuntuu ettei se ole tärkeää. Samoihin aikoihin kun masennukseni oli mennyt ohitse, mieheni menetti työpaikkansa. Hän etsii koko ajan aktiivisesti töitä, ei tykkää olla tekemättä mitään. Valitettavasti työpaikkaa ei ole saanut.
Anoppini on nyt noin vuoden puuttunut joka asiaan, mikään meidän elämässä ei ole hänen mielestään hyvää. Soittelee usein miehelleni että joko olemme saaneet töitä. Mieheni kerrottua tilanteen anoppi on varma, että emme edes ole hakeneet töitä. Hän ei usko sanaakaan siitä mitä mieheni sanoo. Hän alkaa yleensä haukkumaan minua, kuinka olen hänen mielestään pilannut mieheni elämän. Sitten alkaa kysely, ketä olemme nähneet. Mieheni on kertonut, vaikka olen sanonut että ei se kuulu anopille. Kun mieheni yleensä myös kertoo että on tavannut kahta ystäväänsä, anoppi alkaa valittamaan että miksei mieheni voi nähdä muita kavereitansa. Epäilee että minä en antaisi mieheni tavata ketään. Miehelläni kuitenkin on vain kaksi ystävää, eikä anoppi tätä hyväksy. Muut ovat hyvänpäivän kavereita. Joillakin ei välttämättä ole yhtäkään ystävää, niin en tätäkään anopin näkökantaa ymmärrä. Viimeaikoina mieheni on käynyt äidillänsä todella harvoin, hän ei hyväksy äitinsä käytöstä. On myös sanonut anopille että meillä on oma elämä ja ei ole hänen asiansa miten sen elämme. Itse en ole nyt puoleen vuoteen siellä käynyt. En vain jaksa kuunnella sitä ainaista valitusta. Tässä nyt oli vain joitakin asioita mitä anoppini on sanonut, jos kaiken kertoisin, menisi aamuun asti kirjoittaminen.
Tämän kaiken lisäksi, anoppi on alkanut puhumaan muille mieheni sukulaisille meistä pahaa. Valittaa kun ei käydä, kuinka minä olen pilannut kaiken. Ja kuinka minä olen muuttanut mieheni täysin, kun ei edes töihin mene. Ja kuinka mieheni valehtelee joka asiasta. Asiaa ei tientenkään auta se, että anoppi on muutama vuosi ennenkö minä tulin kuvioihin, halvaantunut jaloista. Käyttää pyörätuolia. Mieheni isä kuoli kun mieheni oli 7. Eli anoppi asustaa kahden mieheni veljen kanssa. Toinen veljistä on 18, ja hänellä on tyttöystävä, joka tietysti on mailman täydellisin miniäehdokas minkä anoppi vain tietää. Ja kun anoppi on puhunut meistä pahaa sukulaisilleen, he alkavat yleensä soitella miehelleni ja myös valittavat joka asiasta. Koska anoppi tarvitsee apua normaali elämässä jalkojensa vuoksi, kukaan ei hyväksy sitä että mieheni käy siellä hyvin harvoin. Eräs mieheni sukulainen haukkui minut kerran ihan täysin, sanoi että olen aivan liian ala-arvoinen miehelleni, olen täysi nolla ja että mieheni täytyy unohtaa minut. Mieheni tämän jälkeen sanoi että välit on poikki ja katkaisi puhelun. Seuraavana päivä tämä sukulainen lähetteli anteeksipyyntöviestejä. Mieheni katsoi sen hyvällä.
En todellakaan tiedä mikä tähän auttaisi, pelkään että masennun uudestaan.. Huomaan että mieheni on hyvin pettynyt äitiinsä ja sukulaisiinsa, kuitenkin tietysti välittää niistä.. Mutta häneenkin sattuu tämä tilanne ihan niinkuin minuun. Mieheni ei enää itse pidä yhteyttä kehenkään suvustaan, vastaa kyllä puheluihin jos soitetaan. Mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä? Auttakaa jos osaatte.
Ja ISO KIITOS jos olet jaksanut tämän lukea!
