Suhteeni vanhempiini on jatkuvasti huonontunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ja on menossa jatkuvasti pahempaan suuntaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että en enää mielelläni tapaisi heitä lainkaan.
Molemmat vanhempani ovat kouluttamattomia (ainoastaan ammattikoulu), itse olen tohtorikoulutettu ja nykyään arvostetun yliopiston tutkija Yhdysvalloissa. Kouluttamattomuus ei sinällään tee ihmisestä "huonompaa", mutta jokainen ihminen tarvitsee terveen itsetunnon ollakseen elinkelpoinen tässä maailmassa. Vanhemmillani ei ole itsetuntoa, heillä ei ole mitään ilmeisiä onnistumisen elämyksiä ja ovat kuin "eksyneitä" elämässään. En aisti kummastakaan (ovat eronneet) mitään elämänkokemuksen tuottamaa tasapainoisuutta, viisautta tai sosiaalisia taitoja. Tämä on järkyttävä havainto. Heillä ei ole kirjoja, mitään kiinnostuksen kohteita ei ole (satunnaisia lavatansseja ja jokapäiväistä TV:tä lukuunottamatta) ja jos he ovat kehittyneet jotenkin ihmisinä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, se ei ainakaan näy mitenkään päällepäin.
Meillä ei ole mitään yhteistä. Keskustelunaiheita ei ole ja usein ollaankin hiljaa esim. äidin kanssa. Isä avaa TV:n ja katsoo sitä (ei minua), kun "keskustelemme". Keskustelunaiheet ovat TV:n inspiroimia.
Pahinta ja satuttavinta on se, että myös riitelen usein vanhempieni kanssa. Jok'ikinen kerta kun tulen käymään ja näiden riitojen aikana vanhempani käyttäytyvät kuin henkisesti jälkeenjääneet. Jänniteitä on paljon: he pitävät minua "parempana". Yritän tulla vastaan niin paljon kuin pystyn, mutta luonnollisestikaan en pysty vajoamaan täysin sivistymättömälle tasolle, enkä myöskään aio tehdä sitä.
Monta kertaa on käynyt mielessä, että olisiko elämäni laadukkaampaa, jos nämä vuosittaiset visiitit jäisivät kokonaan väliin. Ei nähtäisi ollenkaan? En kertakaikkiaan kestä tätä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, ettei hurjimmissa kuvitelmissakaan tulisi mieleenkään sosialisoida heidän kanssaan, jos he EIVÄT olisi vanhempiani...
Niinpä... perhetragedioita on niin monenlaisia...
Molemmat vanhempani ovat kouluttamattomia (ainoastaan ammattikoulu), itse olen tohtorikoulutettu ja nykyään arvostetun yliopiston tutkija Yhdysvalloissa. Kouluttamattomuus ei sinällään tee ihmisestä "huonompaa", mutta jokainen ihminen tarvitsee terveen itsetunnon ollakseen elinkelpoinen tässä maailmassa. Vanhemmillani ei ole itsetuntoa, heillä ei ole mitään ilmeisiä onnistumisen elämyksiä ja ovat kuin "eksyneitä" elämässään. En aisti kummastakaan (ovat eronneet) mitään elämänkokemuksen tuottamaa tasapainoisuutta, viisautta tai sosiaalisia taitoja. Tämä on järkyttävä havainto. Heillä ei ole kirjoja, mitään kiinnostuksen kohteita ei ole (satunnaisia lavatansseja ja jokapäiväistä TV:tä lukuunottamatta) ja jos he ovat kehittyneet jotenkin ihmisinä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, se ei ainakaan näy mitenkään päällepäin.
Meillä ei ole mitään yhteistä. Keskustelunaiheita ei ole ja usein ollaankin hiljaa esim. äidin kanssa. Isä avaa TV:n ja katsoo sitä (ei minua), kun "keskustelemme". Keskustelunaiheet ovat TV:n inspiroimia.
Pahinta ja satuttavinta on se, että myös riitelen usein vanhempieni kanssa. Jok'ikinen kerta kun tulen käymään ja näiden riitojen aikana vanhempani käyttäytyvät kuin henkisesti jälkeenjääneet. Jänniteitä on paljon: he pitävät minua "parempana". Yritän tulla vastaan niin paljon kuin pystyn, mutta luonnollisestikaan en pysty vajoamaan täysin sivistymättömälle tasolle, enkä myöskään aio tehdä sitä.
Monta kertaa on käynyt mielessä, että olisiko elämäni laadukkaampaa, jos nämä vuosittaiset visiitit jäisivät kokonaan väliin. Ei nähtäisi ollenkaan? En kertakaikkiaan kestä tätä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, ettei hurjimmissa kuvitelmissakaan tulisi mieleenkään sosialisoida heidän kanssaan, jos he EIVÄT olisi vanhempiani...
