Mihin ihmiset purkaa tuskaansa?

No yleensä urheiluun. Joskus selostan yhdelle ystävälle syvimpiä tuntojani. Musiikkiin. Luen jotain, katson leffoja tai nettaan, tapaan ihmisiä. Joskus juon perseet, mutta sellaiset juon joskus vaikken maassa olisikaan. Psykiatrilla olen käynyt kun elämäntilanne tuntui mahdottomalta, mutta nykyään menen aika tavallisilla keinoilla.

Tänne ne kaikki muutkin tuskansa purkavat, aloita vain uusi keskustelu jossa haukut vastakkaisen sukupuolen. Toki pitää varautua siihen että saa takaisin vähintään samalla mitalla, mutta pitää vain ajatella niin että joku toinen vastaavassa tilanteessa oleva purkaa itseään. Tää on tälläinen yhteisterapia palsta.

Vakavasti, urheilu tai sanotaan liikunta on auttanut itseäni. Samoin selkeiden tavoitteiden asettaminen elämään. Perhettä en varmaan ikänä saa, joten tärkeintä on itselleni huolehtia omasta kunnostani ja elämästäni. Mä laitoin omat elintapani remonttiin, opettelin tekemään ruokaa, liikkumaan ja tiputin painosta kymmenen kiloa pois. Tuntuu hyvältä, ei ole kaamosmasennuskaan vaivannut hetkeen.

Toteutan myös haaveitani, sain vihdoin auton vaihdettua siihen malliin ja merkkiin mistä olen aina haaveillut. Materialismia tai pippelinkohotusta, hyvältä tuntuu. Seuraava haaste voisi olla vaikka opintojen jatkaminen, en tiedä vielä.

Sinkut palstaan.

kyllä liikunta ja musiikki ovat mulle varmaan ykkösiä. Musiikki auttaa myös hauskanpitoon. Kavereille voi myös tilittää joskus.

En pura. Olen.

Tämä on hetki jolloin tajuat että kaikki eivät ole onnellisia ja sinä saatat hyvinkin olla yksi heistä.

Aivan sama kuin sodat - kukaan ei halua niitä, silti varustaudumme niihin tekemällä aseita ja harjoittelemalla. Kukaan ei loppujen lopuksi halua sotaa, silti niitä soditaan. Kukaan ei halua olla onneton.

... silti moni on.

Joskus ainoa mitä voi tehdä on se että valitseeko nykäistä happy-happy naamarin päälleen vai ei.

Se on toisten kannalta mukavampaa... mutta onko tarkoitus palvella toisia?

Jos jonain päivänä tajuaa että kysymys on joko naamarin tai ei-naamarin käytöstä - eikä onnellisuudesta itsestään.

Alkaa olennaisin kysymys oikeastaan olla: Voiko joku olla kanssani onnellinen vaikka minä en ole? (En aio estää sitä. Ainoa mitä toivon on hyväksyntä peloilleni ja onnettomuudelleni.)

Mustakin tuntuu siltä, että olen maailmassa yksin kuin kirkon rotta. Silti, vaikka oikeasti en ole yksinäinen, on perhe, läheisiä sukulaisia, ystävä, tuttuja, kavereita ... mutta sielun kumppani puuttuu, sellainen henkinen yhteys, sellainen ihminen, joka tietää ja tuntee, mutta hyväksyy siitä huolimatta, minusta huolimatta. No onhan toi em. ystävä kyllä sellainen, mutta se toista sukupuolta oleva uupuu.

Olen viipottanut kuin 'viimeistä päivää' kun ahistus on ollut isoimmillaan, pitänyt huolen siitä, että ei ehdi eikä jaksa ajatella turhan syvällisiä ja vaikeita aiheita. Tekeminen, työ, konkreettinen puuhaaminen, elämässä kiinni pysyminen, auttaa, niitten asioitten tekeminen, jotka ovat rakkaimpia ja lähinnä omaa sydäntä ja mieltä. Lukeminen on hyvää terapiaa, muu unohtuu, voi upota jonkun toisen maailmaan, suruun, murheeseen, ja oppia sitä kautta ymmärtämään omiaankin. Elokuvat ja kaikki muutkin taiteet auttavat huomaamaan ja hoksamaan samoja elämän elementtejä.

Esimerkin voima on ihmeellinen, kuuntelemalla ja katselemalla maailmaa ja elämää avoimin silmin ja mielin, oppii näkemään ja tajuamaan, miten paljon on yksinäisiä, jotka eivät tiedä, mihin surunsa ja ahdistuksensa voisivat purkaa. Johtuneeko se sitten siitä, että yksinäisyys on kai aika sisäänrakennettu juttu ihmiselämässä; yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään.