Tässä on nyt jo pidemmän aikaa ollu sellanen olo ettei kaikki vaan ole niin ku pitäs. En oo osannu sen tarkemmin ongelmaa sanoiks pukea, en itselle, saati toiselle. Nyt alkaa hahmottua. Olen viime kuukaudet ollu ihan mielettömän äkänen, suutun pienimmästäkin asiasta, räyhään, nipotan. Ja tuo kaikki sotii perus luonnettani vastaan. Olin ennen lähes poikkeuksetta iloinen, pirteä, hassuttelija, hauska.. en nipottanut siisteydestä eikä muutenkaan kaikki ollu "niin justiinsa". Olin rento. Nyt siis olen täysin tuon kaiken vastakohta.
Hetki sitten tapasin erään ystävän jota en ollut nähny pariin vuoteen. Yhtäkkiä hänen seurassaan jotenkin heräsin eloon! Olin iloinen, vitsailin, nauroin niin että vatsaa kivisti! Niin hauskaa ei oo ollu pitkään aikaan, en edes muista millon viimeks olis ollu. Mutta kotiin palattua palasi myös myrtsi vaimo minuu takaisin. Olen äkäinen, keljuilen, kaikki. mättää. Pitkän pohdinnan jälkeen tajusin: En ole onnellinen.
Mieheni on erittäin hyvä mies. Kiltti, hoitaa lapsia, ei juo, kannustaa, rakastaa... Mutta jokin ei vaan ole kohdallaan. Mietin vaan että onko ongelma enemmän minun henkilökohtainen vai onko liitossamme jotain vikaa? En vain ole oma itseni enää mieheni seurassa! En osaa sanoa milloin muutos on tapahtunu, mutta on sitä jo hyvän aikaa jatkunu. Oon vaan jotenki lukossa. En ymmärrä hänen vitsejään, tartun jokaiseen sanaan, väännän mitä vähäpätösimmätkin asiat riidaks. En tunnista itseäni.
Mitä ihmettä teen? Sain vihdoin ja viimein sanottua miehelleni että jokin mättää ja pahasti, On hän siis huomannut että jotain on pielessä kun aina vaan olen vihainen, mutta ei hän(kään) ollut tajunnut tilanteen vakavuutta. Koska näin ei voi jatkua, tästä tilanteesta kärsin minä, mies ja myös lapset kun äiti ei ole iloinen koskaan. Marisee vain. Paskalta tuntuu selvitellä tunteita, varsinkin kun toinen on niin esimerkillinen aviopuoliso, mitään konkreettista vikaa (pientä epäsiisteyttä lukuunottamatta) en hänestä löydä. Ite oon se, joka on kadottanu ittensä vaimouteen ja äitiyteen. Oma itteni huutaa jossain syvällä sisällä ja taistelee ilmottaakseen että on vielä olemassa, mutta joku isompi voima painaa sitä alas :(
Olen hukassa.
Hetki sitten tapasin erään ystävän jota en ollut nähny pariin vuoteen. Yhtäkkiä hänen seurassaan jotenkin heräsin eloon! Olin iloinen, vitsailin, nauroin niin että vatsaa kivisti! Niin hauskaa ei oo ollu pitkään aikaan, en edes muista millon viimeks olis ollu. Mutta kotiin palattua palasi myös myrtsi vaimo minuu takaisin. Olen äkäinen, keljuilen, kaikki. mättää. Pitkän pohdinnan jälkeen tajusin: En ole onnellinen.
Mieheni on erittäin hyvä mies. Kiltti, hoitaa lapsia, ei juo, kannustaa, rakastaa... Mutta jokin ei vaan ole kohdallaan. Mietin vaan että onko ongelma enemmän minun henkilökohtainen vai onko liitossamme jotain vikaa? En vain ole oma itseni enää mieheni seurassa! En osaa sanoa milloin muutos on tapahtunu, mutta on sitä jo hyvän aikaa jatkunu. Oon vaan jotenki lukossa. En ymmärrä hänen vitsejään, tartun jokaiseen sanaan, väännän mitä vähäpätösimmätkin asiat riidaks. En tunnista itseäni.
Mitä ihmettä teen? Sain vihdoin ja viimein sanottua miehelleni että jokin mättää ja pahasti, On hän siis huomannut että jotain on pielessä kun aina vaan olen vihainen, mutta ei hän(kään) ollut tajunnut tilanteen vakavuutta. Koska näin ei voi jatkua, tästä tilanteesta kärsin minä, mies ja myös lapset kun äiti ei ole iloinen koskaan. Marisee vain. Paskalta tuntuu selvitellä tunteita, varsinkin kun toinen on niin esimerkillinen aviopuoliso, mitään konkreettista vikaa (pientä epäsiisteyttä lukuunottamatta) en hänestä löydä. Ite oon se, joka on kadottanu ittensä vaimouteen ja äitiyteen. Oma itteni huutaa jossain syvällä sisällä ja taistelee ilmottaakseen että on vielä olemassa, mutta joku isompi voima painaa sitä alas :(
Olen hukassa.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Normaali suomalainen nainen. Kuus vuotta kattelin omaa hermoheikko emäntää ja sitten totesin et on vaan yks elämä käytettävissä. No muija ei oo vieläkään oppinu mitään. Hermoilu jatkuu.
Hänellä on syöpä. Kaikilta kiukkuisilta äkillisen luonteenpiirteen mutoksen kokeneilta löytyy alkanut kasvava syöpä. Uskokoon ken voi, mutta totta. Syöpäsolut painavat hermoja ja iloisuus on enää hetkittäistä.
Jos olet kohtuullisen muodokas ja muutenkin mukava sexy nainen niin aletaan seukkaan...!
Kyllä me nämä vinoutuneet elämämme kuntoon saadaan..! Pistä meiliä tulemaan...!
Niin, sinä kapitaaliriistäjä tuolla aiemmin foorumilla valitit duunarivaimostasi. Nyt sitten Herra Johtaja on pettämiskeikalla paksuine lompakkoineen. :))
Joo, kyllä on säälittävä "pomo", kun pitää suoli24 sivustoilta emäntää vonkata!! ;))))
Onkohan firman pyöritys samaa luokkaa....? ;)))
Nuo ovat...
ai iskeekö vaihdevuodet jo ennen ku täyttää 25? seuraava naseva kommentti, kiitos!
25 on se ikä kun voi alkaa ajatella vakiintumista ja lastentekoa, olet siis aloittanut liian nuorena nyt "olet löytänyt itsesi naisena" ja osaat kyllä kääntää sen miehesi viaksi kun haet eroa. Näin se menee suomalaisten naisten kanssa.
Miksi ei peukku toimi?
Olisin antanut miinuksen, mutta ei toiminut?
Tässäpä oiva malliesimerkki miksi EI koskaan enään Suominaista.
Sun munanmitalla nyt ei saa ketään naista mistään!
"Mieheni on erittäin hyvä mies. Kiltti, hoitaa lapsia, ei juo, kannustaa, rakastaa... "
Kiltti ja hyvä mies ei vain kostuta.. Eikä se ole sinun syysi. Naiset on rakennettu silleen. He tarvitsevat turvaa parisuhteessa, mutta voivakseen "kokevansa elää" he tarvitsevat sen pahan pojan, jonka sinäkin olet nyt tavannut.
Ei tuossa ole mitään ihmeellistä. Sinun on koitettava löytää miehesi kanssa romantiikka uudellen. Suosittelen esimerkiksi:
http://katajary.fi/pariskunnille/rikasta-minua
Ihan normaalia, itse olen ollut naimisissa vasta n 6kk ja välillä tuntuu samalta. Ratkaisu on siinä että pitää nähdä muitakin ihmisiä ja ylläpitää ystävyyssuhteita eikä eristäytyä muista.
Vaikka teillä arki sujuukin niin voi olla että teillä ei miehesi kanssa ole mitään yhteistä. Se on miehen ja naisen välillä yleistä kun seksielämä ja sen tuoma jännitys tasaantuu.
Älä ota mitään paineita vaan elä ja ole siinä missä nyt olet. Ei se avioliitto ole väärä, sen eteen pitää tehdä työtä ja kestää :)
Ihminen ei ole onnellinen, ellei ole hieman onneton. Tai ei tajua mahdollisuuksiaan, ellei ole käynyt syvemmän läven kautta ja porskuttanut hädin tuskin pintaan ja henkiin.
Jos elämä on tarjonnut maistiaisiaan tasaisemman kautta, niin kyllähän siinä itsenä hukkaa, siihen onnelliseen ja tasoitettuun tylsyyteen.
Vaihteluahan sinä kaipaat, eikä siinä sinänsä mitään pahaa. Ei kannata tehdä tuosta mitään eklusive ongelmaa, vaikka identiteettikriisiä pukkaa päälle. Sillä identiteettikriisi sulla on, ja kuuluu kai tähän 20 ikään, että mikä mä olen oikeasti ja miten tähän on päädytty.
Miestäsi ei missään nimessä käy syyttäminen ja hölmöintä olisi lähteä urosta vaihtamaan. Kaikki mälsyys ja mättäminen on omassa päässäsi ja elämänkaaressasi.
Selviät pienemmällä vahingolla, kun lähdet hakemaan "vaihtelua", jonka kautta se identiteetti terävöityy. Nyt olisi uuden ammatin paikka? Harratusten paikka? Katsantojen ja mielipiteiden pohtimisen paikka?
Eli uusiksi menee...
kun vaan tajuat, että todellakaan ei ole vikaa ympäristössä, vaan oman elämänkaaren uudelleen muotoilussa.
Tietää LA identiteettikriisin läpikäyneenä.
tähän tulokseen itsekkin oon siis tullu. Sanoinkin miehelle että ei nyt ala kuvittelemaan että hänessä jotain vikaa olis, itehän se en osaa olla rennosti ja oma itseni. Tänne kun kirjotin ni rohkastuin jotenkin ja käytiin pitkä keskustelu miehen kanssa, ja nyt tuntuu jo siltä että tästä solmusta on jonkun lainen ote saatu ja se saadaan purettua. Ajan kanssa. Muutosta elämään on kyllä kieltämättä haettava. Kotiäitinä oleilu (ja mieskin työttömänä ollu koko sen ajan) alkaa puuduttaa. Ollaan vietetty 2 vuotta nyt näin, joka päivä yhdessä, lähes koko päivä, ilman vaihtelua. Töihin voisin mennä mielelläni jos sellasta löytys.
Itehän se on oma ihtensä löydettävä. En oletakkaan että mies sen puolestani tekis.
tajua, miten yhteinen jaettavaksi tarkoitettu aika etenkin kun lapset on pieniä, voi käydä ahdistavaksi. Miulla oli mies, joka lähti lentoon sen jälkeen kun näki toisen lapsensa syntyneen, totesi kait, ettei häntä enää tarvittu. Monesi olisi ollu hyvä, jos ois ollu mies, mikä ottaa osansa vastuussa, mutta kun ei. Ihan itte sain tenavat kasvattaa, ja miun ongelma oli se, että meinasin kadota siihen kaikkeen kannettavaan ihan yksin. Nyt kun miettii, ja peilaa siihen, että jollekin voi yhdessäolo käydä ongelmaksi, niin en voi kuin todeta, että eipähän ollu ainakaan sitä vaaraa. Mikä sitten on pahinta,yksin vai yhdessä, tiiä häntä.
Kaksi vuotta molemmat työttöminä ja identiteetti alkaa räpistellä. Ei mikään ihme! Ihme paremminkin, että näinkin kauan olette tilannetta kestäneet.
Kyllä se immeinen on niin rakennettu, että sille kuuluu niin kuin muillekin luontokappaleille, että ruoka on pyydystettävä, verkot viritettävä ja ansat koeteltava, että saa eloonsa mielekkyyden.
Kotiäitinä oleskelu mukavuuksilla varustetussa kodissa ei riitä haasteeksi.
Nyt vain kipin-kapin ulos, ylös ja jotain tekemistä keksimään. Tehän nuudutte kuin punajuuret kellariin, ellette pian pääse päivänvaloon.
Tsemppiä ja rohkeutta kehiin.
Ei miehessä välttämättä ole vikaa, mutta vastaako hän tarpeisiisi?
Mitkä ovat tarpeesi parisuhteessa? Kaipaatko jännitystä, jännittävää, vaarallista miestä - miestä jonka vitsit naurattaa? Jos näin on, niin miehesi pitäisi silloin yrittää täyttää tuo tarve riippumatta millainen hän on. Ja vastaavasti jos miehellä on joku tärkeä tarve, hänen täytyy saada se täytetyksi sinun taholtasi.
Näin parisuhde toimii. Ei silleen, että molemmat vain toteaisivat, että no onhan tässä kaikki periaatteessa hyvin ja talo ja koira ja vene...
http://www.marriagebuilders.com
Hei, tulipa mieleen muutamia vinkkejä, mistä voisit etsiä itseäsi:
* Oletko aiemmin harrastanut esim. piirtämistä, maalaamista, kirjoittamista, valokuvaamista, laulamista? Jos sulla on jokin vanha harrastus, joka on arjessa lasten kanssa jäänyt unohduksiin, aloita uudestaan.
* Kiinnostaisiko hyväntekeväisyystyö? Esim. SPR:llä on tarvetta mm. "kavereiksi" yksinäisille vanhuksille tai maahanmuuttajille. Ei maksa kuin vaivan ja muutaman tunnin viikossa.
* Rahaa teillä ei varmaan ole paljoa, kun olette molemmat työttöminä, mutta kansalaisopistossa on edullisiakin harrastekursseja moneen lähtöön (varsinkin jos asut isommassa kaupungissa)
* Rauhalliset kävelylenkit avaavat myös mieltä. Mene välillä yksin tai kaverin kanssa, ei aina perheen kanssa (vaikka perheenkin kanssa on mukavaa)
* Martoilla on myös toimintaa, kokkauskursseja ja muuta edullisesti
* Kiva liikuntaharrastus piristää, ja kaikki ei ole kallista. Esim. uimahallit?
* Jos harkitset lisäkoulutusta, käypä työkkärissä puhumassa asioista. Voisitko saada tukea johonkin ammattitaitoasi laajentavaan koulutukseen? Tai jos taloutenne kestää, avoimissa yliopistoissa ym. voi opiskella omalla rahalla vaikka kiinnostavaa kieltä.
Tsemppiä elämääsi! Kyllä ne ikäkriisit helpottavat, ja nyt sinulla on oiva tilaisuus paitsi etsiä, myös löytää itsesi!
