Työterveyslääkäri tuntee burnoutin monet oireet
Helsinkiläiselle työterveyslääkäri Juhani Seppäselle valitukset migreenistä, vatsakivusta, huimauksesta, niskakivusta ja väsymyksestä ovat arkea. Hän tietää, että usein flunssan tai selkäkivun alta purkautuu masennusta ja burnoutia.
- Ongelmat ovat yllättävän samanlaisia riippumatta työpaikasta tai asemasta.
- Pahoinvointia ei aiheuta itse työ, vaan sen ympärille rakennettu oheistoimintojen hetteikkö, jolla ei ole rajaa. Työpäivät täyttyvät helposti jonninjoutavasta puuhastelusta. Tärkeintä on näyttää sitoutunutta ja säntäillä palaveri- ja seminaariviidakossa.
- Ei ihme, että moni huokaa, kunpa saisi tehdä rauhassa omaa työtään!
Seppänen ei jäänyt pohtimaan tilannetta itsekseen, vaan kirjoitti kirjan Hullu työtä tekee (Otava), jossa hän suorastaan inhorealistisesti kääntää nurinniskoin kaikki itsestäänselvyydet.
Ensimmäiseksi Seppänen pysäyttää tivaamalla, eikö vähempikin riittäisi.
- Yli varojensa elämisestä eli maksamisesta toistaiseksi ansaitsemattomalla palkalla on tullut hyväksytty ilmiö. Ja ne taas, jotka kuluttavat ulkoisesti vähemmän kuin olisi odotettua, herättävät kummastusta ja outoa levottomuutta. Ylilääkäri ja ajaa Ladalla! Siihen täytyy olla jokin selitys!
Seppänen toteaa, että odotukset työn suhteen ovat kasvaneet. Työn pitäisi tuottaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Työn pitäisi olla luovaa, arvostettua, näkyvää, kivaa, jännittävää ja seksikästä. Työssä pitäisi voida toteuttaa itseään, ja työn pitäisi antaa onnistumisen elämyksiä.
- Totuus on kuitenkin se, että vain pienelle vähemmistölle työ merkitsee menestystä tai itsensä toteuttamista.
Seppänen on pannut merkille, miten menestyneet johtajat harmittelevat eläkehaastatteluissaan, etteivät he antaneet aikaa perheilleen. Eivät he sitä Seppäsen mukaan oikeasti harmittele, koska tietävät, ettei haastattelua olisi koskaan tehty, jos he olisivat valinneet toisin.
- Kiireestä on tullut ihmisen erinomaisuuden symboli, vaikka kiireen todellinen syy on kyvyttömyys organisoida omaa aikaansa ja ylimitoitettu usko omaan ripeyteen. Merkillistä on, että harva häpeilee kiirettään.
Työ on kännyköiden ja kannettavien myötä tunkeutunut viime vuosina kotiin. Seppänen kysyy aiheellisesti, onko vapaa-aikakaan enää omaa. Missä on vika, jos kahdeksan tuntia ei riitä?
- Pienissä ja dynaamisissa yrityksissä kuten esimerkiksi mainostoimistoissa on tapana mennä töiden jälkeen perjantaikaljalle firman piikkiin. Rennossa ja epämuodollisessa ilmapiirissä puhutaan työasioista ja muustakin. Ja se, mikä tässäkin tilanteessa joustaa, on tietysti perhe. Nykyään on tärkeämpää sitoutua työhön kuin omistautua perheelle.
Seppänen harmittelee, ettei kokemuksen mukanaan tuomaan viisauteen monilla työpaikoilla uskota, vaan ajan hengen mukaisesti väkeä patistetaan erilaisille kursseille ja viikonloppuseminaareihin.
- Tämä välittää työntekijälle helposti myös viestiä, että et ole tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi, jos kurssien todellinen tavoite olisi ammattitaidon kehittäminen, opin perille meneminen myös testattaisiin. En ole vielä kuullut, että yhdestäkään kurssista olisi pidetty kokeita!
Seppänen lataa lisää. Erityisesti naisilla on hänen mukaansa taipumus sortua ns. hyvyyden harhaan. Naiset olettavat, että jos hoitaa työnsä hyvin ja tehokkaasti, se kohottaa heidän työnsä arvoa. Kun näin ei käy, tulee turhautunut olo, motivaatio vähenee ja burn outin riski kasvaa.
- Mutta ei miehilläkään helppoa ole, sillä heille ulkoinen kuva on tärkeä. Oman työn vähätteleminen on tabu. Siksi miehet putoavatkin usein korkealta ja kovaa. Vasta infarktin jälkeen aletaan miettiä asioiden tärkeysjärjestystä.
