Olemme 38-vuotiaita ja olleet avoliitossa 10 vuotta, paitsi 6 vuotta sitten olimme erossa vajaan vuoden ja palasimme taas takaisin yhteen.
Eroon johtaneet asiat tapahtuivat siten että mies hankki selkäni takana oman vuokra-asunnon ja ilmoitti sitten minulle muuttavansa sinne "pakoon" arjen tuomia haasteita ja turhia riitoja. Voisimme siten hänen mielestään viettää kunnon laatuaikaa kun arkiset turhat kinat kotitöistä yms. jäisivät pois.
En olisi halunnut miehen muuttavan yhteisestä kodista pois ja yritin kääntää hänen päänsä mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Hän uskoi vakaasti että meillä menisi siten paljon paremmin yhdessä.
Aluksi mukailin miehen päätöstä kun en muutakaan voinut ja yritin jopa itselleni uskotella että asia on niin kuin mies sanoo mutta ei mennyt kuin pari viikkoa kun vihelsin pelin poikki.
Sanoin miehelle etten kestä sellaista elämää että hänen on valittava joko elää kanssani täysillä yhdessä tai erotaan. Hän ei suostunut ymmärtämään eikä muuttanut omaa mielipidettään, niinpä palautin kihlasormuksen hänen käteensä.
Hän oli tyrmistynyt ja tolaltaan ratkaisustani, itki.
Kuitenkin tapailimme aina silloin tällöin, minulla oli kova ikävä ja usein itkinkin että yritettäisiin vielä mutta mies ei kuitenkaan ollut niin kiinnostunut. Hän ei suostunut luopumaan omasta ajatusmallistaan että asutaan molemmat eri osoitteissa mutta ollaan kuitenkin yhdessä.
Sitten tapasin yllättäen erään toisen miehen ja kun ex-kumppanini kuuli tästä, hän soitti minulle itkien katumustaan kun oli minut hylännyt, kirjoittipa oikein kirjeenkin jossa ylisti että olin parasta mitä hänelle oli elämässään tapahtunut mutta tajusi sen liian myöhään.
No, olin koko kesän tämän uuden miehen kanssa mutta siitä ei kuitenkaan tullut sen syvempää suhdetta joten erosimme. Tämä suhde kuitenkin auttoi minut yli ex-avokistani joka alkoi piirittää minua aktiivisesti heti kun olin taas vapailla markkinoilla.
En kuitenkaan hevin lämmennyt vaikka joitain tunteita olikin vielä jäljellä.
Loppujen lopuksi kuitenkin aloimme taas seurustella ja vuoden tapailun jälkeen muutimme taas yhteen asumaan.
Arkiset kuviot ovat menneet vähän paremmin mutta kuitenkin jokin on muuttunut välillämme.
Ennen tunsin että mies rakastaa minua palavasti mutta nyt se ei ole samanlaista, kaikki on jotenkin "väljähtänyttä". En osaa sitä kunnolla edes selittää mutta jokin on muuttunut.
Ennen mies oli minusta tosi mustasukkainen, nyt tilanne on pikemminkin niin että minä olen hänestä mustasukkainen. Mies on jotenkin oudon välinpitämätön ja joskus tuntuu että olen hänelle kuin joku kaveri tai sisko.
Lisäksi olen muutaman kerran ollut näkemässä kun hän flirttailee muille naisille baarissa (tätä ei tapahtunut ennen) ja epäilen että hän on uudessa työpaikassaan ihastunut erääseen naiseen, joka on nyt facebookissakin ilmestynyt hänen kaverilistoilleen.
Mies hermostuu ja suuttuu heti jos otan suhteemme asiat puheeksi tai kyselen tuosta työkaverista facebookissa, reaktio on sama vaikka kuinka hienovaraisesti ja syyttämättä sen tekisin. Puhua saisi vain yleisistä ja kivoista asioista, ei mistään suhteen tilaa käsittelevistä asioista.
Sen verran olemme kuitenkin saaneet selvitettyä että mies ei ole enää valmis kanssani esim. kihloihin mutta outoa kyllä, olisi heti valmis tekemään lapsen kanssani jos suostuisin.
Uskon että hän olisi hyvä isä mutta tuntuu kummalliselta ettei halua minuun sen paremmin sitoutua mutta haluaa kuitenkin lapsen kanssani?
Hän on erittäin lapsirakas ja tuleekin mieleen että hän haluaa niin kovasti sitä omaa lasta että voisi tehdä sen vaikkei niin täysillä olekaan kanssani?
Miehen mielestä meillä on kaikki hyvin, hänellä ei ole minun suhteeni valittamista mutta en usko että hän kertoo koko totuutta sanoessaan näin.
Itse olen nykyään aina onneton ja suren sitä kun meillä menee niin kuin menee.
Miestä ei tunnu häiritsevän että elämme kuin kämppikset; saan vaikka puoli vuotta putkeen nukkua rauhassa sohvalla...
Seksiä on harvoin ja jos teen aloitteen, hän joko torjuu minut tai ryhtyy leikkiin naureskellen ja se saa itsetuntoni laskemaan entisestään.
Olen miettinyt paljon kannattaisiko erota mutta se tuntuu niin pahalta etten tiedä pystynkö siihen.
Minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa mutta olen taas niin kiinni kasvanut avokkiini että en pysty riuhtaisemaan itseäni irti. Minulla ei ole voimia siihen.
Miten tässä pitäisi edetä?
Pelkään, että kadun jos jätän mieheni. Hän on kuitenkin asiansa hoitava, ei juo kuin harvoin ja on sillä tavalla luotettava mutta... Niin, mutta onko noilla seikoilla merkitystä jos hän ei ole kanssani täydestä sydämestä?
