Minulla on maailman ihanimmat appivanhemmat, mutta...
Ostimme mieheni kanssa asunnon, joka vaati täysremontin. Se, mikä on alkanut sapettaa, on anopin ja apen talon omiminen.
Kun valitsin seinien värejä ja maaleja, tuli jatkuvasti valitusta siitä, etteivät valintani olleet kovin hyviä ja tarvitsisi vielä vähän miettiä. Halusin tehdä vähän erikoisempaa maalipintaa, koska tuttavaperhe oli tehnyt samanlaisen ja se vaikutti hyvältä. Appi ja anoppi valittivat ajatuksesta, sanoivat sitä turhaksi työksi, liian vaikeaksi ja "ettei siitä kuitenkaan tule hyvä, koska se ei ole ammattilaisen tekemä". Kukaan ei kuulemma jaksa tehdä sitä. Ihmetytti paljon, koska alusta asti sanoin tekeväni sen itse ja itse sen teinkin. Hyvä siitä tuli.
Remontoimme edellisenkin asuntomme. Se oli ensimmäinen oma kotini, joten annoin muiden johdatella mielipiteitäni paljonkin, jopa sellaisiin ratkaisuihin, joista en edes tekohetkellä pitänyt. Asuimme kymmenen vuotta vanhassa asunnossa ja jo sinä aikana suunnittelin ja mietin, mitä tekisin joskus toiste. Ärsyttää, että anoppi ja appi tarjoavat taas niitä ratkaisuja, joita inhosin kymmenen vuotta. Asioista jankataan ja jankataan ja annetaan ymmärtää, että minä olen hölmö, enkä ymmärrä näitä asioita. Viimeksi ostettiin halvinta ja siitä halvimmasta on perheeni saanut kärsiä. Mm. halpislaatat hajosivat jo laitettaessa ja ovat vuosien varrella irronneet, liimattu uudestaan ja taas ovat irronneet, halpiskaapeista on kiinnikkeet hajonneet ja mitä vielä... Mieluummin säästän vähän aikaa ja ostan pikkaisen kalliimman vaihtoehdon, jota ei sitten tarvitse teipata ja paikata vuosien saatossa, kun ei kukaan sitä rikkinäistä huonoa lähde vaihtamaan. Naulat, jotka tulevat kahvojen läpi, ovat vain "kosmeettinen haitta, eikä niitä muuten saisi kiinni", vaatekaapin sisällä olevat naulojen terät nyt vain ovat, eikä niitä saa pois. En voinut itsekään repiä niitä, kun edessä oli lista.
Nämä asiat nyt ovat pieniä ja olen pitänyt pääni. Pyöristytti tosin kuulla, että appivanhemmat olivat ostamassa kotiimme verhoja ja pihakalusteita! Kaappeihin on ilmestynyt joulukoristeita ja kaikkea muuta täysin käsittämätöntä, mistä ei ole edes kerrottu. Anoppi tuon tuostakin tokaisee, että meinaa aina unohtaa talon olevan meidän, ei hänen. En halua, että anoppi sisustaa asuntomme! Haluan tehdä sen itse. En halua, että ratkaisujani mitätöidään, vaikka ne kuinka olisivat typeriä. Ymmärtäisin, jos yrittäisin päättää putkista ja sähköistä, mutta kuka ihme pyörittelee päätään ruokapöydän paikalle?
Eniten suututtaa se, että meidän pitäisi päästä muuttamaan kohta puolin, parin viikon päästä ja appivanhemmat kieltää hötkyilemästä, koska onhan tässä aikaa ja jos ei keritä saada valmiiksi, voimme asua heillä. Viivytteleminen on osaltaan myös minun ja mieheni syytä, mutta ärsyttää mantra siitä, ettei mitään kiirettä olisi ja turha hötkyillä, kun on koko loppuelämä aikaa. Osa huoneista jää täysin remontoimatta aikataulun ja rahatilanteen takia. Ne siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Näistä huoneista sitten marmatetaan, että kai me edes maalaamme ne, kun ovat niin hirveitä. En aio maalata. En jaksa. En ehdi. Ne remontoidaan joskus, maalaan ne sitten. Miksei sitä ymmärretä? Miksi pitää kasata lisää tekemistä, kun tehtävää on jo nyt paljon?