Eli olen nyt ollut mieheni kanssa viisi vuotta yhdessä. Vähän päälle kaksi vuotta tästä ajasta naimisissa. Olemme 25 vuotiaita. Ongelmana on jokaiseen asiaan puuttuva anoppi.. Olemme tällä hetkellä mieheni kanssa molemmat työttömiä. Itse masennuin vähän alle kaksi vuotta sitten, vanhempani ja kolme sisarustani menehtyivät tulipalossa. Otin silloin töistä loparit, ja muutaman kuukauden surin itsekseni. Sen jälkeen kuitenkin mieheni ja ystäväni saivat pääni käännettyä, ja menin terapeutille käsittelemään asiaa. Noin puoli vuotta sitten masennus oli mennyt kokonaan ohitse. En kuitenkaan sen jälkeen ole mitenkään kovin aktiivisesti hakenut töitä, itsestäni tuntuu ettei se ole tärkeää. Samoihin aikoihin kun masennukseni oli mennyt ohitse, mieheni menetti työpaikkansa. Hän etsii koko ajan aktiivisesti töitä, ei tykkää olla tekemättä mitään. Valitettavasti työpaikkaa ei ole saanut.
Anoppini on nyt noin vuoden puuttunut joka asiaan, mikään meidän elämässä ei ole hänen mielestään hyvää. Soittelee usein miehelleni että joko olemme saaneet töitä. Mieheni kerrottua tilanteen anoppi on varma, että emme edes ole hakeneet töitä. Hän ei usko sanaakaan siitä mitä mieheni sanoo. Hän alkaa yleensä haukkumaan minua, kuinka olen hänen mielestään pilannut mieheni elämän. Sitten alkaa kysely, ketä olemme nähneet. Mieheni on kertonut, vaikka olen sanonut että ei se kuulu anopille. Kun mieheni yleensä myös kertoo että on tavannut kahta ystäväänsä, anoppi alkaa valittamaan että miksei mieheni voi nähdä muita kavereitansa. Epäilee että minä en antaisi mieheni tavata ketään. Miehelläni kuitenkin on vain kaksi ystävää, eikä anoppi tätä hyväksy. Muut ovat hyvänpäivän kavereita. Joillakin ei välttämättä ole yhtäkään ystävää, niin en tätäkään anopin näkökantaa ymmärrä. Viimeaikoina mieheni on käynyt äidillänsä todella harvoin, hän ei hyväksy äitinsä käytöstä. On myös sanonut anopille että meillä on oma elämä ja ei ole hänen asiansa miten sen elämme. Itse en ole nyt puoleen vuoteen siellä käynyt. En vain jaksa kuunnella sitä ainaista valitusta. Tässä nyt oli vain joitakin asioita mitä anoppini on sanonut, jos kaiken kertoisin, menisi aamuun asti kirjoittaminen.
Tämän kaiken lisäksi, anoppi on alkanut puhumaan muille mieheni sukulaisille meistä pahaa. Valittaa kun ei käydä, kuinka minä olen pilannut kaiken. Ja kuinka minä olen muuttanut mieheni täysin, kun ei edes töihin mene. Ja kuinka mieheni valehtelee joka asiasta. Asiaa ei tientenkään auta se, että anoppi on muutama vuosi ennenkö minä tulin kuvioihin, halvaantunut jaloista. Käyttää pyörätuolia. Mieheni isä kuoli kun mieheni oli 7. Eli anoppi asustaa kahden mieheni veljen kanssa. Toinen veljistä on 18, ja hänellä on tyttöystävä, joka tietysti on mailman täydellisin miniäehdokas minkä anoppi vain tietää. Ja kun anoppi on puhunut meistä pahaa sukulaisilleen, he alkavat yleensä soitella miehelleni ja myös valittavat joka asiasta. Koska anoppi tarvitsee apua normaali elämässä jalkojensa vuoksi, kukaan ei hyväksy sitä että mieheni käy siellä hyvin harvoin. Eräs mieheni sukulainen haukkui minut kerran ihan täysin, sanoi että olen aivan liian ala-arvoinen miehelleni, olen täysi nolla ja että mieheni täytyy unohtaa minut. Mieheni tämän jälkeen sanoi että välit on poikki ja katkaisi puhelun. Seuraavana päivä tämä sukulainen lähetteli anteeksipyyntöviestejä. Mieheni katsoi sen hyvällä.
En todellakaan tiedä mikä tähän auttaisi, pelkään että masennun uudestaan.. Huomaan että mieheni on hyvin pettynyt äitiinsä ja sukulaisiinsa, kuitenkin tietysti välittää niistä.. Mutta häneenkin sattuu tämä tilanne ihan niinkuin minuun. Mieheni ei enää itse pidä yhteyttä kehenkään suvustaan, vastaa kyllä puheluihin jos soitetaan. Mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä? Auttakaa jos osaatte.