Tää menee, sorry, ihan asian vierestä, mutta mä en oo ikinä kuullu näiden elämieni vuosikymmenten aikana tollasta vertauskuvaa noista punajuurista. Oli aivan huippu ja repesin ihan täysillä :D :D
onhan miehen vaihtaminen paljon helpompaa kuin ammatin, harrastusten tai jopa ystävien vaihtaminen. olet luultavasti tehnyt lapsia miehesi kanssa juuri siksi, että hän on alitajuntasi valitsema ihanteellinen lisääntymiskumppani. nyt voit siis ottaa avioeron ja tehdä miehestäsi, joka on hyvä ihminen onnellisen yksinhuoltajan ja jatkaa omaa, sanoisinko itsekästä elämäntapaasi.
surullisinta tässä on ehkä se, että näen näitä tapuksia ja tällaisia ihmisiä, miehiä ja naisia lähes päivittäin käydessäni ehkä kaupassa tai harrastuksissani. ymmärrän lisääntymisen biologian ja sen, että ihmiset tekevät lapsia jo nuorena, ennen omaa menehtymistään ja melkein tekisi jopa mieli hyväksyä se, mutta en voi silti antaa anteeksi omille eronneille vanhemmilleni vastuutonta suvun jatkamistaan.
kokenut vähän vastaavanlaista.
Kaikki johtuu avioliiton ulkopuolisista tapahtumista ja henkilöistä ennen avioliittoani.
Nämä tapahtumat ovat vähitellen selvinneet minulle, vaikka alusta lähtien olin varma pääpiirteistä.
Tein elämäni virhearvioinnin ja olen joutunut umpikujatilanteeseen.
Positiivista on se, että tilannetta on jollain tavalla käsitelty, joka varmaan auttaa sinänsä.
Negatiivista on se, että nämä asiat vaivaavat minua 24/7 h ja tämä on nyt kestänyt sellaiset 9 kk.
Tämän takia en ole oma itseni avioliitossa ja en pysty panostamaan etenkään parisuhdepuolelle.
Olen ikään kuin käpertynyt itseeni, en erityisemmin välitä tavata ihmisiä, koska en voi puhua
asiasta kenellekään. Enkä erityisemmin jaksa puhua mistään on ilmoja pidellyt, vaikka se välillä
on mukavaakin ja ehkä terveellistäkin. En koe olevani silti masentunut, koska kykenen välillä
olemaan erittäin hyvälläkin tuulella ja tämä ei vaikuta suoriutumiskykyyni missään tehtävissä. Joka käänteessä kun jään yksin ajatusteni kanssa, palaan uudelleen ja uudelleen näihin tapahtumiin.
Kuvittelin, että ajan kanssa tilanne helpottaisi, mutta pikemminkin on käynyt päinvastoin.
Yhä uudelleen mietin tapahtumia ja miksi tuli tehtyä sitä ja tätä pääsemättä puusta pitkään.
Toivon kovasti pääseväni jollain tavalla tilanteen yli jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että vajoan vain syvemmälle kierteeseen.
toisin kuin alkuperäinen kirjoittaja, sinä et toivottavasti ole tehnyt lapsia vielä. jos et ole, tilanteessa on vain kaksi kärsijää: sinä ja miehesi. tekstisi perusteella miehesi on tehnyt täsmälleen yhtä pahan virhearvioinnin mennessään sinun kanssasi naimisiin.
toivoit ilmeisesti unohtavasi tilanteen sen sijaan, että olisit päässyt siitä yli. asiat täytyy käsitellä tavalla tai toisella. menneisyys ei unohdu, se on ja pysyy, eikä sille voi jälkeenpäin mitään tehdä.
ei pidä jäädä murehtimaan. On tajuttava, että aikansa on kärsittävä mutta sitten on pantava asiat pakettiin ja jatkettava elämää. Kaikki tekee virhearvioita. Ole itsellesi armollinen nm. erakoitumassa.
Ikäkriisiltä tuo kuulostaa ap. Koita päästä töihin, pitäkää vuorovapaita ja käykää työkkärissä/kirjastossa tekemässä hakemuksia. Sielläkin voi tutustua uusiin ihmisiin. Missään nimessä ei pidä lähteä tekemään mitään radikaalia kuten eroamaan. Kriiseistä voi selvitä suhteessa pysyessäänkin! Tärkeintä on selvittää, mistä onnettomana olo johtuu. Ilmiselvästi tarvitset piristävämpää seuraa kuin miehesi, mutta se ei tarkoita tosiaankaan sitä, etteikö hän olisi muuten piristävä ihminen. Sitä vaan kun on liikaa yhdessä niin mielenkiinto lähtee toisaalle, niihin ihmisiin joiden seurassa on harvoin ja jotka näkee vain sen parhaan puolen..
Tsemppiä!
ottaa puheeksi, että vaikka ei mitään "konkreettista" vikaa ole, mutta esim. miehen "vitsit" tuntuu pahalta, niin pyytää ettei enää "vitsailtaisi" tietyistä asioista. Silloin se on sanottu suoraan, ja jos vielä vitsaillaan, niin ei välitetä toisen tunteista. Kyllä näitä "ei-niin-konkreettisiakin" asioita voi ottaa käsittelyyn.
Vaikuttaa siltä että sinulla on tylsää. Muista että jos kukaan muu ei osaa tuoda sitä tunnetta ja virikettä ja huumoria elämään, niin sinä voit tuoda sitä muiden elämään!