Ja valittamisen alkuun pääsin :) Mieheni suku tekee paljon käsitöitä, erilaisilla välineillä, ei pelkästään perinteisiä. Olen itsekin innostunut aiheesta ja tykkään tehdä paljon itse. Olen ostanut lapsellemme mm. kirpputoreilta vanhoja huonokuntoisia huonekaluja, jotka haluan kunnostaa ja maalata. Joka kerta, kun innoissani mainitsen projekteistani anopille, hän vastaa: ei kannata, turhaa työtä, hirveä vaiva, anna sen olla tuollainen ja heitä pois, kun menee rikki. Se vaivahan siinä on mukava asia! Näpertäminen ja touhuaminen lievittää minulta stressiä ja antaa omaa aikaa. Olo on ahdistunut tuollaisista puheista, koska meillä on anopin kanssa hyvät välit ja koska tiedän hänetkin käsityöihmiseksi, joka askartelee ja puuhastelee, luulisi, että hän jotenkin ymmärtäisi. On alkanut tuntua, että hän vie projekteistani ilon.
Puhuminenkin heidän kanssaan on aivan helvetin vaikeaa. Anoppi on pahempi kuin appi. Jos jotenkin annan vähänkin negatiivista palautetta (ja joskus jopa, kun en anna!) saatan saada viikkoja marttyyriviestejä, itkuisia puheluita siitä, kuinka pahoillaan hän on ja muuta. Mikään ei kuitenkaan muutu ja kaikki päättyy lohdutteluun. Jopa ihan naurettavista asioista, kuten mm. lusikasta, jolla lastani oli vauvani syötetty. Tällä lusikalla oli syötetty aiemmin toista vauvaa. Jotenkin koko pointti asiasta katosi, enkä ymmärtänyt ongelmaa. Silti sain itkuisia tekstiviestejä, kuinka anopin olisi pitänyt ajatella paremmin, eikä hän enää koskaan tee niin. Siis... häh?
Ostimme mieheni kanssa asunnon, joka vaati täysremontin. Se, mikä on alkanut sapettaa, on anopin ja apen talon omiminen.
Kun valitsin seinien värejä ja maaleja, tuli jatkuvasti valitusta siitä, etteivät valintani olleet kovin hyviä ja tarvitsisi vielä vähän miettiä. Halusin tehdä vähän erikoisempaa maalipintaa, koska tuttavaperhe oli tehnyt samanlaisen ja se vaikutti hyvältä. Appi ja anoppi valittivat ajatuksesta, sanoivat sitä turhaksi työksi, liian vaikeaksi ja "ettei siitä kuitenkaan tule hyvä, koska se ei ole ammattilaisen tekemä". Kukaan ei kuulemma jaksa tehdä sitä. Ihmetytti paljon, koska alusta asti sanoin tekeväni sen itse ja itse sen teinkin. Hyvä siitä tuli.
Remontoimme edellisenkin asuntomme. Se oli ensimmäinen oma kotini, joten annoin muiden johdatella mielipiteitäni paljonkin, jopa sellaisiin ratkaisuihin, joista en edes tekohetkellä pitänyt. Asuimme kymmenen vuotta vanhassa asunnossa ja jo sinä aikana suunnittelin ja mietin, mitä tekisin joskus toiste. Ärsyttää, että anoppi ja appi tarjoavat taas niitä ratkaisuja, joita inhosin kymmenen vuotta. Asioista jankataan ja jankataan ja annetaan ymmärtää, että minä olen hölmö, enkä ymmärrä näitä asioita. Viimeksi ostettiin halvinta ja siitä halvimmasta on perheeni saanut kärsiä. Mm. halpislaatat hajosivat jo laitettaessa ja ovat vuosien varrella irronneet, liimattu uudestaan ja taas ovat irronneet, halpiskaapeista on kiinnikkeet hajonneet ja mitä vielä... Mieluummin säästän vähän aikaa ja ostan pikkaisen kalliimman vaihtoehdon, jota ei sitten tarvitse teipata ja paikata vuosien saatossa, kun ei kukaan sitä rikkinäistä huonoa lähde vaihtamaan. Naulat, jotka tulevat kahvojen läpi, ovat vain "kosmeettinen haitta, eikä niitä muuten saisi kiinni", vaatekaapin sisällä olevat naulojen terät nyt vain ovat, eikä niitä saa pois. En voinut itsekään repiä niitä, kun edessä oli lista.