Eroon johtaneet asiat tapahtuivat siten että mies hankki selkäni takana oman vuokra-asunnon ja ilmoitti sitten minulle muuttavansa sinne "pakoon" arjen tuomia haasteita ja turhia riitoja. Voisimme siten hänen mielestään viettää kunnon laatuaikaa kun arkiset turhat kinat kotitöistä yms. jäisivät pois.
En olisi halunnut miehen muuttavan yhteisestä kodista pois ja yritin kääntää hänen päänsä mutta hän oli päätöksensä tehnyt. Hän uskoi vakaasti että meillä menisi siten paljon paremmin yhdessä.
Aluksi mukailin miehen päätöstä kun en muutakaan voinut ja yritin jopa itselleni uskotella että asia on niin kuin mies sanoo mutta ei mennyt kuin pari viikkoa kun vihelsin pelin poikki.
Sanoin miehelle etten kestä sellaista elämää että hänen on valittava joko elää kanssani täysillä yhdessä tai erotaan. Hän ei suostunut ymmärtämään eikä muuttanut omaa mielipidettään, niinpä palautin kihlasormuksen hänen käteensä.
Hän oli tyrmistynyt ja tolaltaan ratkaisustani, itki.
Kuitenkin tapailimme aina silloin tällöin, minulla oli kova ikävä ja usein itkinkin että yritettäisiin vielä mutta mies ei kuitenkaan ollut niin kiinnostunut. Hän ei suostunut luopumaan omasta ajatusmallistaan että asutaan molemmat eri osoitteissa mutta ollaan kuitenkin yhdessä.
Sitten tapasin yllättäen erään toisen miehen ja kun ex-kumppanini kuuli tästä, hän soitti minulle itkien katumustaan kun oli minut hylännyt, kirjoittipa oikein kirjeenkin jossa ylisti että olin parasta mitä hänelle oli elämässään tapahtunut mutta tajusi sen liian myöhään.
No, olin koko kesän tämän uuden miehen kanssa mutta siitä ei kuitenkaan tullut sen syvempää suhdetta joten erosimme. Tämä suhde kuitenkin auttoi minut yli ex-avokistani joka alkoi piirittää minua aktiivisesti heti kun olin taas vapailla markkinoilla.
En kuitenkaan hevin lämmennyt vaikka joitain tunteita olikin vielä jäljellä.
Loppujen lopuksi kuitenkin aloimme taas seurustella ja vuoden tapailun jälkeen muutimme taas yhteen asumaan.
Arkiset kuviot ovat menneet vähän paremmin mutta kuitenkin jokin on muuttunut välillämme.
Ennen tunsin että mies rakastaa minua palavasti mutta nyt se ei ole samanlaista, kaikki on jotenkin "väljähtänyttä". En osaa sitä kunnolla edes selittää mutta jokin on muuttunut.
Ennen mies oli minusta tosi mustasukkainen, nyt tilanne on pikemminkin niin että minä olen hänestä mustasukkainen. Mies on jotenkin oudon välinpitämätön ja joskus tuntuu että olen hänelle kuin joku kaveri tai sisko.
Lisäksi olen muutaman kerran ollut näkemässä kun hän flirttailee muille naisille baarissa (tätä ei tapahtunut ennen) ja epäilen että hän on uudessa työpaikassaan ihastunut erääseen naiseen, joka on nyt facebookissakin ilmestynyt hänen kaverilistoilleen.
Mies hermostuu ja suuttuu heti jos otan suhteemme asiat puheeksi tai kyselen tuosta työkaverista facebookissa, reaktio on sama vaikka kuinka hienovaraisesti ja syyttämättä sen tekisin. Puhua saisi vain yleisistä ja kivoista asioista, ei mistään suhteen tilaa käsittelevistä asioista.
Sen verran olemme kuitenkin saaneet selvitettyä että mies ei ole enää valmis kanssani esim. kihloihin mutta outoa kyllä, olisi heti valmis tekemään lapsen kanssani jos suostuisin.
Uskon että hän olisi hyvä isä mutta tuntuu kummalliselta ettei halua minuun sen paremmin sitoutua mutta haluaa kuitenkin lapsen kanssani?
Hän on erittäin lapsirakas ja tuleekin mieleen että hän haluaa niin kovasti sitä omaa lasta että voisi tehdä sen vaikkei niin täysillä olekaan kanssani?
Miehen mielestä meillä on kaikki hyvin, hänellä ei ole minun suhteeni valittamista mutta en usko että hän kertoo koko totuutta sanoessaan näin.
Itse olen nykyään aina onneton ja suren sitä kun meillä menee niin kuin menee.
Miestä ei tunnu häiritsevän että elämme kuin kämppikset; saan vaikka puoli vuotta putkeen nukkua rauhassa sohvalla...
Seksiä on harvoin ja jos teen aloitteen, hän joko torjuu minut tai ryhtyy leikkiin naureskellen ja se saa itsetuntoni laskemaan entisestään.
Olen miettinyt paljon kannattaisiko erota mutta se tuntuu niin pahalta etten tiedä pystynkö siihen.
Minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa mutta olen taas niin kiinni kasvanut avokkiini että en pysty riuhtaisemaan itseäni irti. Minulla ei ole voimia siihen.
Miten tässä pitäisi edetä?
Pelkään, että kadun jos jätän mieheni. Hän on kuitenkin asiansa hoitava, ei juo kuin harvoin ja on sillä tavalla luotettava mutta... Niin, mutta onko noilla seikoilla merkitystä jos hän ei ole kanssani täydestä sydämestä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
kellään kommentteja (asiallisia) asiaan tai omakohtaisia kokemuksia?
Olisi kiva kuulla miten olette vastaavat asiat ratkaisseet.