Hei,
olen jälleen eräs, joka voi myöntää inhoavansa anoppiaan. Syitä on lukuisia ja niiden kaikkien luettelu tähän olisi täysin mahdotonta joten mainitsen vain muutaman. Ensinnäkin hän väittää minua liian sivistyneeksi omalle pojalleen (onko vähän koomista, eikö se valitus yleensä mene toisin päin?). Itse hän on yhteen kylään juurtunut, siellä koko elämänsä asunut eikä tiedä OIKEASTI edes niitä normaalimipia yleissivistykseen kuuluvia asioita. Istuu vaan kaiket päivät olohuoneen sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Minä opiskelen yliopistossa, mieheni ei ole akateeminen mutta muuten vain niin fiksu ja suurella sydämellä varustettu, ettei se minua häiritse. Anoppia kyllä.
Toiseksi hän on aiheuttanut miehelleni niin suuria elämänmittaisia traumoja, joista yritämme nyt yhdessä selvitä ylitse. Tähän liittyy mm. huonon itsetunnon luominen, koska kaikki, mitä mieheni on elämänsä aikana tehnyt, on anoppini mielestä täysin mitätöntä. Kiitoksia ja kehuja ei mieheni ole koskaan saanut ennen suhdetta kanssani ja jokainen varmasti voi kuvitella, miten se ihmisen luontoon vaikuttaa.
Menimme tässä taannoin kihloihin. En tänä päivänäkään ole kuullut asiasta sanaakaan, ei onnitteluja, ei mitään. Ensimmäinen kysymys miehelleni oli, että "ei kai vain ole muksua tulossa?" eikä siitä sen enempää.
Hänellä ei ole edes puhelinnumeroani, en ole koko neljän vuoden aikana puhunut hänen kanssaan puhelimessa kertaakaan. Tosin ei minullakaan ole ollut asiaa hänelle.
En oikeasti tiedä, miten minun pitäisi tähän koko asiaan suhtautua. Mieheni sanoo äitinsä nyt vaan olevan sellainen juntti mikä on ja että en saisi välittää hänen ikävistä jutuistaan. Olen pyytänyt häntä kylään (ei käy, on liian pitkä matka), yrittänyt viettää hänen kanssaan aikaa sen telkkarin äärellä mutta ei siitä puhumisesta oikein tahdo tulla mitään, koska ei hän ymmärrä edes pienimpiäkään kommunikoinnin alkeita tai sitä, että kyllä asioista voidaan olla ihan vapaasti eri mieltäkin, koska asioitahan ne vain ovat. Joka kerta kun yritän hänen kanssa lähentyä edes hieman, masennun vain entistä kovemmin. Ja se on minulle oikeasti kova paikka, koska olen luonteeltani hyvin sosiaalinen ja haluaisin hyvät välit anoppiini, ihan jo tulevien lasteni ja miehenikin vuoksi (toisaalta eipä se suhde mieheni ja anoppini välillä yhtään sen parempi ole).
Appi vastaavasti on ihana lupsakka papparainen, jonka kanssa ei ole minkäänlaisia ongelmia, ei minulla eikä miehelläni. Tiedän anoppini olevan kovin yksinäinen, koska appenikaan ei kestä häntä ja viettää lähes kaiken ajan autotallissa tai pihalla ja siitä syystä minun käy häntä kovasti sääliksi. Näen selvästi, että pinnan alla on jotain tuskaisaa rikki repivää negaatiota mutta en ymmärrä mitä voisin asialle tehdä. Ei kukaan ihminen voi olla syntymästään noin täynnä pessimismiä ja pahaa oloa, vai voiko? Hän on myrkyttänyt kaikkien meidän mielemme häntä vastaan, myös toisen poikansa ja tämän vaimon. Olen oikeasti hirvittävän pahoillani tästä tilanteesta, koska olin aina unelmoinut "uudesta perheestäni" jonka saisin mieheni myötä mutta eipä niin näytä tapahtuvan. Tämä on oikeasti aika kova pala nieltäväksi ja jos jollakulla on jotain fiksuja neuvoja annettavaksi, niin kuuntelen ilomielin:)
olen jälleen eräs, joka voi myöntää inhoavansa anoppiaan. Syitä on lukuisia ja niiden kaikkien luettelu tähän olisi täysin mahdotonta joten mainitsen vain muutaman. Ensinnäkin hän väittää minua liian sivistyneeksi omalle pojalleen (onko vähän koomista, eikö se valitus yleensä mene toisin päin?). Itse hän on yhteen kylään juurtunut, siellä koko elämänsä asunut eikä tiedä OIKEASTI edes niitä normaalimipia yleissivistykseen kuuluvia asioita. Istuu vaan kaiket päivät olohuoneen sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Minä opiskelen yliopistossa, mieheni ei ole akateeminen mutta muuten vain niin fiksu ja suurella sydämellä varustettu, ettei se minua häiritse. Anoppia kyllä.
