Oma avioliittoni on päin helvettiä. Vielä kamalampaa on heillä, joita pahoinpidellään. Tältä palstalta pystyn lukemaan vain muutaman kirjeen kerrallaan, niin kovasti ahdistaa.
Vasta nyt olen tajunnut, että minuun kohdistetaan henkistä väkivaltaa. Mies on ulospäin aivan ihana. Puheitani uskoo vain ystävätär, joka on päässyt eroon luonnehäiriöisestä, ulospäin niin ihanasta miehestään.
Minun mieheni puuttuu lähes kaikkeen, mitä teen. En saa katsella televisiota, jos hän ei niistä ohjelmista pidä. Hän saa myös raivarin, jos olen lehden tv-ohjelmiin tehnyt merkintöjä esim. rengastanut mielestäni mielenkiintoisen ohjelman.
Luen myös mielelläni iltaisin. Vaan se ei useinkaan sovi miehelleni, jos hän haluaa jutella tai rakastella tai muuta vastaavaa. No, rakastelukaan ei hänelle sovi, jos en ole intohimoisesti mukana. Naimisissa on oltu jo 10 v. eikä mua touhu enää juurikaan huvita. Väkisin hän ei tietenkään ota, mutta ei myöskään "sääli- tai sovintoseksiä", koska olen se intohimoton lahna. Siitä sitten kuulenkin päivittäin. Roiseja vitsejä, sovauksia itsestäni, iästäni ym ym.
Kaikkia ystäviäni ja sukulasiani hän haukkuu. Eipä olla heidän kanssaan enää paljoakaan tekemisissä.
Jos joku asia saa minut iloiseksi, johon hän ei ole ottanut osaa, asia tietenkin mollataan täysin ja minua usein moititaan hölmöksi.
Tässä oli vain pieni osa kokemuksistani. Vastapainoisesti hän hellii, tuo kukkia ja on ylitsevuotavan kohtelias vaikkapa ruuanlaitostani. Siispä elämäni ei olekaan täyttä helvettiä, se on sitä vain silloin tällöin.
Eikö nämä olekin sitä kuuluisaa henkistä väkivaltaa ?
Vasta nyt olen tajunnut, että minuun kohdistetaan henkistä väkivaltaa. Mies on ulospäin aivan ihana. Puheitani uskoo vain ystävätär, joka on päässyt eroon luonnehäiriöisestä, ulospäin niin ihanasta miehestään.
Minun mieheni puuttuu lähes kaikkeen, mitä teen. En saa katsella televisiota, jos hän ei niistä ohjelmista pidä. Hän saa myös raivarin, jos olen lehden tv-ohjelmiin tehnyt merkintöjä esim. rengastanut mielestäni mielenkiintoisen ohjelman.
Luen myös mielelläni iltaisin. Vaan se ei useinkaan sovi miehelleni, jos hän haluaa jutella tai rakastella tai muuta vastaavaa. No, rakastelukaan ei hänelle sovi, jos en ole intohimoisesti mukana. Naimisissa on oltu jo 10 v. eikä mua touhu enää juurikaan huvita. Väkisin hän ei tietenkään ota, mutta ei myöskään "sääli- tai sovintoseksiä", koska olen se intohimoton lahna. Siitä sitten kuulenkin päivittäin. Roiseja vitsejä, sovauksia itsestäni, iästäni ym ym.
Kaikkia ystäviäni ja sukulasiani hän haukkuu. Eipä olla heidän kanssaan enää paljoakaan tekemisissä.
Jos joku asia saa minut iloiseksi, johon hän ei ole ottanut osaa, asia tietenkin mollataan täysin ja minua usein moititaan hölmöksi.
Tässä oli vain pieni osa kokemuksistani. Vastapainoisesti hän hellii, tuo kukkia ja on ylitsevuotavan kohtelias vaikkapa ruuanlaitostani. Siispä elämäni ei olekaan täyttä helvettiä, se on sitä vain silloin tällöin.
Eikö nämä olekin sitä kuuluisaa henkistä väkivaltaa ?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kun vielä voit koska miehesi on ihan tollo ja yrittä kontrolloida sinua kokonaan ja nos5tat ensin kissan pöydälle ja sanot miehellesi että tämä määräily ei käy ja homma ei muutu niin sitten avioero ja nopeasti.
Luuletko tosiaan, että jos tuo kukkia, niin silloin on hyvin?
Kaikista inhottavinta ovat ne sen vitsit.
Niissä paljastuu sen henkinen taso.
Ota kiireellä avioero!
Löydät vielä itsellesi kunnon ja kivan miehen, ennen kuin on liian myöhäistä.
miehesi on luonnehäiriöinen.
Suurin saavutus hänelle tulee se päivä, jolloin romahdat henkisesti ja palvelet häntä kuin orja.