Ja ISO KIITOS jos olet jaksanut tämän lukea!
Vastaukset 6
Vanhimmat
"En kuitenkaan sen jälkeen ole mitenkään kovin aktiivisesti hakenut töitä, itsestäni tuntuu ettei se ole tärkeää"
mitä helvettiä. ei ihme että anoppisi mielestä olet epäsopiva kun maailmankuvasikin on ihan päin helvettiä. kenen pitäisi sua sitten elättää? toisin sanoen, mene töihin.
Sinulle nimimerkki "mitähelvettiä", luepa tarkemmin mitä alkup. kirjoitti.
Ota sitten sukset kainaloon ja painu lähimmälle suolle sulan aikana. Jonkun verran sukset estää uppoamasta, mutta ei täysin kuitenkaan. Siinä on aikaa miettiä, miltä tuntuu olla pinteessä, jossa kukaan ei auta.
Ehkä se kuuluisa maailmankuvasi muuttuisi hieman.
Olettepa joutuneet tosi ikävään tilanteeseen.
Joskus on todella niin, jotta sukulaisiinsa joutuu pettymään totaalisesti. Sitähän kuvittelee, että he ovat ihmisiä, joihin voi kaikissa tilanteissa luottaa ja jotka auttavat silloin, kun on vaikeinta.
Ilmeisesti tämän perheen äiti on voimahahmo, joka osaa manipuloida ympäristöään ja perhettään niin, jotta he uskovat kaiken hänen kertomansa ja asettuvat "puolustamaan" häntä. He eivät näe puolueettomasti. Tuo äiti eikä hänen perheensä liene muutoinkaan mitään empaattisia ihmisiä, jotka tajuaisivat, mitä olet joutunut kokemaan ja miten se vaikuttaa koko loppuelämään. Et suinkaan ole toipunut kokonaan kriisistä, terapia vasta avasi tien toipumiseen, joka jatkuu.
Siskon käytös oli ala-arvoista. On onni, jotta miehesi on sinun puolellasi ja että teidän välillänne vallitsee ymmärrys. Jos kyseessä olisi ulkopuolinen henkilö. joka käyttäytyisi noin, miehesi tuskin suvaitsisi tätä enää, mutta läheisen ihmisen kanssa on hieman toisin. Sitä haluaa nähdä, jotta toinen tajuaa tehneensä väärin ja on vilpitön anteeksipyynnössään. Heitä yrittää siksi kestää.
Anoppisi purkaa sinuun omaa pahaa oloaan, tyytymättömyyttään ja riittämättömyyttään. Olet helppo kohde. Siksi sinä olet hänen mielestään "kaiken pahan alku ja juuri", et tee mitään oikein. Sellainen kannattaisi ja pitäisi pystyä jättämän omaan arvoonsa, mutta tiedän omasta kokemuksesta, jotta sitä on vaikea sivuuttaa olan kohautuksella. Sitä kannattaa kuitenkin opetella, sillä muutakaan et hänen käytökselleen voi.
Me pystymme vaikuttamaan vain itseemme, joten opettele todellakin tietoisesti olemaan välittämättä noista loukkauksista. Sinä ja miehesi tiedätte todellisuuden, vain se on tärkeätä. Jos noilla teoilla ei ole teihin vaikutusta, ne ehkä vähenevät tai lakkaavat, koska niillä ei saada toivottua reaktioita. Elätte niinkuin itse tahdotte ja hyväksi näette.
Ikävästi käyttäytyviin ja epäluotettaviin ihmisiin ei tarvitse olla yhteyksissä. Sukulaisuus ei siihen velvoita. Onneksemme me aikuisena voimma valita ihmiset, joiden kanssa olemme tekemisissä.