Nämä asiat nyt ovat pieniä ja olen pitänyt pääni. Pyöristytti tosin kuulla, että appivanhemmat olivat ostamassa kotiimme verhoja ja pihakalusteita! Kaappeihin on ilmestynyt joulukoristeita ja kaikkea muuta täysin käsittämätöntä, mistä ei ole edes kerrottu. Anoppi tuon tuostakin tokaisee, että meinaa aina unohtaa talon olevan meidän, ei hänen. En halua, että anoppi sisustaa asuntomme! Haluan tehdä sen itse. En halua, että ratkaisujani mitätöidään, vaikka ne kuinka olisivat typeriä. Ymmärtäisin, jos yrittäisin päättää putkista ja sähköistä, mutta kuka ihme pyörittelee päätään ruokapöydän paikalle?
Eniten suututtaa se, että meidän pitäisi päästä muuttamaan kohta puolin, parin viikon päästä ja appivanhemmat kieltää hötkyilemästä, koska onhan tässä aikaa ja jos ei keritä saada valmiiksi, voimme asua heillä. Viivytteleminen on osaltaan myös minun ja mieheni syytä, mutta ärsyttää mantra siitä, ettei mitään kiirettä olisi ja turha hötkyillä, kun on koko loppuelämä aikaa. Osa huoneista jää täysin remontoimatta aikataulun ja rahatilanteen takia. Ne siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Näistä huoneista sitten marmatetaan, että kai me edes maalaamme ne, kun ovat niin hirveitä. En aio maalata. En jaksa. En ehdi. Ne remontoidaan joskus, maalaan ne sitten. Miksei sitä ymmärretä? Miksi pitää kasata lisää tekemistä, kun tehtävää on jo nyt paljon?
Ja valittamisen alkuun pääsin :) Mieheni suku tekee paljon käsitöitä, erilaisilla välineillä, ei pelkästään perinteisiä. Olen itsekin innostunut aiheesta ja tykkään tehdä paljon itse. Olen ostanut lapsellemme mm. kirpputoreilta vanhoja huonokuntoisia huonekaluja, jotka haluan kunnostaa ja maalata. Joka kerta, kun innoissani mainitsen projekteistani anopille, hän vastaa: ei kannata, turhaa työtä, hirveä vaiva, anna sen olla tuollainen ja heitä pois, kun menee rikki. Se vaivahan siinä on mukava asia! Näpertäminen ja touhuaminen lievittää minulta stressiä ja antaa omaa aikaa. Olo on ahdistunut tuollaisista puheista, koska meillä on anopin kanssa hyvät välit ja koska tiedän hänetkin käsityöihmiseksi, joka askartelee ja puuhastelee, luulisi, että hän jotenkin ymmärtäisi. On alkanut tuntua, että hän vie projekteistani ilon.
Puhuminenkin heidän kanssaan on aivan helvetin vaikeaa. Anoppi on pahempi kuin appi. Jos jotenkin annan vähänkin negatiivista palautetta (ja joskus jopa, kun en anna!) saatan saada viikkoja marttyyriviestejä, itkuisia puheluita siitä, kuinka pahoillaan hän on ja muuta. Mikään ei kuitenkaan muutu ja kaikki päättyy lohdutteluun. Jopa ihan naurettavista asioista, kuten mm. lusikasta, jolla lastani oli vauvani syötetty. Tällä lusikalla oli syötetty aiemmin toista vauvaa. Jotenkin koko pointti asiasta katosi, enkä ymmärtänyt ongelmaa. Silti sain itkuisia tekstiviestejä, kuinka anopin olisi pitänyt ajatella paremmin, eikä hän enää koskaan tee niin. Siis... häh?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mitä haluat tehdä ja remontoida ja jos anoppi valittaa niin ei muuta kun suoraan vain että asia ei anopille kuulu. teet kaikki remontit niinkuin itse haluat ja omalla aikataululla ettette polta itseänne loppuun.
Älkää kertoko suunnitelmianne, teette itse ensin valmiiksi ja esittelette sitten ylpeinä valmiita saavutuksianne.