- Burn outia puolestaan miehet yrittävät sammutella viinalla, vaikka eihän loppuun palanut sammuttamisella syty.
Jos uupumus menee pahaksi, vain lepo ja etäisyyden ottaminen työhön auttavat. Vähitellen lepo aktivoituu, ja ihminen alkaa tehdä niitä asioita, jotka ovat joskus tuottaneet hänelle mielihyvää.
- Paluu töihin on monelle sokki, sillä työpaikalla kaikki jatkuu ennallaan. Todellinen paraneminen uupumuksesta alkaa vasta sitten, kun hyväksyy sen, ettei työllä ole kykyä muuttua, mutta ihmisellä on.
Monet sairaudet kuten migreeni ja kohonnut verenpaine ovat ahkerien vitsauksia. Seppänen kysyykin provokatiivisesti, että pitäisikö ahkeruutta kontrolloida. Ja jatkaa yhtä reippaasti, että itse asiassa laiskuus jos mikä on työkykyä ylläpitävää toimintaa.
- Toki tiedämme, että jos jätämme työt tekemättä, potkut siitä tulevat. Mutta moni on viime vuosina huomannut senkin, että vaikka on tehnyt työnsä täysin moitteettomasti, irtisanominen on silti kolahtanut kohdalle. Nämä hetket ovat traagisia epäoikeudenmukaisuuden elämyksiä.
Miten sitten pitäisi toimia? Sitoutua vai syrjäytyä? Kiihdyttää vai hypätä pois?
Seppäsellä on yksi selviytymisen strategia.
- Koska työ on lähtökohdiltaan järkiperäistä toimintaa, ovat työn haitat sitä vähäisemmät mitä vähemmän työhön on liitetty tunteita. Työpaikat eivät kuitenkaan ole pysyviä. Työhön pitäisi pikemminkin suhtautua projektiluonteisesti, sillä silloin huomio kiinnittyy ennen kaikkea toiminnan sisältöön
Helsinkiläiselle työterveyslääkäri Juhani Seppäselle valitukset migreenistä, vatsakivusta, huimauksesta, niskakivusta ja väsymyksestä ovat arkea. Hän tietää, että usein flunssan tai selkäkivun alta purkautuu masennusta ja burnoutia.
- Ongelmat ovat yllättävän samanlaisia riippumatta työpaikasta tai asemasta.
- Pahoinvointia ei aiheuta itse työ, vaan sen ympärille rakennettu oheistoimintojen hetteikkö, jolla ei ole rajaa. Työpäivät täyttyvät helposti jonninjoutavasta puuhastelusta. Tärkeintä on näyttää sitoutunutta ja säntäillä palaveri- ja seminaariviidakossa.
- Ei ihme, että moni huokaa, kunpa saisi tehdä rauhassa omaa työtään!
Seppänen ei jäänyt pohtimaan tilannetta itsekseen, vaan kirjoitti kirjan Hullu työtä tekee (Otava), jossa hän suorastaan inhorealistisesti kääntää nurinniskoin kaikki itsestäänselvyydet.
Ensimmäiseksi Seppänen pysäyttää tivaamalla, eikö vähempikin riittäisi.
- Yli varojensa elämisestä eli maksamisesta toistaiseksi ansaitsemattomalla palkalla on tullut hyväksytty ilmiö. Ja ne taas, jotka kuluttavat ulkoisesti vähemmän kuin olisi odotettua, herättävät kummastusta ja outoa levottomuutta. Ylilääkäri ja ajaa Ladalla! Siihen täytyy olla jokin selitys!
Seppänen toteaa, että odotukset työn suhteen ovat kasvaneet. Työn pitäisi tuottaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Työn pitäisi olla luovaa, arvostettua, näkyvää, kivaa, jännittävää ja seksikästä. Työssä pitäisi voida toteuttaa itseään, ja työn pitäisi antaa onnistumisen elämyksiä.
- Totuus on kuitenkin se, että vain pienelle vähemmistölle työ merkitsee menestystä tai itsensä toteuttamista.
Seppänen on pannut merkille, miten menestyneet johtajat harmittelevat eläkehaastatteluissaan, etteivät he antaneet aikaa perheilleen. Eivät he sitä Seppäsen mukaan oikeasti harmittele, koska tietävät, ettei haastattelua olisi koskaan tehty, jos he olisivat valinneet toisin.
- Kiireestä on tullut ihmisen erinomaisuuden symboli, vaikka kiireen todellinen syy on kyvyttömyys organisoida omaa aikaansa ja ylimitoitettu usko omaan ripeyteen. Merkillistä on, että harva häpeilee kiirettään.
