Muistan että vasta jossain naistenlehden artikkelissa kirjoitettiin miehistä jotenkin siihen tapaan että "Elämä on miehille taistelua. Mies haluaa naisen taisteluparikseen" tai muuta sellaista, ja minusta se ei ole ihan väärin sanottu.
-
Toki tämäkin on hyvin yksilöllinen asia miten mies asiat kokee. Jos mies on vaikka vähälahjainen mutta iloinen eikä tiedosta tätä osaa, voi miehen elämä olla ihan mukavaa. Heikoimmilla taas on mies joka tiedostaa oman impotenttiutensa ja tuntee sitten jatkuvaa katkeruutta ja pätemisen tarvetta huonon itseluottamuksen takia joka taas johtuu mitä erilaisemmista puutteista. Joku mies voi olla esim.pienikasvuinen ja kehittyä obsessiiviseksi bodariksi ja taistelulajien harrastajiksi, sama "kohtalo" voi kyllä kohdata myös tavallista miestä joka tuntee tarvetta takoa itselleen lisää miehuuspisteitä. Miehiä voi ahdistaa esimerkiksi tieto siitä että joku nainen jossain päin maailmaa on miestä itseään vahvempi. Vaikka huoli on tavallaan irrationaalinen, se on kuitenkin semmoinen asia jonka joku nainen (tai sitten mies) voisi joskus mainita miestä nolatakseen. Naisilla tällaisia suorituspaineita ei samalla tavalla ole.
-
Sama juttu on myös kognitiivisemmalla alueella, varsinkin jos mies ei ole ulkonäkönsä puolesta turvassa oleva adonis. Mies voi kokea tarvetta opiskella ja sivistää itseään asioilla jotka eivät välttämättä hirveästi kiinnostaisikaan itseluottamuksen parantamiseksi. Tavisnaisellakin voi tuollaista tunnetta esiintyä mutta ei aivan samalla tavalla keskimäärin kuin miehellä. Miehen kiinnostus naisen ulkonäköön, eleisiin ja ääneen tavallaan kääntää kaikki naisen "puutteet" kuten vaikka kielitaidottomuuden tai alhaisen koulutuksen söpöksi ja herttaiseksi asiaksi mutta mies ei voi oikein luottaa samaan pelastukseen ellei nainen rakastu mieheen.
-
Naisen hormonaalinen profiili on myöskin ihan erilainen eikä nainen koe samalla tavalla aggressiota ja paineita omasta asemastaan kuin mies. Naisen maailma on siis siinä mielessä aika paljon rauhallisempi ja erilaiset ongelmat ja ahdistukset purkaantuvat enemmänkin sisäänpäin omien tunteiden puimisena ja mietiskelynä. Homomiehen maailma jossa seksinsaanti on jatkuvasti turvattu ja yksinkertainen asia ja psyyke muutenkin jotenkin erilainen voi taas olla lähempänä naisen maailmaa kuin keskivertomiehen. Homomiehet voivat tavallaan astua ulos maskuliinisuuden rooliodotuksista ja tätä toki edesauttaa biologiset aivoeroavaisuudet.
Myös heteromies voi ruveta tällaiseksi pseudohomppeliksi tai kehittää feminiinisiä puoliaan ja sillä tavalla tehdä itsestään enemmän aseistariisuvan oloinen ja turvallisempi, jotta herättäisi vähemmän pelkoa naisissa ja vähemmän aggressiota muissa miehissä jotka tavallaan pitäisivät tätä miestä harmittomana eunukkina.
-
Toki tämäkin on hyvin yksilöllinen asia miten mies asiat kokee. Jos mies on vaikka vähälahjainen mutta iloinen eikä tiedosta tätä osaa, voi miehen elämä olla ihan mukavaa. Heikoimmilla taas on mies joka tiedostaa oman impotenttiutensa ja tuntee sitten jatkuvaa katkeruutta ja pätemisen tarvetta huonon itseluottamuksen takia joka taas johtuu mitä erilaisemmista puutteista. Joku mies voi olla esim.pienikasvuinen ja kehittyä obsessiiviseksi bodariksi ja taistelulajien harrastajiksi, sama "kohtalo" voi kyllä kohdata myös tavallista miestä joka tuntee tarvetta takoa itselleen lisää miehuuspisteitä. Miehiä voi ahdistaa esimerkiksi tieto siitä että joku nainen jossain päin maailmaa on miestä itseään vahvempi. Vaikka huoli on tavallaan irrationaalinen, se on kuitenkin semmoinen asia jonka joku nainen (tai sitten mies) voisi joskus mainita miestä nolatakseen. Naisilla tällaisia suorituspaineita ei samalla tavalla ole.
