Saan varmasti taas vaikka minkälaisia vastauksia avaukseeni, mutta toivottavasti asia puhuttelee ja vakavasti. Mieleni tekisi kaivaa ruoska ja antaa tuta näille oikein kunnolla, sillä erossa tapahtuu myös monesti itsekkyyden huippu. Unohdetaan hoitaa asia hienotunteisesti, uhohdetaan, että eroon liittyy henkilöitä muualtakin, omat lapset, vaikka kuinka sanoisitte, että ei kuulu, sanon että kuuluu enemmän kuin mikään muu.
Kumpikin ajattelee vain omaa pahaa oloaan, saa silloin näin ollakin jos perheessä ei ole lapsia, mutta lapsen vuoksi on unohdettava ja annettava hieman periksi. sillä katson parhaillaan sitä lasten muuttumista ja kärsimistä avioeron mukanaan tuomista muutoksista. Järkyttävää huomata muutokset alle 10- vuotiaissa.
En kiellä eroamasta, sillä jos ei muuta osata kuin koko ajan toista moittia, eihän siitä yksinkertaisesti enää mitään tule. Mutta älä mollaa millään tavoin lastesi isää tai äitiä lapsille, äläkä mitään miten he toimivat lasten kanssa, ostavat vaatteita tai vievät eri paikkoihin. Lapsi rakastaa kumpaakin vanhempaansa koko sydämellään, jos moitit toista vaikkapa siitä, että on ostanut lapselle vaatteet päälle, jotka eivät ole oman mielesi mukaiset, lapselle ne ovat suurinta mitä hän on saanut. Teet valtavan virheen mollaamalla ex-puolisoa lapselle tai hänen tekemisisään, samalla irrotat lasta läheltäsi, eihän uskalla enää mitään kertoa sinulle ja kokee olevansa koko ajan vain tielläsis, mitätön ihminen.
Näen kuinka arkoja lapset ovat, he pelkäävät kaikkea, eivät uskalla kertoa oikein mitään, niin selvä muutos on tapahtunut, etkö koskaan enää kuuntele lastasi, vaaditko heitä aina olemaan oman mielesi mukaan, saavatko he enää olla lapsia lainkaan, vaan odotat heiltä aikuisen käyttytymistä ja kaiken suvaitsemista.
On täysin väärin heti tuoda kotiin uusi henkilö, ehkäpä vielä lapsineen, näiltä omiltasi viet kaiken tilan, he kokevat olevansa niin huonoja, että eivät enää uskalla edes puhua tunteistaan.
Heillä ei ole enää mitään, ei omaa kotia, jossa saisi olla kaikelta pahalta rauhassa, sielläkin pitää pakon perään jakaa kaikki näiden täysin vieraiden ihmisten kanssa ja vielä haukutaan muualla asuvaa ex-puolisoa.
Oletko enää millään järjellä varustettu kun teet näin, miten saatisiin näille lapsille jälleen koti, jossa heitä rakastetaan lapsina kaikkine virheineen ja pahoine päivineen.
Tässä perheessä nyt lapset unohtuu kokonaan.
Kumpikin ajattelee vain omaa pahaa oloaan, saa silloin näin ollakin jos perheessä ei ole lapsia, mutta lapsen vuoksi on unohdettava ja annettava hieman periksi. sillä katson parhaillaan sitä lasten muuttumista ja kärsimistä avioeron mukanaan tuomista muutoksista. Järkyttävää huomata muutokset alle 10- vuotiaissa.
En kiellä eroamasta, sillä jos ei muuta osata kuin koko ajan toista moittia, eihän siitä yksinkertaisesti enää mitään tule. Mutta älä mollaa millään tavoin lastesi isää tai äitiä lapsille, äläkä mitään miten he toimivat lasten kanssa, ostavat vaatteita tai vievät eri paikkoihin. Lapsi rakastaa kumpaakin vanhempaansa koko sydämellään, jos moitit toista vaikkapa siitä, että on ostanut lapselle vaatteet päälle, jotka eivät ole oman mielesi mukaiset, lapselle ne ovat suurinta mitä hän on saanut. Teet valtavan virheen mollaamalla ex-puolisoa lapselle tai hänen tekemisisään, samalla irrotat lasta läheltäsi, eihän uskalla enää mitään kertoa sinulle ja kokee olevansa koko ajan vain tielläsis, mitätön ihminen.