Työ on kännyköiden ja kannettavien myötä tunkeutunut viime vuosina kotiin. Seppänen kysyy aiheellisesti, onko vapaa-aikakaan enää omaa. Missä on vika, jos kahdeksan tuntia ei riitä?
- Pienissä ja dynaamisissa yrityksissä kuten esimerkiksi mainostoimistoissa on tapana mennä töiden jälkeen perjantaikaljalle firman piikkiin. Rennossa ja epämuodollisessa ilmapiirissä puhutaan työasioista ja muustakin. Ja se, mikä tässäkin tilanteessa joustaa, on tietysti perhe. Nykyään on tärkeämpää sitoutua työhön kuin omistautua perheelle.
Seppänen harmittelee, ettei kokemuksen mukanaan tuomaan viisauteen monilla työpaikoilla uskota, vaan ajan hengen mukaisesti väkeä patistetaan erilaisille kursseille ja viikonloppuseminaareihin.
- Tämä välittää työntekijälle helposti myös viestiä, että et ole tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi, jos kurssien todellinen tavoite olisi ammattitaidon kehittäminen, opin perille meneminen myös testattaisiin. En ole vielä kuullut, että yhdestäkään kurssista olisi pidetty kokeita!
Seppänen lataa lisää. Erityisesti naisilla on hänen mukaansa taipumus sortua ns. hyvyyden harhaan. Naiset olettavat, että jos hoitaa työnsä hyvin ja tehokkaasti, se kohottaa heidän työnsä arvoa. Kun näin ei käy, tulee turhautunut olo, motivaatio vähenee ja burn outin riski kasvaa.
- Mutta ei miehilläkään helppoa ole, sillä heille ulkoinen kuva on tärkeä. Oman työn vähätteleminen on tabu. Siksi miehet putoavatkin usein korkealta ja kovaa. Vasta infarktin jälkeen aletaan miettiä asioiden tärkeysjärjestystä.
- Burn outia puolestaan miehet yrittävät sammutella viinalla, vaikka eihän loppuun palanut sammuttamisella syty.
Jos uupumus menee pahaksi, vain lepo ja etäisyyden ottaminen työhön auttavat. Vähitellen lepo aktivoituu, ja ihminen alkaa tehdä niitä asioita, jotka ovat joskus tuottaneet hänelle mielihyvää.
- Paluu töihin on monelle sokki, sillä työpaikalla kaikki jatkuu ennallaan. Todellinen paraneminen uupumuksesta alkaa vasta sitten, kun hyväksyy sen, ettei työllä ole kykyä muuttua, mutta ihmisellä on.
Monet sairaudet kuten migreeni ja kohonnut verenpaine ovat ahkerien vitsauksia. Seppänen kysyykin provokatiivisesti, että pitäisikö ahkeruutta kontrolloida. Ja jatkaa yhtä reippaasti, että itse asiassa laiskuus jos mikä on työkykyä ylläpitävää toimintaa.
- Toki tiedämme, että jos jätämme työt tekemättä, potkut siitä tulevat. Mutta moni on viime vuosina huomannut senkin, että vaikka on tehnyt työnsä täysin moitteettomasti, irtisanominen on silti kolahtanut kohdalle. Nämä hetket ovat traagisia epäoikeudenmukaisuuden elämyksiä.
Miten sitten pitäisi toimia? Sitoutua vai syrjäytyä? Kiihdyttää vai hypätä pois?
Seppäsellä on yksi selviytymisen strategia.
- Koska työ on lähtökohdiltaan järkiperäistä toimintaa, ovat työn haitat sitä vähäisemmät mitä vähemmän työhön on liitetty tunteita. Työpaikat eivät kuitenkaan ole pysyviä. Työhön pitäisi pikemminkin suhtautua projektiluonteisesti, sillä silloin huomio kiinnittyy ennen kaikkea toiminnan sisältöön
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olipa hyvä kirjoitus! Kiitos, kun laitoit sen tänne!
Kaksituhatta luvun paras kirjoitus!
Tämä jokaiselle kotiläksyksi oli töissä tai ei
Valtavan syvällistä pohdintaa, johon haluaisin lisätä näkökulman miksi.
Tarkastelen kysymystä ensin kansalliselta tasolta ja laajennan sitä sen jälkeen globaaliin suuntaan.
Hyvinvointiyhteiskuntamme perustuu ihmisten ahkeruuteen ja luterilaiseen työmoraaliin, "otsasi hiessä on sinun leipäsi ansaittava". Työtä on siis tehtävä, jotta saa leipänsä ja lämpimän asumuksen.
Elämme globaalissa kilpailuyhteiskunnassa, jossa rahaa hakee maksimaalista voittoa, se on ainut arvo. Ihiminen on tämän koneiston hyvin voideltu ratas, jota ajetaan maksimivauhdilla globaalin rahan maaorjana.