-
Sama juttu on myös kognitiivisemmalla alueella, varsinkin jos mies ei ole ulkonäkönsä puolesta turvassa oleva adonis. Mies voi kokea tarvetta opiskella ja sivistää itseään asioilla jotka eivät välttämättä hirveästi kiinnostaisikaan itseluottamuksen parantamiseksi. Tavisnaisellakin voi tuollaista tunnetta esiintyä mutta ei aivan samalla tavalla keskimäärin kuin miehellä. Miehen kiinnostus naisen ulkonäköön, eleisiin ja ääneen tavallaan kääntää kaikki naisen "puutteet" kuten vaikka kielitaidottomuuden tai alhaisen koulutuksen söpöksi ja herttaiseksi asiaksi mutta mies ei voi oikein luottaa samaan pelastukseen ellei nainen rakastu mieheen.
-
Naisen hormonaalinen profiili on myöskin ihan erilainen eikä nainen koe samalla tavalla aggressiota ja paineita omasta asemastaan kuin mies. Naisen maailma on siis siinä mielessä aika paljon rauhallisempi ja erilaiset ongelmat ja ahdistukset purkaantuvat enemmänkin sisäänpäin omien tunteiden puimisena ja mietiskelynä. Homomiehen maailma jossa seksinsaanti on jatkuvasti turvattu ja yksinkertainen asia ja psyyke muutenkin jotenkin erilainen voi taas olla lähempänä naisen maailmaa kuin keskivertomiehen. Homomiehet voivat tavallaan astua ulos maskuliinisuuden rooliodotuksista ja tätä toki edesauttaa biologiset aivoeroavaisuudet.
Myös heteromies voi ruveta tällaiseksi pseudohomppeliksi tai kehittää feminiinisiä puoliaan ja sillä tavalla tehdä itsestään enemmän aseistariisuvan oloinen ja turvallisempi, jotta herättäisi vähemmän pelkoa naisissa ja vähemmän aggressiota muissa miehissä jotka tavallaan pitäisivät tätä miestä harmittomana eunukkina.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Sanoisinpa, että tuokin on yksilökysymys. Huomaat kyllä, kunhan ensin rupeat tapaamaan erilaisia ihmisiä ihan elävässäkin elämässä.
Omaa paikkaani näissä sfääreissä.
Monesti tunnen kaipuuta naisten kukkaismaailmaan jossa uskon olevan lapsekasta viattomuutta jota muistelen kokeneeni viimeksi 17-vuotiaana skitsofrenialääkkeiden käyttäjänä ja jolloin elämäni oli harmitonta koiran ulkoiluttelua ja hamsterien hoitamista.
Aina lopulta kuitenkin tietynlainen aggressio ja kunnianhimo nostaa päätään ja tekee mieli saavuttaa yhtä ja toista, mikä on oikeastaan taakka.
Mies voi tietenkin esim.kastroida itsensä mikä sitten ajaa miehen tunnemaailmaa enemmän pahnanpohjimmaisen mutta harmittoman ei-kilpailijan kastiin ja voi tuoda jonkinlaista mielenrauhaa ja tyyneyttä mutta toisaalta myös tekee miehestä säälittävän eunukin ja vammaisen samalla tavalla kuin jalattomasta tai kädettömästäkin.
-
Joskus naiset ovat ilmaisseet pelkäävänsä minua kuten vasta kun pehmeästi kutsuin erästä puolituttua naista luokseni kylään. Toisaalta taas olen saanut naisilta aika paljon kuittailua ja joskus jopa huutamistakin vaikka kokoakin on ollut, että ei sitä aina tiedä miten päin olisi. Yritän kuitenkin edelleen sitä pehmeällä äänellä puhumista ja herrasmiesmäisyyttä.
Eipä paljoa kukkasia ehdi haistelemaan kun tekee raskasta kolmivuorotyötä seitsemättä päivää putkeen ja siinä sivussa hoitaa vanhaa isäänsä.