Näen kuinka arkoja lapset ovat, he pelkäävät kaikkea, eivät uskalla kertoa oikein mitään, niin selvä muutos on tapahtunut, etkö koskaan enää kuuntele lastasi, vaaditko heitä aina olemaan oman mielesi mukaan, saavatko he enää olla lapsia lainkaan, vaan odotat heiltä aikuisen käyttytymistä ja kaiken suvaitsemista.
On täysin väärin heti tuoda kotiin uusi henkilö, ehkäpä vielä lapsineen, näiltä omiltasi viet kaiken tilan, he kokevat olevansa niin huonoja, että eivät enää uskalla edes puhua tunteistaan.
Heillä ei ole enää mitään, ei omaa kotia, jossa saisi olla kaikelta pahalta rauhassa, sielläkin pitää pakon perään jakaa kaikki näiden täysin vieraiden ihmisten kanssa ja vielä haukutaan muualla asuvaa ex-puolisoa.
Oletko enää millään järjellä varustettu kun teet näin, miten saatisiin näille lapsille jälleen koti, jossa heitä rakastetaan lapsina kaikkine virheineen ja pahoine päivineen.
Tässä perheessä nyt lapset unohtuu kokonaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Lopeta nyt jo täällä asiasi jauhaminen. Käy juttelemassa sen tyttäresi kanssa, kerran. Sitten jätät hänet rauhaan ja siirryt itsekin eteenpäin. Ymmärrän, että tyttäresi ero on ollut sinulle kova paikka, ja ilmeisesti kolauttanut asemaasi yhteisösi silmissä, kulissisi on kaatunut. Et näytä selviävän tuosta traumastasi. Asiantuntija-apu olisi jo paikallaan, sinulle.
Höhlä tässä mistään tyttärestä kyse ole, vaan lasten huomaamisesta erossa. Taidat olla melkomoinen sekopää.
Kyllä se kouluissa ja päivähoitopaikoissa näkyy ja kuuluu, miten lapset voivat. Mene käymään katsomaan.
Voi ei. Taas tämä vinksahtanut mamma jonka tytär otti eron ja löysi uuden miehen...
Etkö vieläkään ottanut yhteyttä lastenvalvojaan? En usko juttujasi lainkaan. Jos tilanne olisi todellinen, jokainen terve aikuinen olisi hoitanut lapset turvaan. Sinä vain lyöt tytärtäsi lapsillaan, jotta saisit purkaa pahaa oloasi.
Tietääkö lapsesi, mitä kirjoittelet tänne? Todella noloa, sillä ystävät, naapurit ja sukulaiset kyllä tunnistavat sinun tyylisi ja he löytävät tarpeeksi yhtäläisyyksiä tapaukseesi. Tyttäresi onneksi vaikutat niin sekopäältä, että hän saa siitä hyvästä sympatiat puolelleen.
hyvä ja tärkeä. Tapasi esittää se ei taida nyt tavoittaa heitä, joita ehkä haluaisit.
Huomaan että sinulla on kova hätä lapsista. Totta on että joissakin eroissa lapset jäävät jalkoihin ja joutuvat jopa kiistakapuloiksi. Totta on sekin että toisinaan ne aikuisten ahdistukset vievät kaiken energian ja lapsen jäävät vähemmälle.
Sivullisena tai isovanhempana on tuskallista seurata kaikkea sitä surua, mikä huonoon parisuhteeseen kuuluu ja etenkin eroon. Kaikilla on paha olla, eikä oikein mistään tunnu apua löytyvän.
Tuo valtataistelu johon lapset sotketaan, lienee se kamalin juttu. Onneksi heitä on vähemmän, mutta yksikin on liikaa. Toisen mollaaminen vai siksi että saisi lapset nostatettua toista vanhempaansa vastaan, rikkoo kenen tahansa lapsen mielen.