Sitä sanotaan myös stressiksi, rentoudu! :)
Jotain sellaista, mistä ei voi päätellä että olette pari. Yhdessä kun ollaan pitäisi myös olla yhteisiä kiinnostuksenkohteita niin, että viihtyy toisen kanssa. Puolison pitää olla myös ystävä.
Olet mutta jso olet alle 30v niin olet perustanut perheen liian nuorena ja nyt vasta rupea analysoimaan elämää ja et osaa ottaa irti siitä ekämästäsi mitää ja kunnon elämä on jäänyt elämättä.
Itse olen seurustellut vasta vuoden, en ole aviossa, eikä ole lapsia. Halusin joka tapauksessa sanoa tähän jotain, sillä olen huomannut itsellänikin luonteeni puutosta...
Ei enää jaksa nauraa mieheni vitseille ja kaikki hänessä ärsyttää. Enää tähän ei auta sekään että pidämme taukoa tapailemisessa. Kun hän on poissa, harkitsen eroamista. Kun hän on läsnä, ärsyynnyn pienistäkin asioista, en jaksa kuunnella häntä mutta kuitenkin tunnen riippuvaisuutta. Ja minullakaan tämä käytös ei ole luonteelleni ominaista.
Olen ollut masentunut koska mitään kivaa ei ole tapahtunut. Ja minunkin mieheni on fiksu ja rakastava ja hyvä mies. Oma teoriani on tästä se, että olo ei ole vapaa. Olen ikään kuin umpikujassa, koska haluan olla vapaa kaikin tavoin ja kokea seikkailuja. mutta toisaalta minulla on se hyvä mies, joka on kiinnipitämisen arvoinen. Mitä siis tehdä? Tässä murehtia ja ihmetellä ja haaveilla.
Ja uskon siihen että ihmisen elämän perusta on tavoitella koko ajan jotain, esimerkiksi rakkautta. Sitten kun on saanut rakkauden, niin lapsia. Sitten kun on kertynyt jo rakkaus, lapset, hieno koti, hyvä työ, mitä tavoiteltavaa enään on? Ja yleensä siinä vaiheessa ei voi muuta kuin alkaa mennä alamäkeen, menettää rakkaus ja sitten pääset etsimään jotain ja kokea onnistumisen tunteen kun löydät etsimäsi.
En tiedä sinusta, mutta minä en usko pitkiin suhteisiin. Se ei ihan sovi luonteelleni, sillä haluan tuntea itseni kauniiksi ja ihastuminen on elämän hienoimpia asioita... Mutta itsekkin pohdin mitä voin tehdä.
Raakoina vaihtoehtoina on:
ero
suhteen muuttaminen vapaaksi suhteeksi (eli saa tapailla joskus muita)
salasuhde
kiinnipitäminen (voisi kokeilla jos vaikka uusi harrastus piristäisi elämää tai vastaavaa)
suhteen laittaminen tauolle
Näitä itse pohdiskelen päässäni, vaikka en tietenkään aloittamalla aloittaisi salasuhdetta, mutta voi olla että jos sellainen tulisi vastaan eikä voisi vastustaa, niin pelkäämpä että minulla on taipumusta siihen. Tässä oli minun kommenttini.
pariterapia voi auttaa, se voi kyllä johtaa eroonkin, mutta joskus se onkin se oikea apu.
Sinun pitää vain oppia näkemään ongelma, tosiasioita ei ole aina helppo tunnustaa itselleen. Vika voi olla sinussa, miehessäsi, missä vain?
Onko kirjoitus omani. Olen akateemisesti koulutettu äiti, joka sai perheen ja lapset vanhana. Pakko oli toimia ripeästi kun ikä bioloogisessa mielessä tuli vastaan. Lapset vaikuttavat täyspäisiltä ja olen heistä hurjan onnellinen. Mutta neissä kaikissa on monta puolta. En haluaisi vaativan koulutukseni valuvan hukkaan. Kaipaan älyllistä jumppaa ja aikuisten yhteisöä. Palkkakin on tarpeen..Hiljalleen puhun itsestäni äitinä jo miehellekin. Olen hakenut monia alani paikkoja, mutta epäsuorasti törmään aina samaan. Pienten lasten äiti, entäs jos ne sairastuu tai täytyy hakea tarhasta jne. Usein olen jälkikäteen huomannut, että tehtävään on palkattu sinkku, useimmiten mies. Tätä ei tule tulkita väärin. En ole feministi, mutta mielestäni ihmisen onnellisuuteen kuuluu oikeus toteuttaa kutsumustaan. Sen kaikkia puolia. Hiljalleen huomaan ajattelevani, ettei perheellisyys ole miehelleni mikään urakehityksen este. Kukaan tuskin edes kysyy lastenhoidosta, vaimohan ne hoitaa. Mitään pahaa poikaa en itselleni tarvitse, hulttiot tuli jo nuorena koettua:) Taidanpa laittaa seuraavaan hakemukseen. Muuten näillä on isäkin, joka voi hoitaa, olla sairaan lapsen kanssa tai tehdä lyhyempää päivää. Eikös yritykset näin juhlapuheissaan ja profiilin nostatuksessa lupaile...
voisin antaa vinkin: ehkäpä sinun tulisi kuunnella itseäsi.. ehkä mies onkin huijari! ehkä vain uskot hänen olevan kiltti ja mukava vaikkei hän sisimmässään olekkaan!
olet nyt äiti ja vaimo, se on sun elämä ja sinuutesi. Mikä mättää? Olisit valinnut toisin.