Onneksi sentään ei ole aikaa ajatella joutavia.
sama juttu, ei kolmivuorotyö mutta tunteja kertyy viikossa hyvinkin 50 ja työmatkoihin menee yli 2 t/pvä. Sellaisina päivinä kun tulee kotiin 22:30 ja lähtee aamulla liikkeelle 6:50 ei paljon muuta jaksa kuin laittaa pyykkikoneen päälle ja istahtaa koneelle. Onneksi on myös näitä helpompia päiviä, tänään pääsen lähtemään kotiin ihan kohta ja olen siellä ennen kahdeksaa.
(Jos joku miettii miksi istun vielä koneella sen sijaan että olisin jo lähtenyt kotiin niin mainitaan nyt että tuo tulostinkone tuossa vielä ronksuttaa jokusen tovin ennen kuin pääsen lähtemään, sitä tässä odottelen että matskut on huomiselle valmiina.)
Mutta onko niitä töitä pakko niin paljon tehdä?
Että ette ehkä oikein sisäistäneet tämän jutun ideaa. Teidän työskentelynne tai työskentelemättömyytenne on oma juttunne eikä mielestäni liity hirveän intiimisti siihen asiaan mistä kirjoitin. Kuitenkin kyllähän on tutkittua että miehet painavat enemmän töitä, yhtään naisten raatamisia väheksymättä.
vuorotöissä tilanne on just se että tehdään vaikka 12pvä putkeen ja sitten on lomaa vähän pidempään. Lomat on kivoja, mutta kyllähän ne työputket väsyttävät. Toisaalta jos tekee yötä, se on melkein ainoa fiksu tapa jaksottaa työssäkäynti. Ehtii välillä palautumaan.
Et ole tainnut olla koskaan vuorotyössä?
Yrityksenä oli osoittaa, että naisen maailmassa on paljon muutakin kuin jatkuva seksin ajattelu ja suhteiden analysointi.
Kyllä, töitä on tehtävä jos mielii pärjätä omillaan ja auttaa rakkaitaan.
Eli, missä se mun kukkaismaailma on? Lapsekas viattomuuskin on kait hakusessa..
Miehen elämä on taistelua pelkästään ajatuksissa..
Hhahahahahah, tää pelle se jaksaa painaa saatana, kaikkea sitä kuulee...ei paljon hajua todellisuudesta näillä, vai että kukkaismaailmassa, ehkä alle 10-v lapsilla.
tämä nykyinen työ, jossa tehdään välillä pitkää päivää mutta sitten on myös mahdollisuus ottaa lomaa halutessaan hiljaisena aikana. Työ on aika tärkeä mielenterveyden kannalta, jos ei olisi ihmiskontakteja ja onnistumisen kokemuksia ja haasteita, niin en usko että voisin kovinkaan hyvin. Ja onhan se palkkakin kiva, vaikka ei koskaan tarpeeksi iso :-) Ja eläkkeen kertyminen on aika tärkeä juttu, vaikka tärkeintä onkin pärjätä tässä ja nyt.
myös sitä, miten paljon palkatonta työtä miehet tekevät? Rahastahan nyt tekee, kun joku huolehtii sill'aikaa lapsista ja kodista. Sitten kaikki "ylimääräinen" kotona pistää turvan ruttuun, kauppakyydit ja jopa kissanhiekan vaihto.
Glamourprinsessalle: se on vain elämää !
Aikanaan päälle parikymppisenä miehenä naureskelin sille, kuinka lapsellista porukkaa osa kaveripiiristä oli tuossa vaiheessa, kun leikittiin "aikuista". Itse hoidin samaan aikaan omat ammattiopinnot, osa-aika-/kokopäivätyön ja vapaa-aika meni toisen elossa olevan vanhemman omaishoitajana. Se täytyy myöntää, että ei ollut helppoa aikaa vaan tilanne, joka oli vain hoidettava. Ei jäänyt aikaa dokaamiseen ja naisten saalistamiseen.
Kolmekymppiseksi mieheksi päästyäni olin nähnyt ja kokenut jo paljon sellaista, mitä moni kokee vasta viisikymppisenä. Omien kokemusten pohjalta kun katsoo maailmaa, moni asia ei ole loppujen lopuksi ongelma lainkaan, vaan lähinnä ihmisten itse itselleen luomia pakkoja/vaatimuksia/odotuksia, ja niistä syntyneitä suorituspaineita ja pahaa oloa.