Jos sinä sivullesi näet että lapset pelkäävät noin paljon, mitä olet tehnyt heitä auttaaksesi? Sinä voit esimerkiksi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Jos tunnet perheen paremmin, voit olla lasten tukena vaikka silloin tällöin ja tarjota paikan missä he voivat turvallisesti purkaa tunteitaan ja saada jotain kivaa turvallista tekemistä. Voit vaikka tarjota apuasi että jos se aikuinen kutsuu jonkun seksikaverin kotiinsa, katso lapsia sen aikaa.
Sinä et voi muuttaa toista ihmistä, harvemmin myöskään syyllistämien saa mitään hyvää aikaa, vain vastarintaa. Tuska saa toisinaan muotoja joita ulkopuolisen on vaikeaa ymmärtää. Emme me tiedä mitä noiden kahden aikuisen välillä on tapahtunut, ellemme ole kuulevina korvina ja toisen tukijana. Olisiko ollut niin, että suhteessa on ollut molempien paha olla? Sekään ei voi vaikuttamatta lapsiin. Ei kaikki jaksa näytellä edes lastensa edessä.
Muista myös että on eroja, joissa lapset on huomioitu eikä heiltä ole koteja revitty.
Moni ymmärtää hätäsi ja huolesi, siitä ei ole kysymys. Vaan siitä, ettemme me tuntemattomat voi tehdä tuolle tilanteelle mitään. Emmekä me ole siinä osallisia. Voimme vain kuunnella (tai lukea) sinun tuskaasi ja ehkä muutamalla sanalla lohduttaa. Mutta jos esität asiasi niin, kuin me olisimme syyllisiä tuohon, et saa kuin ikäviä vastauksia.
Ihan samoja neuvoja ollaan tässä sille annettu jo pilvin pimein ja eri palstoilla, mutta ei ota mitään onkeensa, valittaa vaan viikosta toiseen. Ja tuomitsee siinä kaikki muutkin eronneet "seksihullut" sivussa.
Luulenpa lasten vauhkoilunkin alkavan vain tämän isovanhemman ilmestyttyä, kun tuo varmaan tuomitsevan käytöksensä kaikkien tietoon lasten aikana.
En ole koskaan kuullut, että toisten, vieraiden lasten kanssa asioitten jakaminen olisi jotenkin pahasta, joten kummallinen on nytkin tuo asenne, että toiset lapset vie muka kodin näiltä lapsukaisilta! Höh!
No, siinähän mieltänsä purkaa, jospa lapset saa ainakin sen aikaa olla rauhassa paapatukselta. Onpahan lapsilla ainakin leikkiseuraa uuden"panokaverin" lapsista.
onko sitä jatkunut jo kauankin ja millä palstoilla? Ellei nimittäin ole mitään kehitystä tapahtunut, kyse voi todella olla psyykkisistä pakkomielteistä. Heitä aina ilmaantuu, heidät oppii pian tunnistamaan, sillä feikeistä he eroavat siinä että ajatukset eivät kehity eteenpäin.
Feikit joskus sortuvat ja paljastuvat tai eivät aloitusten jälkeen vastaa muuten kuin nostaakseen ketjun ylös uudelleen. Onkohan tuo yksikin ketju, eli missä iässä lapset kestävät eron (vuodelta 2009 muuten), sellainen? En jaksanut edes lukea.
Kävin täällä ja sama pospotus ainakin silloin oli päällä.
En usko feikiksi, mutta vois jo vähän kuunnella muitakin jo ja antaa välillä sitä tukeensakkin aikuiselle eronneelle lapselleen, eikä koko ajan sitä täällä mollata. Tympäsee jo tuo sama valitus.
Ja onhan se tosi, ettei tosiaan oo pakko niitä lukee ja niihin itsekkään tieten kommentoida. :)
joku nim.merk." äidin tuska" ja palsta oli tämä sama, sieltä se taisi alkaa..