Näin sinä lopetat elämään omaa elämääsi ja alat elämään hänen elämäänsä
Kuulostaa tutulta. Kuulostaa narsisitilta. Lasteni isä sairastaa tätä persoonallisuushäiriötä. Olimme yhdessä 17 vuotta, eikä irtautuminen suhteesta ollut todellakaan helppoa. Suurin syy tähän oli juuri niissä "hyvissä hetkissä". Silloin kun meni hyvin (=silloin, kun halusi minun uskovan, että hän kuitenkin todella rakastaa vain minua, ja haluaa minun pysyvän hänen luonaan) elämä oli todella ihanaa. Oli yhteistä vapaa-aikaa, matkoja jne. Mutta silloin kun meni huonosti (narsisiti ei kykene kauaa yhtäjaksoisesti pitämään unelmamiehen roolia yllä), niin silloin meni sitten todella huonosti. Kukaan, joka ei ole kokenut samaa, ei voi uskoa, millainen hirviö narsisti on. Meidän suhteessa väkivalta oli sekä henkistä, että fyysisitä. Suhteen loppuvaiheessa se oli useimmiten henkistä, mutta en osaa vieläkään sanoa, kumpi oli julmempaa.
Lopulta ymmärsin, että minun on pakko lähteä. Niin kamalalta kuin ajatus tuntuikin. Tahdoinhan meidän olevan perhe. Ja muistin kuitenkin ne hyvätkin hetket. Jostain sain lopulta voimia, ja lähdin. Enkä ole katunut. Vaikkakin katkera huoltajuuskiista käytiin, ja useampia tappouhkauksia sain osakseni. Pariin vuoteen en uskaltanut ovea avata katsomatta ensin, kuka on oven takana. Erosta on nyt jo aikaa muutama vuosi, ja onneksi tilanne on vähitellen rauhoittunut.
Mitä nopeammin lähdet sairaasta suhteesta, sitä nopeammin toivut. Mutta varaudu siihen, että jos mieshesi on narsisiti, niin toipuminen saattaa olla todella vaikeaa, ja kestää kauan. Niin suurta vahinkoa sairas ihminen saa toisen psyykelle aikaiseksi. Mutta irtautuminen kannattaa. Ehdottomasti. Aiheesta lisää mm. kirjassa: Sata tapaa tappaa sielu. Jos (kirjan)tekstit tuntuvat tutuilta, niin..... onnea ja voimia!
Luin kuin omaa elämän tarinaa.Elän tai oikeastaan "elin" samanlaisen ihmisen kanssa.Suhteemme päättymässä koska kumppani ei ole avun tarpeessa omasta mielestään.Elämä narsistisen ihmisen kanssa on "perhe helvettiä", sen tietää vain sellaisen ihmisen kanssa elänyt.Olen lukenut ja hakenut tukea asialle,hyvät kirjat esim .sata tapaa tappaa sielu, ilman omaatuntoa,naamiona terve mieli ja pidä puolesi;irti narsistisen hampaista,naamiona terve mieli.Tuntuu ettei "tästä selviä" mutta pakko jaksaa ja toivoa elämältä parempaa joskus..Kaikille samanlaisissa elämäntilanteissa elävillle VOIMIA sitä tarvitaan.
erosta nyt 2 vuotta ja edelleenki tekee kiusaa sen minkä kerkeää..jos luulet että seurustelen ni kaikin tavoin sabotoi.. nyt pojalta hävinny kotiavain kun olivat isällään viikonlopun..pelottaa vaan ettei se vaan ole sitä ottanut..nykyään jos se kuulee tai luulee että seurustelen niin alkaa leikkimään hyvää isää niin kauan kun suhde/oletettu suhde kestää...sitte loppuu kiinnostus lapsiinsa... tulee vittumasia tekstiviestejä, kännipuheluita joka viikonloppu tai jos putki jatkuu nii niin kauan..
kuulostaapa niin tutulta. oman mieheni kanssa ollaan seurusteltu 5vuotta, välimatkaa liki 300km. alkuaika oli niin ihanaa että,nähtiin mahdollisimman usein, mies oli hellä, auttavainen, puhui kauniisti. ensimmäinen huorittelu taisi tulla vuoden jälkeen kun lähdin veljen vaimon kanssa baariin. tässä tätä samaa olen kuunnellut siitä lähtien. mihinkään en saisi mennä, jos menen niin lupa pitää kysyä ja vastaus on aina ei. jopa siitä tulee valitusta kun käyn omilla vanhemmillani.
viikonloput olen välillä kotona yksin, kun tyttö on isällään, ja kun haluan lopettaa puhelun käydäkseni nukkumaan niin yleensä tulee kommenttia että mihin sulla on kiire, oletko lähdössä johonkin tai onko joku tulossa sun luo? mun siskolla en saisi käydä, ja jos menen niin syyn pitää olla erittäin hyvä! viimeksi istuin siellä siskon miehen kanssa kahvilla kun odotin siskoani töistä kotiin niin kauhea haloo nousi! miksi sä sen kanssa istut ja juot kahvia!!?