Toiseksi hän on aiheuttanut miehelleni niin suuria elämänmittaisia traumoja, joista yritämme nyt yhdessä selvitä ylitse. Tähän liittyy mm. huonon itsetunnon luominen, koska kaikki, mitä mieheni on elämänsä aikana tehnyt, on anoppini mielestä täysin mitätöntä. Kiitoksia ja kehuja ei mieheni ole koskaan saanut ennen suhdetta kanssani ja jokainen varmasti voi kuvitella, miten se ihmisen luontoon vaikuttaa.
Menimme tässä taannoin kihloihin. En tänä päivänäkään ole kuullut asiasta sanaakaan, ei onnitteluja, ei mitään. Ensimmäinen kysymys miehelleni oli, että "ei kai vain ole muksua tulossa?" eikä siitä sen enempää.
Hänellä ei ole edes puhelinnumeroani, en ole koko neljän vuoden aikana puhunut hänen kanssaan puhelimessa kertaakaan. Tosin ei minullakaan ole ollut asiaa hänelle.
En oikeasti tiedä, miten minun pitäisi tähän koko asiaan suhtautua. Mieheni sanoo äitinsä nyt vaan olevan sellainen juntti mikä on ja että en saisi välittää hänen ikävistä jutuistaan. Olen pyytänyt häntä kylään (ei käy, on liian pitkä matka), yrittänyt viettää hänen kanssaan aikaa sen telkkarin äärellä mutta ei siitä puhumisesta oikein tahdo tulla mitään, koska ei hän ymmärrä edes pienimpiäkään kommunikoinnin alkeita tai sitä, että kyllä asioista voidaan olla ihan vapaasti eri mieltäkin, koska asioitahan ne vain ovat. Joka kerta kun yritän hänen kanssa lähentyä edes hieman, masennun vain entistä kovemmin. Ja se on minulle oikeasti kova paikka, koska olen luonteeltani hyvin sosiaalinen ja haluaisin hyvät välit anoppiini, ihan jo tulevien lasteni ja miehenikin vuoksi (toisaalta eipä se suhde mieheni ja anoppini välillä yhtään sen parempi ole).
Appi vastaavasti on ihana lupsakka papparainen, jonka kanssa ei ole minkäänlaisia ongelmia, ei minulla eikä miehelläni. Tiedän anoppini olevan kovin yksinäinen, koska appenikaan ei kestä häntä ja viettää lähes kaiken ajan autotallissa tai pihalla ja siitä syystä minun käy häntä kovasti sääliksi. Näen selvästi, että pinnan alla on jotain tuskaisaa rikki repivää negaatiota mutta en ymmärrä mitä voisin asialle tehdä. Ei kukaan ihminen voi olla syntymästään noin täynnä pessimismiä ja pahaa oloa, vai voiko? Hän on myrkyttänyt kaikkien meidän mielemme häntä vastaan, myös toisen poikansa ja tämän vaimon. Olen oikeasti hirvittävän pahoillani tästä tilanteesta, koska olin aina unelmoinut "uudesta perheestäni" jonka saisin mieheni myötä mutta eipä niin näytä tapahtuvan. Tämä on oikeasti aika kova pala nieltäväksi ja jos jollakulla on jotain fiksuja neuvoja annettavaksi, niin kuuntelen ilomielin:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Yhdestä asiasta voisit anoppiasi kiittää:
olet luonut oman illuusiosi uudesta, onnellisesta perheestä ja anoppisi on näyttänyt, että unelmat ja elämä ovat kaksi eri asiaa.
Paljonhan sitä ihminen voi opiskelustaan ja työstään määrätä, puolison voi löytää, mutta kaikkea ei voi ohjailla. Tulee odottamatonta vastoinkäymistä pyytämättä, tulee sairautta, tulee mitä vain.
Konseptit ja suunnitelmat menevät sekaisin ja käsikirjoitus on kirjoitettava uudelleen.
Ihmistenkin laita on näin. Emme voi valita tulevia sukulaisia, emme käskyttää heitä sellaiseksi kuin meidän suunnitelmiimme olisi kuulunut.
Ihanaa, sivistynyttä, lempeää, sosiaalista, aktiivista anoppia sinä et saanut.