Edellä mainittu pätee hyvin myös deittailuun, kun ihminen ei enään kelpaa ihmisenä, vaan ulkokuorena/roolina/ulkoisina puitteina, jonka varaan sitä vuosisadan parisuhdetta aletaan rakentamaan. Joidenkin ihmisten maailmankuva romahtaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun kynsi on pääsyt lohkeamaan. Osa porukasta on jo sen verran vieraantunut elämästä, ettei osaa suhtautua asioihin, jotka kuuluvat normaalina osana ihmisen elämään. Elämän tulisi olla aina vain hauskanpitoa ilman takapakkeja tai vastoinkäymisiä.
Taitaa nykyisten "ongelmien" yhtenä syynä olla liian hyvä elintaso, joka tekee ihmisistä ajan saatossa herkkähipiäisiä kermaperseitä, joille ei tunnu mikään riittävän tai kun ei osata olla saavutettuun tilanteeseen tyytyväisiä.
No just joo. :D
Olet varmasti ihan fiksu ja mukava poika, muttet taida vielä kovin paljon ihmisluonnosta ymmärtää? Olet ihan oikeassa siinä että me miehet olemme keskimäärin kilpailuhenkisempiä kuin naiset, tosin poikkeuksia löytyy ja paljon. Me miehet haluamme menestyä ja suorittaa, ihan totta.
Mutta ei maailma ole mustavalkoinen. Joissain asioissa sitä voi olla hyvinkin miehekäs ja toisaalta hyvin feministinen olematta mikään "pseudohomo". Itse harrastan juuri mainitsemiasi kamppailulajeja, lisäksi käyn kuntosalilla ja reenaan tosissani. Luen kuitenkin mielelläni esimerkiksi filosofiaa ja pidän "homomaisesti" esimerkiksi valokuvauksesta, taiteesta, kokkauksesta, siideristä ja syön vieläpä kasvisruokaa silloin tällöin.
Pseudohomo tarkoittaa sellaista miestä joka ei harrasta tuollaista eikä tunne painetta noista rooliodotuksista kuten sinä ilmeisesti tunnet. Eikä pseudohomon tarvitse piiloutua kasvisruuan ja runokirjan taakse. Miksi muuten haluaisi harrastaa jonkun toisen miehen iholla könyämistä ja pään verille hakkaamista tai jotain pahempaa? Tietysti tunnetasolla ymmärrän ja onhan nyrkkeilykin esimerkiksi vapaaehtoisuuteen perustuvaa, mutta silti aivoja vaurioittavaa hakkaamista.
Naiset voivat tuollaista tietysti harrastaa turvallisuuden varjolla ja saada sellaisia extrapisteitä jotka asettavat lisävaatimuksia miehille. Nainen ei kuitenkaan tunne mitään painetta saavuttaa mitään sellaista.
Tai no tietysti voitaisiin luokitella sellaisia feminiinisiä puolia esilletuovia miehiä jotka käyttävät niitä suojakilpenä miehuuteen kohdistuvia uhkia ja rooliodotuksia vastaan. Ja sitten miehet joilla oikeasti testotaso jää sinne teinitytön tasolle ja mahdollisesti, armollisesti, myöskään libidio ei kehity hirveän korkeaksi.
En minä todellakaan oleta enää tällä iällä tulevani mestariksi missään. Teen vain asioita joista pidän. Oli se sitten runojen lukemista, sci-fin tölläämistä tai kamppailua. Lajini ei muuten ole nyrkkeily vaan yksi kylpytakkilaji, eli siihen liittyy paljon muutakin kun päähän mätkimistä.
Tarkoitan kirjoituksellani sitä että maailma ei ole mustavalkoinen. Ihminen voi pitää sekä feminiinisistä että maskuliinisista asioista olematta "homo". Enemmän minusta miehuudestaan epävarma on tyyppi joka esittää olevansa tosimies joka solullaan. Sellainen mies joka ei osaa lukea, hiihtää kaupungilla suomileijona kaulassa, harrastaa pelkästään bodaamista, saa proteiinit makkarasta ja hiilarit kaljasta eikä koske kasviksiin. Ihminen sen sijaan ei ole epävarma sukupuolisuudestaan vaikka tekee kivoiksi kokemiaan "epätyypilisiä" juttuja siitä huolimatta että on jonkun henkisesti yläasteelle jääneen kaverin mielestä sitten "homo". Aika moni meinaan tekee. Olematta homo. Ja se "homo" voi olla hyvinkin maskuliininen tyyppi, muuten.