veljellä käymisestä nousee samanlainen huuto, edes muutamien ystävieni luona en saa käydä koska he ovat "huonoa seuraa" jos eivät seurustele..
lapsille pidin yks kerta pyjamabileet ja laitoin itsekin pyjaman päälle, olin sitten tyhmä ja lapsellinen, niin kai sitten..
viimeisen puolen vuoden ajan tämän huorittelun ja kaiken muun lisäksi on tullut arvostelua ulkonäöstä, vaatetuksesta, lähes kaikesta mahdollisesta, asioista joihin en itse voi vaikuttaa.. toki olisihan se kiva jos olisi varaa pukeutua hienosti ja näyttävästi jos olisi rahaa, mutta eipä ole..
sängyssä olen myös onneton, makaan vaan selälläni ja levitän koipeni.. ei se kuitenkaan niin mene. tosihan se on että miten jaksaa olla innostunut ja aktiivinen kun toinen haukkuu ja huorittelee, ei sytytä meikäläistä.. alussa kaikki meni silläkin saralla paremmin kuin hyvin mutta henkisesti väsyy eikä enään pienet ja isommatkaan hellyydenosoitukset tunnu enään missään..
sitä en sitten tiedä kuinka paljon välimatka vaikuttaa, olisiko parempi jos asuisimme yhdessä, näkisi mihin mun päivät kuluu, töissä ja kaupassa käymiseen, tytön kanssa jne. pahoin pelkään että mies istuisi kotona kellon kanssa katsomassa kauan mulla kaupassa menee......
sulle voimia ja luulen ettei mun tarvitse sanoa mitä sun pitää tehdä, se sama mikä minunkin....
Mies joka tuo kukkia tai muuta vastaavaa on jotenkin sairas. PISTE. etkö tajua että mies pönkittää omaa huonoa omaa tuntoaan ostamalla sinnulle jotain täysin turhaa ja kallista. eli pitää sinua huorana. romanttiset illalliset ym. paapomiset menevät samaan gatekoriaan.
Tämä ei edes ole provo. itse en todellakaan ottaisi naista joka vaatii kotiin tuotavaksi jotain ruusuja tai joku jolle pitää vääntää jotain kynttiläillallisia. halpamaista teeskentelyä ja omien agendojen piilottelua rahalla ostetun paskana taakse.
..haluan kertoa, että henkinen väkivalta, mitä tämä SELVÄSTI on, muuttuu takuulla jossain vaiheessa fyysiseksi.
En halunnut lukea kaikkia vastauksia koska aihe on mulle vieläkin todella ahdistava. Sen vain haluan sanoa, että lähde nyt ihmeessä.
Jos kaikki mitä suhteesta saat on katumuskukkia sun muuta merkityksetöntä, ei se ole jatkamisen syy.
Minäkin huomasin vasta erottuani kuinka ahdistunut ja masentunut olin ollut ties kuinka kauan. Se valtava helpotus kun ei tarvitse kokoaikaa varoa tekemisiään ja sanomisiaan on niin suurta, että itkin pelkästä onnesta kun olin ymmätänyt lähteä.
Tietenkin tiesin olevani masentunut jo suhteessa, mutta en uskaltanut edes ajatella mitä mies sanoisi jos olisin esim. mennyt terapiaan kertomaan huoliani. Se ei tullut kysymykseenkään.
En vieläkään pysty kaikesta puhumaan enkä oikeastaan tunne tarvettakaan, mutta olen onnellinen vihdoin.
En tiedä vaikuttiko tarinani mitään sinuun, mutta jos se saa sinut edes hieman ajattelemaan tilannettasi ja rohkaisisi tekemään ratkaisuja, hyvä niin.
Ainakaan paremmaksi ei asiat muutu jos et jotain tee.
Rohkeutta ja voimia!
ei parane - terapiakin auttaa vain harvoihin. Narsistia kun ei saa hakeutumaan hoitoon, koska hän näkee kaiken vian muualla kuin itsessään.
Ikävä kyllä, tilanne ei parane vaan pahenee vuosien mittaan. Tee suunnitelma itsellesi, vaikka pidemmällä tähtäimellä miten pääset lähtemään oma elämäsi alkuun. Ymmärsin, että teillä ei ole lapsia? Se helpottaa lähtöäsi.
Kukaan ei ansaitse alistavaa vuoristoratakohtelua - hyvät ja huonot hetket menevät hänen sairautensa syklissä jota hän koettaa työntää sinun syyksesi.
Ole rohkea, pelasta itsesi ja lähde!