Miten se näyttää, että se hienotunteisuus on nyt kyllä unohtunut ihan kokonaan sulta itseltäs?
Meneppä nyt itseesi ja lue noita juttujasi aivan hartaudella, mitä olet täällä suoltanut ja kerro, missä se sinun hienotunteisuutesi lastasi ja meitä lukijoita kohtaan ilmenee?
Ei missään! pelkkää itsekästä "minä, minä"- lässytystä koko paska!
Mahdat olla kova määräilijä elämässänne ja voin vain sääliä lastasi ja miestäsi ennenkaikkea!
En ole nähnyt hienotunteisuutta palstalla, vaan täysin särkyneiden ihmisten itsekkäitä viestejä, joista kuultaa selvästi, että asiat ovat vielä hoitamatta, mutta ollaan kaiken tietäviä, jonkinlainen syyllisyys painaa mieltä.
Lähinnä olen yrittänyt jonkinlaisella ärsytyskynnyksellä saada kaikkia eroavia, eronneita ajattelemaan ja eheyttämään elämäänsä. Etsimään suvaitsevuutta ja ennenkaikkea huomaamaan lapsensa tarpeet. Nämä kannanotot kertovat, että näiltä ihmisiltä on juuri asiat hoitamatta ja kalahtaa kovasti, siksi vastaukstkin ovat loukkaavia, syyttäviä, eivätkä missään nimessä mitään antavia.
Toivottavasti kalahtaa onnelliseen suuntaan itsenne ja lastenne kohdalta. Se on ainut toiveeni.
Kenen suvaitsevaisuutta kaipaat ja ketä kohtaan? Selvennä nyt vähän tuota ajatusmaailmaasi?
Sanoit että täytyy joustaa. Tarkoitatko että naisen tulee joustaa vai että miehen tulee joustaa? Missä asioissa? Mitkä asiat näillä, joita et edes tunne, on hoitamatta?
Mitä sinä haluat saada?
Mitenkähän se näyttää enempikin siltä, että sinulla AP on nyt niitä asioita jäänyt elämässäsi hoitamatta.. ;))
SINULLAHAN se tuntuu olevan siellä sielussasi myrsky ja suhteesi omaan lapseesi on jäänyt täysin hoitamatta.
Itse olen aikoinani eronnut ja tiedän, mistä puhun.
Sain vanhemmiltani arvokkaimman avun erossani, ei moitetta, ei syyttelyä, vaan lämpimän halauksen murheitteni keskellä ja maailman parhaimmat isovanhemmat lapsilleni!
Mutta minulla onkin ollut aina hyvät välit vanhempiini ja he ovat olleet aina sen verran fiksuja, että ovat antaneet minun itse päättää elämästäni ja korkeintaan tukeneet päätöksiäni.
Kiitos heille siitä..
Niin kyllä meillä jokaisella on vikoja ja puutteita, mutta voimme ajan kanssa oppia myös jos emme elä silmät ummessa ja kuuntele vääriä tahoja, vaan mietimme itse omat. Kovin vahva on edelleisen kirjoittajan antama viesti, uskon sinullakin olevan puutteita, koska niin varmasti otat kantaa.
On hyvä, että erossasi olet saanut voimaa läheisiltäsi, silloin olet itsekin varmasti pysytynyt kertomaan heille asioitasi, mutta kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia.
On henkilöitä jotkaitse kätkevät asiat omaan sydämeensä ja läheiset voivat vierestä katsoa tai sitten heidät pakotetaan olemaan kaukana läheisistään, sillä on niin paljon erilaisia mahdollisuuksia.
Yksi on kuitenkin varmaa, aina jokin osa näistä asiosita vuotaa jotakin kautta esiin ja kuten sanottu valhella on lyhyet jäljet, nekin tulevat esiin ja monesti aika piankin.
Sanonkin, että jokainen ero on erilainen ja siihen liittyvät asiat, joten en tuomitse ketään eroavaa, en läheistä, joista suurin osa kuitenkin on hyvinkin läheinen ja rakas.