Siteeraan tähän erään suuren tietotekniikka yrityksen johtajan lausuntoja tekniikka ja talous lehdessä 90-luvun puolivälin tietämiltä:"Odotan insinöörin sitoutuvan ensisijaisesti työhönsä, perheasioita ehtii pohtia sitten 40 ikävuoden jälkeen"! (Huom! muistinvarainen vapaa lainaus)
Mikäli raha ei saa maksimi voittoa, se siirtyy muualle. Vertaan tätä kaskiviljelyyn, jossa polttamalla maaperä saadaan ravinnerikkaaksi pariksi vuodeksi, mutta samalla tuhotaan alkuperäinen elinvoimainen alue.
Olisi niin huojentavaa siirtää vastuu globaaleille yrityksille ja suurvaltojen päättäjille, mutta lopuksihan kaikki on kiinni meistä! Moniko kilpailee paremmasta virasta, palkasta, asemasta, tavarasta jne.?
Mikä siis neuvoksi..tähän loppuun tarina Espanjalaisesta kalastajavanhuksesta. Vanhus istui kalastaja aluksensa vieressä laiturilla ongella ja katseli merelle lipuvia aluksia, jotka olivat menossa runsaiden kalaparvien kimmppuun laskevaa aurinkoa kohti. Paikalle saapui turisti, joka kysyi vanhukselta miksi tämä ei ollut menossa varmalle apajalle. Vanhus kääntyi ja kysyi miksi menisin? Turisti vastasi, että saisit rahaa ja voisit ostaa toisen aluksen. Vanhus kysyi uudelleen, että miksi haluaisin toisen aluksen? Jotta saisit enemmän rahaa ja voisit ostaa lisää aluksia...vanhus kääntyi merelle päin vaieten jatkaen onkimistaan.
Olen ollut monen monessa työpaikassa,joista olen joutunut lähtemään tuotannolis-,teknikistä- ja taloudellisista syistä.Minulla on neljä ammattia.Pikkufirmojen johtajat yrittävät piiskata työntekijöihinsä vauhtia ja samalla ovat ehkä myymässä firmaansa jollekin suuremmalle.Vain raha ratkaisee,sitoutumisella ja ammattitaidolla ei ole mitään merkitystä.Elämme kvasaaritaloudessa,jossa omistajalle pitää näytää hyvät voitot ainakin 3kk:n välein.Työntekijöille ei voi maksaa kunnon palkkaa ja samaan hengenvetoon valitetaan että suomalaiset eivät kuluta.Suomalaisen ostovoima palkkaan nähden on Euroopan heikoimpia.Olen nyt 8kk:n sairaslomalla ja huolimatta rahan vähyydestä voin sanoa,että tämä on ollut parasta aikaa vuosiin.Minua ei kiinosta pätkääkään miten seuraavan firman osakeen arvo kehittyy jos sitä seuraavaa firmaa onkaan.Täytyy sen verran omalle ajalle arvoa antaa.
ei ihme että lapsilla ja nuorilla menee hunosti, kun vanhemmat ovat työaddikteja!
"Paluu töihin on monelle sokki, sillä työpaikalla kaikki jatkuu ennallaan. Todellinen paraneminen uupumuksesta alkaa vasta sitten, kun hyväksyy sen, ettei työllä ole kykyä muuttua, mutta ihmisellä on."
Tuohon tulokseen minä tulin heti hetken levättyäni. Ymmärsin, ettei työpaikalla mikään muutu ja voin auttaa itseäni vain omalla suhtautumisellani työhöni ja työpaikan asioihin.
Vaikeaa se on, kun itseään ei pääse pakoon, mutta joka päivä yritän pitää mielessä, että olen vain töissä täällä, eikä voi tehdä enempää kuin mihin ihminen kykenee ja aika riittää.
Hössötautia..
Miksi burn-outia esiintyy vain keski-ikäsillä naisilla? Toimivat vielä usein kulttuuri, tms. hallinnon alalla..
Missä Repan burn-out vaikka on betonimies 10h päivässä, tai Enskan uupumus vaikka hän ajaa kuorma-auto kellot ympäri??
Keski-ikäisten akkojen hössötyksiä sanon minä!
Onnittelut täydellisestä alkutekstin sisäistämisestä, toit myös hienosti esille eri työpaikkojen välisiä eroja. On todellakin niin, että mikäli ei tunneperäisesti suhtaudu työhön niin ei ole pelkoa uupumuksesta. Lieneekö itsestä lähtöisin, tässä tapauksessa...?
Nyt tuli asiaa...