Itselläni ei ole miestä eikä lapsia. Ja se on oma valintani, koska tahdon elää elämäni juuri niinkuin itsestäni tuntuu, ilman vastuuta muista kuin itsestäni. Joidenkin mielestä se on väärin ja olen itsekäs. Ehkä... Mutta tahdon kokea muita asioita elämässäni kuin äitiyden yms. Se on jokaisen oma valinta.
Monet ystävistäni, joilla on mies ja lapset usein kuittailevat minulle valinnoistani. Tähän tyyliin: -helppohan sun on matkustaa kun ei sulla oo noita lapsia, -sulla on nii helppo elämä -kyllä mäki tekisin pitkää työpäivää, jos ei ois lapsia jne jne.. No en tiedä onko elämäni sen helpompaa, koska olen hankkinut täytettä siihen muussa muodossa.¨
Mutta nyt siihen asiani pointtiin. Että nämä samat ystävät usein sanovat ottavansa omaa aikaa, esim iltaisin katsomalla täydellisisä naisia yms. Ja silloin lapset pysyvät poissa. Eräs ystävistäni jopa sanoi ettei huomioi lapsiaan silloin kun on sanonut heille, että äidillä on nyt omaa aikaa. Mutta eihän äideillä voi olla omaa aikaa, koska jos lapsi tarvitsee häntä on vanhemman oltava läsnä. Olipa aika mikä tahansa.
Minusta ihmisten pitäisi miettiä, ovatko valmiit uhraamaan elämäsnä siihen että on äiti ja vaimo, koska se on kokopäivätyö. Itse en sitä tietä valinnut. Minulla on kokemusta kyllä vaimoudestakin, mutta aviomieheni kuoli yllättäen. Ja voin sanoa että kun surusta olin toipunut, olikin sairaalla tavalla ihana huomata että en ollut enää tilivelvollinen menoistani ja omaa aikaa oli aina kun sitä töiden puolesta sain järjestettyä. Elin ja tulen loppuelämäni elämään vain itselleni ja toki läheisilleni. Mutta minusta avioliitto/seurustelu ja lapset ovat kuin pallo jalkaan. Ja perheellisten ystävieni valituksista raskaasta perhe-elämästä, minusta tuntuu että hekin ovat sitä mieltä, mutta menivät naimisiin ja tekivät lapset koska niin "kuuluu" tehdä ja se on normaalia.
Ehkä olen itsekkään epänormaali ja toivottavasti joku sai selkoa mitä yritän kirjoituksellani sanoa. Kiteytettynä, elä hanki perhettä, jos et ole valmis elämään valintasi kanssa.
on sekin valinta muiden joukossa. Mitähän sinä voit tehdä sellaista mitä perheellinen ei?
Se että tunsit olevasi tilivelvollinen menoistasi miesvainaallesi ei kuvaa muuta kuin sitä, että olet tuolloinkin elänyt vain itsellesi. Eihän silleen mikään suhde onnistu:). Pallo jalassa-ajatus tukee sekin sitä että sinun on parempikin viettää aikaa itsesi kanssa, et näe ihmisiä lähelläsi mahdollisuutena ja antoisana elementtinä vaan rasitteena, esteenä viettää sitä omaa "laatuaikaasi". Olet varmasti miettinyt ratkaisuasi ja sinut sen kanssa, mutta toivon etten joudu pitämään sinusta huolta kun vanhenet yksin.
Tosiaan, kuten sanoit; "itsekkään EPÄNORMAALI":)))) Eiköhän se itsekeskeisyytesi teema kansalaisille seljennyt.
mutta onko se sisäinen nainen jääny liia vähälle huomiolle?