Naiset ovat osittain jo tämän jutun hiffanneetkin, harva nainen saa enää kuulla olevansa "lesbo" jos leikkaa lyhyet tukat tai "mies" jos käy salilla tai kamppailemassa. Ja jos saa kuulla, niin naista ei kiinnosta. Miksi minun sitten pitäisi olla kiinnostunut siitä että olen "homo" jos teen himassa itselleni soijamakaronilaatikon?
Tunnen muuten muutaman homoseksuaalin ja yksi heistä jopa pukeutuu joskus naiseksi. En koe että homot uhkaavat miehuuttani millän tavalla. Uskallan olla mm. samassa huoneessa homon kanssa kaksin ja olen jopa käynyt homojen suosimassa yökerhossa. Homo jopa haki minua tanssimaan ja kerran jopa kännipäissäni suostuin. Ei minusta kyllä silti tullut homoa eikä kukaan homo yrittänyt raiskata minua tai mitenkään uhannut miehuuttani tai seksuaalisuuttani.
Tunnen myös lesbopariskunnan, toinen pariskunnasta on sellainen "hyvä jätkä" ja toinen hyvinkin feminiininen ja kaunis.
Ei kaikki ole tosiaan niin yksinkertaista.
Mietin tässä tuota sinun kukkaismaailma-kommenttiasi. Siinä on oikeastaan kaksi puolta: naisten perinteinen asema ja naisten nykytilanne.
Perinteinen *ihanne* oli tuollainen viaton kukkaismaailma. Hyvän perheen tytär opetteli soittamaan pianoa ja kävelytti Fifiä, kunnes löysi hyvän perheen pojan miehekseen. Sen jälkeen hyvän perheen vaimo harrasti illalliskutsujen järjestelyä ja kodin sisustamista, pyöräyttäen aina välillä vauvelin lastenhoitajan hoidettavaksi. Joissain yhteiskuntaluokissa ja tietyissä maailmankolkissa tällaisia suojattua elämää viettäviä naisia on edelleen.
Käytännössähän tuo oli hyvin pieni osa naisista silloin ennenkin. Sanoit, että miehet tekevät enemmän työtä kuin naiset, mutta historiallisesti tuo ei ole totta. Maatalon naiset tekivät tutkitusti kaikista kuluttavimmat työt (sellaiset, jotka eivät vaatineet äkkinäisiä voimanponnistuksia vaan kestävyyttä) lähes ympärivuorokautisesti, vähemmällä levolla ja vähemmällä ruualla kuin perheen miehet. Samoin työväenluokan naiset, etenkin sen jälkeen kun naisia alettiin ottaa tehdastöihin. Isoa osaa heidän tekemistään töistä ei pidetty oikeana työnä ensinkään: lastenhoito, ruuanlaitto, siivous.
Tuo siis oli perinteinen tilanne, joten mietitäänpäs hetki nykypäivän Suomea. Ylläpidetyt hienostonaiset ovat aika harvassa. "Roskaväellä" on omat koukeronsa, ei puututa nyt siihen white trash -porukkaan. Suurin osa naisista käy töissä ja on samalla perheenäiti. Siinä on paljon ongelmallista, mistä on täälläkin keskusteltu miljoonat kerrat - uran ja perheen tasapainottelua, kuka tekee kotityöt ja lasketaanko niitä työksi ollenkaan, naisten uran etenemismahdollisuudet vs. perheellisyys, ja niin edelleen. Olkoon kyseessä Siwan kassa tai lähikauppaketjun toimitusjohtaja, niin viattomaksi kukkaismaailmaksi sitä ei voi sanoa, koska työssäkäynti on nykypäivänä keskeinen osa lähes jokaisen länsimaisen naisen elämää. Kunnianhimoa tai ei, toimeen on tultava. Leipää on saatava pöytään. Siinä ei voi vedota kilpailuhengen ja testosteronin puutteeseen, vaan töihin on mentävä, vaikkei jaksaisikaan.
Kilpailuhenkisyydestä sitten. Vaikka töissä käydäänkin, niin nainen on edelleen enemmän perinteisen valinnan edessä kuin mies: suunnatako kunnianhimo perheeseen vai työhön? Haluanko olla hyvä perheenäiti tai hyvä [joku muu]? Näiden ei pitäisi olla toistensa vastakohtia - miehellehän ne eivät yleensä ole. Mutta jostain syystä naisille ne ovat edelleen. Sellainen, joka väittää, etteivät perheenäidit ole kilpailuhenkisiä, eivät ole ehkä katsoneet perheenäitejä kovin tarkasti. Ihminen joka kilpailee projektinsa näyttävyydellä ja sellainen joka kilpailee kotinsa siisteydellä ja kauneudella tuntevat ihan samaa adrenaliinin suhinaa suonissaan. Toinen voi vaan ylpeillä sillä, että hänen työtään pidetään kaiken lisäksi tärkeänä eikä turhanpäiväisenä, vaikka aika suuri osa nykypäivän toimistotöistä onkin turhuuden palveluksessa.