Sen sijalle sait ilmeisen huonommuudentunteisen, traumaattisen, passiivisen, taitamattoman ja eristäytyvän anopin. Lisäksi ajattelet, että hänellä ei ole "normaalia yleissivistystä", että voisi keskustella kanssasi.
Elämä tarjoaa sinulle tässä anopissa haastetta siinä mielessä, että olet joutunut itsesi kanssa vastatusten. Huomaan, ettei anoppisi niin tyhmä olekaan. Hän on saanut sinussa prosessin aikaiseksi! Olet joutunut ihmettelijän paikalle, ja SE jos mikä on kasvattavaa. Anoppi on liikauttanut sinua paikalle, missä itsestäänselvyydet joutuvat koetukselle.
Anoppisi käytöksestä kuulostaa pieni katkeruus ja se että hän kokee itsensä väärinymmärretyksi "peltikuoressaan". Anopilla saattaa olla lapsuudessaan rankkoja kokemuksia, jotka ovat heijastuneet hänen poikaansa. Anoppikaan kun ei ole tyhjästä syntynyt, lapsi ja nuori hän on ollut aikoinaan.
Minusta sinun ei kannattaisi nyt liikaa tyrkyttää seuraasi anopille.
Jotenkin aistin rivien välistä, että anoppi vierastaa ja pelkää sinua. Hän todella kokee oman "sivistymättömyytensä ja tietämättömyytensä" seurassasi. Ystävällisyytesi on hänestä hämmentävää.
Hän tietää olevansa se passiivinen soffalla lojuva juntti, joka ei ansaitse yliopiston käynyttä, onnistunutta, nuorta, iloista ja seurallista neitiä miniäkseen. Hän tajuaa, ettei hänellä ole mitään tarjota sinulle, ja siksi hän torjuu sinut.
Mitä enemmän lähestyt, sitä enemmän hän sisimmässään kokee itsensä epäonnistuneeksi, kömpelöksi muumioksi, kilpikonnaksi, joka ei saa järkevää sanaa suustaan.
Sinuna hiljentäisin vauhtia, antaisin anopin olla ihan se mikä hän on. Ja ihan rauhassa! Relax!
Sinun taas on luopumisen aika naivistisesta "herttainen perhe ja isoäiti" -haaveestasi.
Itseasiassa sinulla on mielenkiintoinen anoppi vastassasi: ei-stereotypinen, hieman boheemi nainen, jonka kuoren alla voi olla paljon sivistystä, joka on erilaista ja josta et vielä mitään tiedä.
Anna ajan kulua ja kypsyttää. Se hoitaa paljon asioita puolestasi.
Hei ja kiitos fiksusta vastauksestasi!
Pariin asiaan haluaisin kommentoida. Se, että minut on nyt vasta "herätetty maanpinnalle" ei kyllä pidä paikkaansa mutta sitä nyt ei tuosta edellisestä kirjoituksestani voinut edes saadakaan selville. Itselläni on parantumaton sairaus, ja molemmat vanhempani ovat sairaseläkkeellä. Olen kokenut avioeron, isän firman konkurssin ja muitakin ikäviä ja raskaita asioita elämässäni. Ehkä juuri tästä syystä olisin toivonut elämääni jotain "kokonaista" mieheni perheen muodossa. Mutta se on totta, että olen aika kovaan herätykseen joutunut tässä nimenomaan itseni kanssa ja niiden tunteiden, joita anoppini minussa herättää. Luonteeseeni ei kuulu kenekään inhoaminen tai pahan lietsominen ja siksi onkin ollut niin vaikeaa hyväksyä, että pystyn edes ajattelemaan jostain ihmisestä näin synkkiä ajatuksia.
Muuten loppukirjoituksesi saattoi osua hyvinkin oikeaan. On vaan niin ikävää, kun vierailut anoppilassa vietetään aina isän kanssa ja pelkään, että anopille tulee entistä ulkopuolisempi olo, ikäänkuin olisimme nyt kaikki kolme liittoutuneet häntä vastaan. Mutta minkä sille voi, jos hän ei tule kahvipöytään kanssamme vaan lojuu taas siellä sohvalla sillä aikaa kun me istumme keittiössä nauramassa ja vitsiä vääntämässä! Hän onkin suoraan sanonut miehelleni, ettei osaa olla kanssani, koska olen niin erilainen!!! Mutta eihän tuollaisilla asioilla pitäisi olla mitään merkitystä, kukapa meistä nyt niin kovin samanlainen olisi ja silti pystymme tulemaan toimeen. No joo, se siitä taas...