Niinpä... perhetragedioita on niin monenlaisia...
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ompa noussut hattuun tohtorikoulutetulle. Oliskohan vanhemmillasi ollut osuutta tuohon mahdollisuuteen päästä tohtokoulutettavaksi. Härän häntääkö tutkit ja ny olet sitten koko maailman napa. Se että on tohtorikoulutettu, voi todellakin olla että on tutkinut härän häntää, tietää siitä, mutta muussa olet ihan vanhempiesi kanssa samalla tasolla ja kirjoituksestä päätellen vieläkin alempana.
Jos olisit oikeasti lukenut ihminen, osaisit arvostaa myös vanhempiasi, vaikka heillä ei olekaan korkeakoulututkintoa. Suomi oli niin köyhä vielä silloin, kun vanhempasi kävivät koulunsa, että vain harvoilla perheillä oli varaa kouluttaa lapsiaan. Arvosta heitä, sillä ovat varmasti omalla sarallaan kovan työn tehneet ja paljon sinulle antaneet, koska olet saanut kouluttautua. Häpeän kirjoitustasi.
ei. vanhemmillani ei ollut osaa eikä arpaa koulutukseeni, eivätkä he sitä missään muodossa myöskään rahoittaneet. Lähinnä pettyivät minuun jo peruskoulun jälkeen, kun päätin ammattikoulun sijaan mennä lukioon.
Älä ihan kaikkia lankoja kuitenkaan kataksie, ethän heitä kovin taida tavata, joten uusiakaan venhempia et milloinkaan saa. Vanhetessani huomaat kuitenkin asioita, joita kaipaat. Meillä kaikilla ei ole samaa tietoa, täytyy hyväksyä erilaisuus. Jos hyväksyt edes jollakin tasolla vanhemapasi, saattaa olla että omakin elämäsi tasapainottuu. Älä kehuskele opinnoillasi, vaan tee tysösi hyvin.
Älä ylpisty, elä tässä maailmassa ja arvosta kaikkia työtä tekeviä.
Kateellisia kun olet kouluttautunut henkilö ja vilä pidemmälle kuin vanhempasi. Kysyppä joskus vanhemmiltasi että onko niin että duunarin lapsesta pitää myös tulla duunari ja kun olet päässyt pidemmälle niin se käy heidän itseluottamuksen päälle ja ovat kateellisia.
Eipä kuulosta siltä, että he puolestaan yhtään arvostaisivat sinun ponnistelujasi, koulutuksesi on ollut pitkä ja varmaan vaivalloinen.
Yritä antaa heille kirjoja lahjaksi, jos eivät itse löydä kirjastoon lukemaan ilmaiseksi.
"Monta kertaa on käynyt mielessä, että olisiko elämäni laadukkaampaa, jos nämä vuosittaiset visiitit jäisivät kokonaan väliin. Ei nähtäisi ollenkaan? " Väittäisin että elämäsi laadukkuuteen ei voi vaikuttaa se, että tapaat vanhempiasi kerran (siis ymmärsin, että yhdem kerran) vuodessa. Jos sitä tapaamista ei kestä laajalla sivistyksellä (jota mainostamasi koulutus lienee kasvastannut) ja maailmalta saadulla ehkä laajemmalla katsantokannalla, niin ei liene sinunkaan elämänlaadussa tai itsetunnossa kehumista.
Jos heidän elämänsä on sinun mielestäsi kapeaa eikä tavoitteellista, niin miten se on sinulta pois? Mistä ihmeestä te riitelette, jos tapaatte niin harvoin? et kait vaan yritä "sivistää2 heitä, muuttaa heidän elämäänsä oman muottisi mukaiseksi, jotta kehtaisit sanoa heitä vanhemmiksesi?
Joka tapauksessa yritä nyt hyvä ihminen määritellä, mitä tarkoitat sivistyksellä. Elää olisi helpompaa eikä tarvitsisi "luonnollisestikaan en pysty vajoamaan täysin sivistymättömälle tasolle, enkä myöskään aio tehdä sitä. "
Onnea elämään
Eipä ole sydämen sivistystä kertynyt tälle "paljon lukeneelle". Jos henkilö on todella korkeasti koulutettu, niin hän on malliesimerkki siitä, miten ihmisyys ei välttämättä kuulu hyvään muistiin. Kauhea lukea tuollaista tekstiä, jossa ihminen pitää itseään, muiden yläpuolella olevana. No, kiittämättömyys on maailman palkka ja sääliksi käy vanhempiasi!
Ongelmanne, arvoisa tohtorikoulutettava, lienee muualla kuin vanhempien vähäisessä koulutuksessa.
Suosittelen, että menette esim. siivoojaksi joksikin aikaa, niin tiedätte, mistä "tavallisten" ihmisten kanssa voi keskustella.
Olen siivoja ja aina töissä yksin, tosin osaan keskustella kaikkien kanssa, mutta se johtuu ihan muusta, kuin työstäni.