Ite näkisin asian niin että oot loman tarpeessa :) Lomaa ja omaa aikaa ystävien kanssa tai yksin. Auttaa antamaan vähä perspektiiviä ja välimatkaa omaan elämään. Kukapa siihen ei joskus kyllästyis :)
Toiset vähä nopeampaa ja toiset hitaampaa, mutta tosiasia on että jokkainen tarvii omaa aikaa, iha itsekkäästi vain ja ainoastaan itelleen. Ja muksut hetkeksi hoitoon ja ilta puolison kanssa syöden, katsoen elokuvaa ja loppuilta keskustellaan ongelmista. Sillä ainaki omat ongelmat ja oma kyllästyminen siirtää saapumistaan myöhemmälle :)
Parisuhteen molemmilla osapuolillahan pittää olla myös oma elämä, ja oma aika. Mun mielestä omat lomatki. Ja sitte kaikki sama yhteisenä :)
Tuttu tilanne monen vuoden takaa. Itse ihastuin arjen harmaudessa väärään tyyppiin ja kuvittelin ruohon olevan vihreämpää aidan takana. Ei ollut. Syöpäkin tuli myöhemmin. Uudessa suhteessa lapsia kasvattaessani huomaan että lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan ja minä tukea vanhemmuuteen. Yrittäkää etsiä hyvää ja kaunista elämässänne. Se arki on kuitenkin parasta. Vanhempien tehtävä on kasvattaa lapset, se on se pääasia. Jatkuva huono omatunto ja itsensä kovettaminen kun joutuu olemaan erossa lapsistaan vasta muuttavatkin ihmistä ja vievät ilon elämästä. Lasten isällä on myös oikeus omaan uuteen elämään, aina eivät lapset siihen mahdu vaikka olisi ollut kuinka hyvä isä. Joulu on tulossa ja mietin missä lapset ovat jouluna. Olisi isän vuoro saada olla lasten kanssa. Hänellä taas on uusi suhde eikä heitä haittaa vaikkeivat lapset olisikaan heillä jouluna. Miltä mahtaa lapsista tuntua? Koita kestää tylsää arkea, poimi ne helmihetket jolloin voit olla elämääsi tyytyväinen ja vaali niitä.
Tunnistan itseni monesta kohtaa sun kirjoitusta. Mulle on joku viisas joskus sanonut, että vakavasta ihmissuhteesta (puhe oli kai avioliitosta) ensimmäiset kaksi vuotta on ihanaa huumaa ja loput vuodet sopimuksia. Pitänee sillai paikkaansa, että yhteistä tulevaisuutta tässä on rakennettu jo kohta 10 vuotta, vaikka arki lyö kasvoille ja lujaa. Olemme kuitenkin toistemme parhaat ystävät, kumppanit ja todella sitoutuneita suhteeseen ja lapsiimme. Tiedämme, että vaikeuksista huolimatta, haluamme olla yhdessä sitten vanhempanakin, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, omakotitalo maksettu ja on taas aikaa ja rahaa nauttia elämästä eri tavalla kun nyt. Mutta tämänlainen sitoutuminen vaatii molemmilta saman halun sitoutua. Ihan jo järkisyistä, en kovin herkästi lähtisi lautasia jakamaan.
Nyt vaan listaamaan asiat, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja ne asiat jotka ei tuo onnea.
Rupea tällä tavalla purkamaan mieltäsi itsellesi. Likkunta piristää, se on totta. Jos vielä otat perheen mukaan. Tavallisessa elämässä on näitä aallonpohjia ja onhan meillä naisilla nuo hormoonit, jotka saattaa meidän mielialaamme risoa ja riepotella.Saattaa löytyä vika jo pelkästään siitä. Vuodenaika ja valon puute samoin. Langan pää sinun on hyvä löytää, että pystyt alkamaan vyyhtiä purkamaan. Itse henkilökohtaisesti tiedän ne syyt, mitkä johtavat tuohon kiukutteluun. Varmasti se ei ole perhe, vaan itsensä hyväksyminen näissä olosuhteissa. On vain asiat hyväksyttävä sellaisena, kun ne on ja selitettävä miksi on niin, sille kiukuttelevalle itselle. Sitten on aina parempi olla.
sinun mieli tekee, muusta ei ole kyse. Arki on astunut elämääsi ja sen takia se "ystäväsi" saa tuntumaan hetket kanssaan sille että olet syntynyt uudestaan ja elät. Uutuudenviehätystä se on ja tarvettasi miellyttää tätä tuttavuutta. Koti kun on varma paikka, se ei sinulta katoa ja siitä ei tarvitse kilpailla, sen vuoksi haet elämääsi jännitystä "ystäväsi" tyköä.
Ennen kuin "yllättäen" keksit itsesi sen "ystäväsi" vuoteesta, panosta perheesi kanssa olemiseen ja uusiin harrasteisiin, ne tulevat pitkässä juoksussa edullisemmiksi kuin uudet suhteet. Haluat vaihtelua arkeesi, se sinua painaa, ei mikään muu. Olon tekee ahdistavaksi se ettet osaa ilmaista itseäsi miehellesi. Ole kuitenkin rehellinen itsellesi ja miehellesi jos tunnepuoli ajaa sinut toisen syliin, eroa ennemmin kuin alat pettämään. Itse tuon vaiheen läpikäyneenä tiedän ettei se onni löydy vieraan sylistä. Siinä hajoitaa paitsi perheensä niin itsensä. Puhu tunteistasi koko kirjossaan, silloin niitä on kaikkien helpompi käsitellä ja ymmärtää ja löydät kenties itsesi uudestaan.
25 on se ikä kun voi alkaa ajatella vakiintumista ja lastentekoa, olet siis aloittanut liian nuorena nyt "olet löytänyt itsesi naisena" ja osaat kyllä kääntää sen miehesi viaksi kun haet eroa. Näin se menee suomalaisten naisten kanssa.
Niinhän se on...