Toivoisin jokaisen ymmärtävän, että on kyse ehkä elämän suurimmasta menetyksestä, kuolema lienee suurin. Mutta ovat verrattavissa, joten jättäisin kaikenlaisen loukkaamisen pois kokonaan, niin tällä palstalla, kuten oikeassa elämässäkin. On hirvittävän rankkaa selvitä eron ahdingosta, kun yrittää elää tunnin päivässä eteenpäin, sekin ottaa voimille. Tämä tapahtuu kaikille tietenkin eroavlalle se on kaikkein raskainta, sitten lapsille ja myöskin läheisille. Kukaan heistä ei pääse vähällä.
Yhdellä tuttavallani oli vaikea ero, jota hän yksin työsti ja yritti selvitä velkahelvetistään ja hoitaa lapsensa ja kouluttaa heidät. Niin ei ehtinyt tapahtua, hän sairastui syöpäsairauteen ja menehtyi, kuten olen muutaminen muiden saaneen syöpäsairauden tällaisen vakaran kriisin jälkeen. Ei löytynyt mitään onnea elämästä eronkaan jälkeen, vaarana on tämäkin.
Mielestäni liian paljon nyt leikitellään elämällä. Koetaan kaiken olevan arkipäivää, niin ei ole nyt eikä tule koskaan olemaan. Huonokin liitto voi parantua, sen eteen pitää tehdä työtä, kuten muidenkin asioiden eteen.
Jokaisessa liitossa on kylmiä aikoja, pitää vain yrittää olla niisäkin mukana, en usko niiden parenevan sillä, että heti erotaan ja hypätään uuteen suhteeseen, sillä kyllä siihenkin ne kylmät ajat koittavat ja pahat päivät. Ei yksinkertaisesti ole olemassa "pilvilinna" elämää jatkuvasti. Jo tämä yhteiskunta omilla säännöksillään asettaa niin paljon vaatimuksi, että perheeseen se aiheuttaa juuri näitä ei tunnu miltään aikoja. On niin kiire joka paikaan, että perhe-elämä kärsii ja lasten pieninä ollessa on vielä vaikeampaa, sairastavat, kasvukipuilevat, tarvitsevat joka hetkeen isän tai äidin tuke, eivät vielä tule omin neuvoin toimeen hetkeäkään. Kyllähän elämä voi silloin joskua tuntua tyhjältä, kun jaksaisit nähdä tässäkin jotakin posiviitistä, tämä aika menee ohi yllättävän nopeasti.
Et muista sitä tunnetta, miltä intohimot ja ihana rakastelu maistuu, et muista sitä nuoruuden paloa ja rakkauden huumaa, elämä on kohdaltasi jo kohta ohi, näet asiat vain vanhan ihmisen kannalta, joka ei enää seksiä harrasta ja muutenkin viihtyisi jo pelkästään kiikkustuolissa sukkia kutoen..
Kirjoitit tuolla aikaisemmin, että itsekkin aikoinaan mietit eroa, kun miehesi reissasi reissuillaan...eli olet itsekkin joskus kaivannut toisen läheisyyttä ja ero on mielessäsi ollut...
Et kuitenkaan saanut erottua ja nyt et soisi sitä muillekkaan.
Ei ne nuoret kuule mitään syöpiä ajattele, eikä niiden tartte ajatellakkaan!
Se on totta, että suhteessa kuin suhteessa intohimot aikanaan kuolee, mutta se on sellainen vietti, että sen takia on sotiakin sodittu, joten marmatuksesi täällä enempi alkaa vain huvittamaan. ;))
Sinun lupaasi kukaan ei tarvitse omaan eroonsa ja vaikka sinä oletkin jo pölyssä oleva, ei muiden tarvitse sitä olla! Lapset ei erosta pahemmin kärsi, jos heitä huomioidaan ja huolta pidetään, päinvastoin! Monen lapsen elämä muuttuu paremmaksi, kun ei tarvitse enää riitaisessa kodissa elää kahden toistaan kiusaavan aikuisen kanssa.