Ihan huoletta voit jättää vanhempasi kokonaan. Sinulla ei ole mitään velvollisuuksia kasvattaa heitä, ei mitään.
Epätasapainoista ihmistä ei "korjata" kiintymyksellä.
Oikeus vanhemmuuteen ei todellakaan ole mikään pysyvä. Sen voi menettää aivan yhtä hyvin kuin menettää muitakin "oikeuksia" tässä elämässä käyttäytymällä siten, että ne oikeudet kertakaikkiaan menettää. Joko oikeusistuimen kautta tai muuten.
Itsellä samanlainen toinen vanhempi joka vihasi eniten sitä, että lapset opiskelisivat, ja onnistui siinä lähes täydellisesti kaikkien kohdalla. Itse pääsin yliopistoon ainoan lapsena (viidestä), sen jälkeen kun katkaisin välit jäljellä olevaan vanhempaan kohta kymmenen vuotta sitten. Ja ilman tätä välien katkaisemista ei minullakaan olisi ollut toivoakaan, koska se oli meidän perheessä lähes rikollista, ja se 20 ensimmäisen vuoden aivopesu ei niin vain häviäkkään, vaan sydän hakkaa, että miten voin tehdä jotain näin väärin ja todellakin rikollista, eli yrittää kouluttautua "näinkin korkealle".
Tämän maailman lapset kun ovat viimeiseen asti lojaaleja vanhemmilleen, ja sen takia kaiken maailman addiktiot ja haitalliset käyttäytymiset ja elämäntavat periytyvät aina vain eteenpäin, kun kukaan ei halua pettää vanhempiaan, hylätä heitä, eikä olla epälojaali.
jotka vierailevat Suomessa pelkastaan vanhempiensa takia, vaikka se onkin rankkaa. Usein riidellaan/ on mykkakoulua, ja paatetaan ettei enaa toista kertaa. Vaan vuoden kuluttua tulee paha omatunto, ja taas matkaan, talla kertaa ehka hieman lyhyemmaksi aikaa, vaan kuitenkin Suomeen tullaan. Heita katsomaan, kun emme tieda ovatko he ehka ollenkaan elossa ensi vuonna.
Minulla on pari ystavaa, jotka tassa tilantessa. Sita vain purraan hammasta yhteen ja hymyillaan. Ja yritetaan ymmartaa vanhempaa porukkaa.
Vaikkei olisikaan mitaan keskusteltavaa heidan kanssaan.
Katsos, me jotka ulkomailla asumme, olemme muuttuneet eri suuntaan, kuin ihmiset jotka asuvat Suomessa jatkuvasti. Meilla on erilaiset kiinnostukset, mielipiteet, ja odotamme etta muillakin olisi samaa, ja sitten petymme. Itsellanikin vaikea aika, jolloin yritin opettaa itselleni etta hekin ovat vain ihmisia, ei huonompia eika parempia kuin kukaan meista, ja etta minun on hyvaksyttava heidat sellaisina kun ovat. Minut kasvatettiin hyvin periaattein, ja maailmalle lahtiessani kasvatin/ tai kasvoin itse omaan suuntaani. Nyt meilla on erittain lammin suhde, vuosien jalkeen, ja jopa yllatyin tasta.
Ei muuta kuin yksi askel eteenpain.
Toivon etta selkkaantuu jotenkin parempaan pain.
"Tämän maailman lapset kun ovat viimeiseen asti lojaaleja vanhemmilleen, ja sen takia kaiken maailman addiktiot ja haitalliset käyttäytymiset ja elämäntavat periytyvät aina vain eteenpäin, kun kukaan ei halua pettää vanhempiaan, hylätä heitä, eikä olla epälojaali."
Olipa viisaasti sanottu. Olen vuosia, isäni kuolemasta saakka, ollut se, joka on tehnyt töitä suhteen eteen äitini kanssa. Ja tullut hyljätyksi. Tunnistan itseni juuri tuosta lojaaliudesta. Edelleenkään en halua äitiäni hylätä, mutta alan itse olla todella loppu, surullinen ja loukattu. Olen aikaisemmin ajatellut, että äitini lapsuus ja nuoruus eivät ole olleet helppoa aikaa ja hänellä on omat taakkansa ja tarinansa kannettavanaan, ja että hänen puolustusmekanisminsa on sulkea hänen omat lapsensa elämänsä ulkopuolelle. Oma tarinani ei siis erityisesti kosketa alkuperäistä tarinaa, vaan haluan kiittää edellistä kirjoittajaa kommentista. On helpottavaa tajuta, että minulla ehkä sittenkin on oikeus luopua tuosta lojaaliudesta, että minun ei tarvitse odottaa puolivälissä matkaa vain kerta kerran jälkeen huomaten, että olen siellä aina yksin.