Sitten parin vuoden päästä olet toisella palstalla vikisemässä, että kun mikään ei kelvannut ja ruoho ei olekaan vihreämpää aidan toisella puolella. Ehkä löydät juopon tai pahoinpitelijän ja sillä hetkellä mietit että miksi otit toisen itsestäänselvyytenä. Kun sitten lähdet kälppimään niin sano miehellesi, että laittaa johonkin treffipalveluun ilmoituksen, jossa hän kertoo vaimonsa lähteneen villeimmille vesille ja vielä eronkin alkaessa suositelleen kunnon aviomiehenä. Siskoni kaipaisikin välistä kunnollista miestä. Hänkin lähti hyvästä parisuhteesta "kokemuksien perään" ja nyt on kokemusta juoposta, narkkarista ja väkivaltaisesta narsistista, lastenvalvojista ja sossuista. Monta kertaa on lähtemistään katunut, mutta mies ei ottanutkaan enää takaisin, löysi (kurjaa sanoa omasta siskosta, mutta totuus silti..) paremman. Äidillä sama vika: jätti isän, koska halusi "itsensä takaisin" ja nyt on katkeroitunut ämmä, jota kukaan ei huoli. Isällä menee hyvin. Minäkin olin sortua tuohon ja todella lähellä kävinkin tunnes tajusin, että pikkuasiat eivät ole juurikaan niin tärkeitä ja minulle on tärkempi hyvä ystävä kuin intohimoinen läikähdys ajassa. Nyt ollaan oltu kymmenen vuotta yhdessä.
Varoitan sinua. Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella ja syypää tilanteeseesi olet sinä itse, kun tuijotat vain omaan napaasi, joka ei osannut kohdata arkea ja aikuistumista.
Better sorry than safe. Kyllä nuo sisaresi ja äitisi asiat ovat totta. Nuo hourahdukset johtuvat minulla ainakin rankasta lapsuudestani. Vanhemmat riitelivät ja olivat sisareni kanssa keskusteltuamme hajallisia ja keskenkasvuisia lapsia. Nyt kun kokeillaan parisuhteita näiltä lapsuuspohjilta tulee usein haaksirikkoja. Pitää hakea ja hakea ja kokeilla ja elämässä tulee pettymyksiä. Olkaa lapsillenne vanhempia, hyvät nuoret. Ei lapsi kaipaa lasta vanhemmakseen. Turvaa ja rajoja täytyy antaa, niin tulee heille hyvät parisuhteet aikuisena.
Kuule tyttöseni se on niin että tarttet vibraattori!!
Tästä on iloa arki illoiksi kyllä mielipysyy eloisana ku tällä aamulla ja illalla vähän vatkaa, kehittyy kermakäsikin ja miehesikin tykkää katsella! http://www.itsetyydytys.org/apuvalineet/arvostelu.php?id=15
Pidän lukkosepän liikettä Helsingin Sörnäisessä, jonne olet tervetullut avaamaan lukkosi ja vapautumaan... Maksusta tietenkin!
vaikkakin olen mies. Oltuani esimerkillinen, iloinen, hauskuttaja mies/aviopuoliso/isä/ystävä jne. huomasin yhtäkkiä, että olenkin mutrusuu, pienestä suuttuva ,räksyttäjä, jolle ei mikään kelpaa ilman vastaansanomisia. Vaimoni, kaunis kuin missi, älykäs, kohtelias jne. sai turhat sanomiseni niskaansa. Huomasin,että kotona oleminen ahdistaa (olosuhteiden pakosta jouduin vähäksi aikaa vieralle paikkakunnalle). "Muutuin" jälleen hauskaksi, elämästäiloitsevaksi jne. Päätin kuitenkin, että en anna asialle periksi. Yritin muuttua/sopeutua tilanteeseen. Ei onnistunut. Pakko oli käydä "kaikki" kriisit läpi. Nyt 10v. myöhemmin olen iloinen/onnellinen, että liittomme kesti sen kaiken. Nautin elämästä ja Hänen (vaimon) läheisyydestä. Lapset liikkuvat jo omissa porukoissaan ja meillä on aikaa vain toisillemme.
Ota suhde taas haltuusi rentoutumalla http://www.hockeyarena.net/index.php?ref=539321
Sanoisin 48 vuoden elämänkokemuksella, että syynä on liian helppo ja mukava elämä. Tämän sanon sillä perusteella, että minunkin vaimo oli avioliiton alkuaikoina välillä samanlainen kuin aloittaja. Sitten kun saimme lapsia, tehtiin pari ok taloa ja kesämökki ylitöinä. Välillä jouduttiin kummatkin äärirajoille. Näistä asioista tuli hänellekkin näkemystä ettei tyhjästä kannata valittaa. Ei muutakuin vähän laajempaa näkemystä asioihin sinullekkin.
niin on enemmän ymmärrystä ja kypsyyttä elämään, eikä jälkimurrosikä pukkaisi noin voimakkaana päälle.
Itse olen tehnyt toisen nuorena ja toisen vanhempana.
Kummassakin tapauksessa olin aivan sopivan ikäinen.
Sä oletkin varmaan mies...tyypillistä...