Tulin tänne purkamaan vuosia patoutunutta pahaa oloani. Elän avoliitossa mitä ihanimman miehen kanssa, enkä missään nimessä halua erota, mutta hänen äitinsä tekee oloni kauhean tukalaksi.
Tapailimme ko. miehen kanssa noin vuoden ennen kuin päätimme muuttaa yhteen. Mies muutti omistusasuntooni. Heti alusta alkaen tein selväksi, että asunto on minun ja minä maksan yksinäni asuntovelkani tähän asuntoon, sekä kaikki asumiskulut kuten vesi, sähkö, yhtiövastike, yms. Päivittäistavarat ostamme puoliksi. Minulla on auto, jonka ostin jo ennen yhteenmuuttoamme. Tein tästäkin selväksi, että auto on minun, mutta mieheni saa lainata sitä, mikäli ilmoittaa siitä ajoissa.
Heti ensimmäisen yhteenmuuttoviikkomme aikana anoppi kävi haukkumassa asuntoani; pohjaratkaisu huono, sisustus mauton, mitään hyvää ei nähnyt ja loppuun ihmetteli, miten nähen kullannuppu poikansa voi tässä "navetassa" asua. Sanoin aika napakasti, että jos ei miellytä asuntomme, niin ei tarvitse tulla. Samalla totesin, että mieheni on aikuinen ja itse hän vepaaehtoisen päätöksen teki muuttaa tähän asuntoon.
Sitten alkoi autorumba. Olin kaupassa käymässä, kun mies soitti ja pyysi lainata autoa, kun yksin asuva äiti voi huonosti ja hänet piti viedä hoitajalle. Ei siinä mitään, hätä on hätä ja minähän autoani tietysti lainasin. Itse menin kotiin kahdella bussilla raskaiden kauppakassien kanssa. Muutaman päivän kuluttua selvisi, että se "hätä" olikin jalkahoitajalle varattua aika. Anoppi ei jaksanut mennä 10 min bussilla eikä raaskinut taksiakaan maksaa, joten sanoi pojalleen voivansa huonosti ja tarvitsevansa pikaista kyytiä hoitajalleen. Poika tuli kaupungin toiselta puolelta autolla viemään äitinsä "hoitajalle".
Samanlaisia "hätätapauksia" sattui välillä. Joskus oli "raskaat" kauppakassit (=yksi makaroonipussi ja maitopurkki) ja toisinaan taas "sukulainen hengenhädssä" (=piti päästä sukujuhliin, eikä taaskaan jaksanut julkisia käyttää). Ja nitä tapauksia riitti ja riitti loputtomasti. Ihmettelin suuresti mieheni selkärangattomuutta. Mikä ihme niillä miehillä on, että ollaan niin selkärangattomia kun kyse on äidistä? Ikinä hän ei äidilleen sano vastaan ja aina vaan jättää kaikki tekemisensä ja juoksee pelastamaan äitinsä "hengenhädästä".
Kerta mieheni ei itse pystynyt mitään rajaa äidilleen asettamaan, jouduin minä niin tekemään. Seuraavan kerran, kun mieheni pyysi autoani lainaksi hänen äidin "hengenhätiin", puhuin itse puhelimessa anopille. Sillä kertaa äiti oli "saanut pahoja hengenahdistuksia" ja piti päästä välittömästi "hoitajalle". Muistin kuitenkin, että anoppi mainitsi edellisviikkona varanneensa suolahuoneeseen ajan tälle viikolle. Sanoin päättäväisesti, että nyt me mieheni kanssa katsomme elokuvaa ja emme pääse häntä viemään. Jos hnen vointinsa on huono, niin ottaa taksin ja lähtee sairaalaan tai kutsuu ambulanssin.