Hommaappa sinäkin joku harrastus itsellesi ja jätä nämä intohimoasiat niille, jotka niistä jotain ymmärtääkin. Ei rakkautta pidä vähätellä ja lakata elämästä sen takia, että sinä olet päättänyt aikanasi niin tehdä. Eipä tuo ole sinulle oikein hyvää näköjään tehnyt...
Alappa kutomaan sukkia vaikka niille tyttäresi uuden miehen lapsille jouluksi, osoitat vähän joulumieltä ja saat katsantokantaa vähän terveemmille ajatuksille!
Olisin antanut enempikin plussia, jos pystyisi!
tuollaisia erojakin olisi olemassa.
” …on kyse ehkä elämän suurimmasta menetyksestä, kuolema lienee suurin.”
Niin, sanotaan että ero on kuin pieni kuolema. Sen allekirjoitan siten, että kun huomaa sen keskinäisen rakkauden kuolevan pois, se tuottaa suurta tuskaa. Emotionaalinen ero on ehkä pahempi kuin sitten sitä seuraava fyysinen ero. Toki jotkut kestävät sitä yksinäisyyttä liitoissaan paremmin kuin toiset. Joillain on onni löytää ystäviä, joiden kanssa voi rakentaa sitä oma elämää ja ikävä kyllä, moni hakee myös liiton ulkopuolista seuraa sekseineen.
”Huonokin liitto voi parantua…” Tämäkin on totta, mutta se vaatii sitten molempien sitoutumista. Ei siis riitä että vain toinen yrittää. Jos liiton perusteet ovat kuitenkin olleet hatarat, silloin voi olla, ettei sitä mikään paranna. Samoin riippuu siitä, miksi se liitto on huonontunut. Jos kyseessä on alkoholismi, väkivaltaisuus, vahvat negatiiviset asenteet tai täydellinen yhteensopimattomuus mm. seksuaalisesti, keinot ovat aika vähissä.
”Jokaisessa liitossa on kylmiä aikoja…” Kyllä, etenkin pidempiin liitoihin tämä pätee. Eikö ole kuitenkin hyvä selittää, mistä nuo kylmät kaudet johtuvat? Usein kysymys on kummankin omista kasvunkausista. Jos liitto on perustunut todelliseen rakkauteen, niin parit löytävät kyllä tien takaisin. Liitto joka tukahduttaa nuo kasvuntarpeet, saa kaikki siinä perheessä voiman huonosti.
Samoin tuon allekirjoitan että elämä voi joskus tuntua tyhjälle. Siihen ikävä kyllä moni lähtee hakemaan sisältöä ulkopuolisesta suhteesta, joka harvoin parantaa tilannetta. Me hyväksymme liian helposti myytin ”harmaasta arjesta”, eli pakotamme itsemme elämään elämää, joka ei anna meille mitään. Jäykistymme kaavioihimme. Tässä suhteessa ihmiset voisivat olla rohkeampia ja luoda jo alusta pitäen liitostaan oman näköistä eikä matkia vanhoja ja osin huonojakin malleja.
Aikoinaan kysyessäni eroa ennen, en saanut vastausta siihen, kuinka kauan on se aika, kun on yrittänyt kylliksi? Kun enää ei ole emotionaalista lämpöä, ei siis ketään joka halaisi tai ottaisi kainaloon väsymyksen hetkinä. Kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaisi niitä omia unelmiaan ja tekisi työtä niiden eteen? Kun puoliso muuttuu ja kääntää kelkkansa. Kun ulkopuolisesta ammattiauttajasta ei ole hyötyä. Minkä ikäisenä pitäisi luopua seksielämästä, ellei halua ottaa rakastajaa? Itselläni oli vaihtoehto uhrautua elämäntapaan jota en voinut hyväksyä, joka olisi estänyt minua elämästä ja jossa ei olisi ollut ketään lähellä fyysisesti. Olisin ehkä jaksanut lääkittynä eteenpäin vielä jonkun vuoden. Riittääkö siis vuosi, kaksi, kymmenen vai ? Kuinka neuvoisit vastaavassa tilanteessa olevia?