Se vaan on niin että aikuistenkin lasten vanhemmat kantavat huolta ja vastuuta sellaisistakin asioista joista ei tarvitsisi. Kun te kerrotte heille tulevista remonteista ja projekteistanne tulee heille tunne että heiltä odotetaan osallistumista niihin jollakin tasolla, ja hehän tietenkin rupeavat osallistumaan ja huolehtimaan... ja sitten ollaankin tuossa tilanteessa.
Kaikella rakkauvella he sen kumminkin tekevät :), eivät vaan aina muista että olette itsekin jo aikuisia ja osaavia ihmisiä.
Ymmärrän tuon mistä sanoit että kun haluaisit väkertää jotain niin projekti mollataan "turhana" tai "vaivalloisena". Kyllä siitä sitten meneekin ilo ja vielä kun joka ikinen kerta saa kuulla saman saarnan. En minäkään sukulaisiani vaadi noita hommia tekemään, vaan itse ihan olen yrittämässä.
Ja jos vaikka sanon jostain jutusta että näin netissä sellaisen sivun missä tehtiin x:llä y:tä, niin ensimmäinen reaktio on että eikö sellainen väline ole kallis ja sitä rataa. Vaikka en edes ole vihjannut, että aion ostaa sen, olen vain maininnut jostain mielenkiintoisesta tekniikasta, josta olen saanut ehkä ihan hetkellistä iloa kun näkee että ai jaa, noinkin voi tehdä ja tuollaistakin on olemassa.
Eniten rasittaa jotenkin juuri se että miksi nuo ihmiset näkevät vaivaa minun varoistani ja ajastani ja tekemisestä, en ole koskaan pyrkinyt panemaan heitä ostamaan itselleni mitään tai tekemään töitäni. Eikö yhtä hyvin voisi edes JOSKUS olla vähän myönteisempi ja kannustavampi, olisi ikään kuin kivampi ilmapiiri? Alkaa todella painaa kun jatkuvasti kaikki ideat ja teot lytätään maan rakoon.
Itsessäni on vielä se kamala vika, että saatan muistaa nuo mollaamiset vaikka kuinka kauan ja sitten kun käytän jotain tekemääni kivaa esinettä tai katselen muuten iloisena jotain aikaansaannostani, niin aina tulee mieleen ne toisten töksäytykset ja taas harmittaa. En ole iästäni huolimatta oppinut päästämään noita juttuja toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Se helpottaisi, mutta en tiedä, miten oppisin sellaisen asenteen.
Asutteko yhdessä?
En muuten ymmärrä, miksi neuvottelette joka maalikpurkista ulkopuolisen ihmisen kanssa.
Naapurini tuli neuvomaan meille seinän rappausta. Kun oli aikansa ohjeita ladellut, ojensin hänelle lastan ja rappnikipurkin sanaakaan sanomatta. Hän lähti eikä palannut ennen kuin oli valmista.
"Anoppi tuon tuostakin tokaisee, että meinaa aina unohtaa talon olevan meidän, ei hänen."
Tuossa tulikin ilmi koko pitkän kirjoituksesi oleellisin kohta. Anoppi on niin röyhkeä, että hän kehtasi jopa paljastaa ääneen todelliset ajatuksensa. Hän ei selvästikkään arvosta sinua kun kehtaa tuolla lailla alistaa sinua. Etäisyys voisi tehdä hyvää. Jos hän ei tajua asettaa itselleen järkeviä rajoja, teidän pitää miehenne kanssa tehdä se. Toivottavasti miehesi osaa pitää puoliaisi, sillä yhdessä teidän on helpompi taistella tuulimyllyä vastaan. Jos olisin tuossa tilanteessa, käskisin miehen sanoa anopille, että vierailut loppuu nyt vähäksi aikaa ja tästä lähin sovitaan etukäteen vierailuista. Jos heillä on avaimet asuntoon niin ottaisin myös avaimet pois. Kylmästi kaikki anopilta saadut krääsät roskiin. Sinulla ei ole velvollisuutta säilyttää hänen tavaroitaan/"lahjojaan" kotonasi. Melko varmasti hän suuttuu alkuun kun huomaa, ettei hän saakkaan yhtäkkiä tehdä ihan mitä sattuun häntä huvittaa, mutta mitä sitten vaikka suuttuukin? Hän on vain yksi ihminen muiden sukulaisten joukossa :).