Siitähän se itku alkoi, että emme hänestä välitä, vaikka hän olisikin kuolemaisillaan. Sanoin hänelle, että jos tosi on kyseessä, niin voimme tulla hänet hakemaan, mutta hän itse maksaa bensamme ja viemme hänet vain ja ainoastaan lähimpään päivystykseen. Anoppi itki, että hänellä on harvinainen sairaus ja sitä osaa hoitaa vain yksi hoitaja koko kaupungissa ja hänellä on pieni eläke, ettei rahaa juurikaan mihinkään jää (paitsi tietysti kauneushoitolahoitoihin viikottain, ulkomaanmatkoihin, kalliisiin ruokiin ja vaatteisiin). Sanoin, ettei meidänkään auto ilmalla aja ja jättää sitten rouva seuraavalla kauppareissulla härän sisäfileet kauppaan. Sanoin myös, että eiköhän päivystävä lääkäri hänelle oikeanlaiselle ammattilaiselle ohjaa. Puhelimesta kuului vain kauhea kirkunta, ettemme häntä rakasta ja tahdomme hänen kuolemaansa. Toivotti myös hyvää ja onnellista loppuelämää ilman häntä. Miehenikin alkoi inisemään, että jos äidillä tällä kertaa on oikea hätä. Sanoin, että sitten olisi jo kauan sitten hälyttänyt ambulanssin paikalle, eikä kirkunut keuhkojensa täydeltä puoli tuntia luuriin.
Nykyään anopin "hädät" ovat loppuneet, kun tein selväksi, että ilmainen kyyditys ympäri kaupunkia on loppunut ja jos todellinen hät on, niin on olemassa taksi ja 112. Sieltä hän parhaiten apua saa. Me haluamme elää omaa elämäämme rauhassa muuttelematta sen ihmeemmin menojamme anopin menojen mukaan. Myös mieheni lopulta hyväksyi tämän suhtautumistavan. Edelleenkin anoppi välillä heittäytyy marttyyriksi, että yhteisille reissuille hän ei autollani lähde kerta "ei ole tervetullut" siihen ja "ei astu jalallakaan asuntoon, jossa asuu ihminen, joka hänelle toivoo kuolemaa". Silti suostutteluiden jälkeen aina autoon menee ja asunnossamme käy. Hänen pitää päästä aina näyttämään näyttelijän taitonsa, vaikkei ammatiltaan sellainen ole.
Onko kelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Myös kiinnostaa miesten selkärangattomuuden syy, kun kyse on heidän äidistään.
Tapailimme ko. miehen kanssa noin vuoden ennen kuin päätimme muuttaa yhteen. Mies muutti omistusasuntooni. Heti alusta alkaen tein selväksi, että asunto on minun ja minä maksan yksinäni asuntovelkani tähän asuntoon, sekä kaikki asumiskulut kuten vesi, sähkö, yhtiövastike, yms. Päivittäistavarat ostamme puoliksi. Minulla on auto, jonka ostin jo ennen yhteenmuuttoamme. Tein tästäkin selväksi, että auto on minun, mutta mieheni saa lainata sitä, mikäli ilmoittaa siitä ajoissa.
Heti ensimmäisen yhteenmuuttoviikkomme aikana anoppi kävi haukkumassa asuntoani; pohjaratkaisu huono, sisustus mauton, mitään hyvää ei nähnyt ja loppuun ihmetteli, miten nähen kullannuppu poikansa voi tässä "navetassa" asua. Sanoin aika napakasti, että jos ei miellytä asuntomme, niin ei tarvitse tulla. Samalla totesin, että mieheni on aikuinen ja itse hän vepaaehtoisen päätöksen teki muuttaa tähän asuntoon.
Sitten alkoi autorumba. Olin kaupassa käymässä, kun mies soitti ja pyysi lainata autoa, kun yksin asuva äiti voi huonosti ja hänet piti viedä hoitajalle. Ei siinä mitään, hätä on hätä ja minähän autoani tietysti lainasin. Itse menin kotiin kahdella bussilla raskaiden kauppakassien kanssa. Muutaman päivän kuluttua selvisi, että se "hätä" olikin jalkahoitajalle varattua aika. Anoppi ei jaksanut mennä 10 min bussilla eikä raaskinut taksiakaan maksaa, joten sanoi pojalleen voivansa huonosti ja tarvitsevansa pikaista kyytiä hoitajalleen. Poika tuli kaupungin toiselta puolelta autolla viemään äitinsä "hoitajalle".
Samanlaisia "hätätapauksia" sattui välillä. Joskus oli "raskaat" kauppakassit (=yksi makaroonipussi ja maitopurkki) ja toisinaan taas "sukulainen hengenhädssä" (=piti päästä sukujuhliin, eikä taaskaan jaksanut julkisia käyttää). Ja nitä tapauksia riitti ja riitti loputtomasti. Ihmettelin suuresti mieheni selkärangattomuutta. Mikä ihme niillä miehillä on, että ollaan niin selkärangattomia kun kyse on äidistä? Ikinä hän ei äidilleen sano vastaan ja aina vaan jättää kaikki tekemisensä ja juoksee pelastamaan äitinsä "hengenhädästä".