Jossain suhteessa olemme joutuneet käymään läpi oman mieheni kanssa samantapaisen kuvion suvun taholta. Nykyään näyttää siltä, jotta yksi ja toinenkin haluaisi unohtaa menneet ja "palata suosioomme". Opimme olemaan välittämättä ikävästä käytöksestä emmekä itse sortuneet koskaan samaan. Erään tosi törkeän tapauksen yhteydessä mieheni puhui suunsa puhtaaksi ja ilmoitti ko. henkilöille suoraan, mitä mieltä oli näistä ja panettelumyllyn pyörittämisestä. Kyllä siitä säikähdys syntyi ja mylly rauhoittui. Olemme käyttäytyneet korrektisti ja asiallisesti, mutta omista asioistamme emme kerro mitään. Etäisyyttä pidämme myös, olemme katsoneet sen oman rauhamme ja elämämme kannalta parhaaksi.
Ette aikuisina ja itse asianne hoitavina ihmisinä ole tilivelvollisia sukulaisille, ei edes äidille. Jättäkää vastaamatta epäasiallisiin kysymyksiin tai sanokaa suoraan, jotta "ei kuulu sulle".
Käy "työkkörissä" puhumassa työkokeilupaikasta, jos sitä kautta saisit
työtä. Ryhdistäydy.
Onpas kovaluista sakkia täällä! Ja tämä yksi hyväkäs käskee ryhdistäytyä, käskee ihmistä joka on menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa tulipalossa.
Missä on empatiakyky, kysyn minä. Missä sydän?
Jos tällainen totaali menetys on tapahtunut ja on totta mitä alkup. kirjoittaa, niin kyllähän tämä ihminen ON ryhdistäytynyt, kun yleensä jaksaa elää eteenpäin.
Tapauksesta on kulunut vielä niin vähän aikaa, että ei mikään ihme, että työttömyys on pienin huoli sen rinnalla kuinka suuri on SURU.
Kuvitelkaas nyt ihmiset, miltä tuntuisi menettää yks-kaks koko lähiperheensä. Ja sitten alkaisi anoppi toimia, lätkiä halvaantuneilla jaloilla surevaa maanrakoon. Tämä hävytön halvaantunut käyttää sairautta tekosyynään, että saa koko suvun valjastettua sakinrökitykseen.
Apinalauma on anoppi sukuineen. Alkup. sanoisin, että ota yleenkatse avuksesi. He eivät ansaitse sinua. Tuollainen nainen, joka ei ole oppinut elämässään mitään, vaikka Luoja on yrittänyt opettaa myötätuntoa halvaannuttamalla jalat, niin ei. Ei paksupää opi, noilla konsteillansa helvettiin menee.
Neuvoksi sinulle: ota terve suuttumus avuksesi. Älä ala anteeksipyydellä, älä ota syyllisyyttä vastaan, ja hyväksy se tosiasia, että et anoppia ja hänen apinalaumaansa tarvitse.
Etsikää miehesi kanssa oma "lähipiiri", hyviä ystäviä ja tulevaisuudessa lapsia itsellenne. Siitä alkaa muodostua teille teidän oma "laumanne", jossa teitä ei syyllistetä ja panetella.
Voisiko omasta suvustasi löytyä setiä, tätiä, mummoja, kummeja, jotka saatte vedettyä lähemmäksi sukulaisiksi, joiden luona vierailla juhlapyhinä jne.
Anoppi kannattaa pistää jäihin, ja pitää siellä vaikka hamaan maailman tappiin.
Työllistymisesi olisi kiva juttu, mutta se tapahtuu sitten kun sinulle on tullut tarpeeksi henkisiä voimavaroja. Nyt suru vie oman varantonsa, vaan kyllä se ajan kanssa helpottaa.
Ymmärrän sinua, olet kokenut tämän maailman nurjaakin nurjemman puolen.
Sukulaisuuden takia ei kannata eikä tarvitse pitää yhteyttä ihmisiin, joista saa pelkkää pahaa mieltä. Jos miehesi haluaa olla yhteydessä sukuunsa, sinun ei kuitenkaan tarvitse. Hankkikaa omia ystäviä ja harrastuksia, te ette tarvitse tuollaisia sukulaisia. Puhelut voi lopettaa lyhyeen sanomalla että minun on nyt mentävä tms. Olkaa miehen kanssa apuna ja tukena toisillenne, tehkää kivaa yhdessä, rakentakaa oma elämänne ja elämäntapanne, joka ei kaipaa muiden neuvoja ja arvioita. Myös suhtautuminen työelämään ja asioiden arvojärjestys on oma asianne, mutta yhteiskunnan rahoilla elämisestä tietysti pitäisi itsekunkin pyrkiä elättämään jollakin tavalla itse itsensä.