Entäs uranaiset sitten? On aika kummallista, että oletat naisilla olevan vähän jos ollenkaan kilpailuviettiä, jos mietit, ketkä niitä himosuorittajia olivat yläasteelta yliopistolle asti. Ne ihmiset, joiden on ihan pakko saada matikankokeesta kymppi, ovat suurimmaksi osaksi tyttöjä. Voit sanoa, että poikien vähäinen suorituspaine johtuu siitä, että siinä iässä pojat kilpailevat keskinäisestä statuksesta eri saroilla, mutta se on epäreilu argumentti. Miksi se, että kilpailee tietynlaisten tyttöjen suosiosta olemalla kovin kovis, olisi todellista kilpailuhenkeä, kun taas se, että kilpailee auktoriteettien hyväksynnästä ja parhaista opiskelupaikoista erinomaisilla arvosanoilla, ei olisi?
On hyvä kysymys, miksi monilla kilpailuhenkisillä tytöillä urakeskeinen suorittaminen lopahtaa koulumenestyksen jälkeen. Siihen lienee monia syitä, mutta kilpailudraivin äkillinen katoaminen ei ole yksi niistä.
Loppujen lopuksi kunnianhimo ei liity testosteronitasoon millään tavalla, vaikka jotkut luonteenpiirteet (esim. aggressiivisuus) liittyisivätkin. Kumpi on pahempi, olla nykypäivän suorituspaineinen himosuorittaja vai entisaikojen tyylinen nainen, joka turhautuu, kun ei *saa* seurata kunnianhimoaan? Eläimillä on tutkittu, että tekemisen puute aiheuttaa yhtä suurta stressiä kuin liika tekeminen. Kilpailu on molemmilla sukupuolilla oleellinen osa onnellista elämää, mutta onnellisimmat oppivat kilpailemaan itseään vastaan, eikä muuta maailmaa. Paras lääke turhautumista vastaan on tekemisen mielekkyys ja onnistumisen tunne. Voi olla, että monet naiset yrittävät päteä "kukkaismaailman" jutuilla, kuten omaan ulkonäköön ja pukeutumiseen keskittymällä, koska tuntevat pärjäävänsä siinä paremmin kuin urakilpailussa. Ahdistus ja suorituspaineet voivat kuitenkin olla näilläkin naisilla huippuluokkaa. Mikset laske sitä naisen taistelulliseksi maailmaksi, vaan viattomaksi kukkaismaailmaksi?
Niin, rakkausasioista vielä.
Jos oletetaan, että kumpikin sukupuoli kilpailee samalla antaumuksella, niin voihan silti olla, että sukupuolilla on keskimäärin erilaiset romanttiset ihanteet.
Voihan olla, että skenaarion kilpailuhenkinen mies näkee rakkauden taisteluna, joka on voitettava; kilpailuna, jossa on muiden miesten kadehtima palkinto. Kun taas voi olla, että kilpailuhenkinen nainen näkee rakkauden henkisenä utopiana, joka tarjoaisi suojapaikan ikuiselta kilpailulta; tilana, jossa ei enää tarvitse haluta muuta, kun on löytänyt kaikista tärkeimmän. Sehän selittäisi erilaiset suhtautumistavat rakkauteen, mutta samalla sen, että kumpikin sukupuoli kyllästyy. Mies kyllästyy, kun voitettuaan rupeaa ajattelemaan "mitä nyt?" ja haluaa kilpailla lisää. Nainen kyllästyy, kun ymmärtää, että kaipaakin kilpailua.
Käytännössä elämä ei varmaankaan mene ihan noin, mutta ajatusleikki tuokin.
kirjoitus.
Kiitos vaivannäöstä, tälle palstalle harvoin jaksaa itse kirjoittaa mitään pitkästi.
eläimellistä kilpailuviettiä ja kunnianhimoa dempata. Ihminen tarvitse aika vähän selvitäkseen hengissä. Ei koko maailmaa, saati sitä todistajaksi johonkin elämää suurempaan draamaan.