Kerta mieheni ei itse pystynyt mitään rajaa äidilleen asettamaan, jouduin minä niin tekemään. Seuraavan kerran, kun mieheni pyysi autoani lainaksi hänen äidin "hengenhätiin", puhuin itse puhelimessa anopille. Sillä kertaa äiti oli "saanut pahoja hengenahdistuksia" ja piti päästä välittömästi "hoitajalle". Muistin kuitenkin, että anoppi mainitsi edellisviikkona varanneensa suolahuoneeseen ajan tälle viikolle. Sanoin päättäväisesti, että nyt me mieheni kanssa katsomme elokuvaa ja emme pääse häntä viemään. Jos hnen vointinsa on huono, niin ottaa taksin ja lähtee sairaalaan tai kutsuu ambulanssin.
Siitähän se itku alkoi, että emme hänestä välitä, vaikka hän olisikin kuolemaisillaan. Sanoin hänelle, että jos tosi on kyseessä, niin voimme tulla hänet hakemaan, mutta hän itse maksaa bensamme ja viemme hänet vain ja ainoastaan lähimpään päivystykseen. Anoppi itki, että hänellä on harvinainen sairaus ja sitä osaa hoitaa vain yksi hoitaja koko kaupungissa ja hänellä on pieni eläke, ettei rahaa juurikaan mihinkään jää (paitsi tietysti kauneushoitolahoitoihin viikottain, ulkomaanmatkoihin, kalliisiin ruokiin ja vaatteisiin). Sanoin, ettei meidänkään auto ilmalla aja ja jättää sitten rouva seuraavalla kauppareissulla härän sisäfileet kauppaan. Sanoin myös, että eiköhän päivystävä lääkäri hänelle oikeanlaiselle ammattilaiselle ohjaa. Puhelimesta kuului vain kauhea kirkunta, ettemme häntä rakasta ja tahdomme hänen kuolemaansa. Toivotti myös hyvää ja onnellista loppuelämää ilman häntä. Miehenikin alkoi inisemään, että jos äidillä tällä kertaa on oikea hätä. Sanoin, että sitten olisi jo kauan sitten hälyttänyt ambulanssin paikalle, eikä kirkunut keuhkojensa täydeltä puoli tuntia luuriin.
Nykyään anopin "hädät" ovat loppuneet, kun tein selväksi, että ilmainen kyyditys ympäri kaupunkia on loppunut ja jos todellinen hät on, niin on olemassa taksi ja 112. Sieltä hän parhaiten apua saa. Me haluamme elää omaa elämäämme rauhassa muuttelematta sen ihmeemmin menojamme anopin menojen mukaan. Myös mieheni lopulta hyväksyi tämän suhtautumistavan. Edelleenkin anoppi välillä heittäytyy marttyyriksi, että yhteisille reissuille hän ei autollani lähde kerta "ei ole tervetullut" siihen ja "ei astu jalallakaan asuntoon, jossa asuu ihminen, joka hänelle toivoo kuolemaa". Silti suostutteluiden jälkeen aina autoon menee ja asunnossamme käy. Hänen pitää päästä aina näyttämään näyttelijän taitonsa, vaikkei ammatiltaan sellainen ole.
Onko kelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Myös kiinnostaa miesten selkärangattomuuden syy, kun kyse on heidän äidistään.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olet sitten ottanut hyyryläisen mieheksi?
Minä en ottaisi tuollaista miestä, joka tulisi valmiiseen asuntoon eikä osallistuisi kulunkeihin. Mies ei ole aikuinen, päättelen sen hänen äidistään, jonka yläpää ei todellakaan ole kunnossa.
Olet nyt sitten rikkonut äiteen ja pojan kieroutuneen symbioosin, mutta jollain tapaa tämä onneton mies on onnistunut löytämään sinussa äitinsä kaltaisen naisen.
Sinusta ja hänen äidistään ei koskaan (harvoin sanon näin, nyt sanon) ei tule edes hyvänpäivän tuttuja.
Toivottavampaa olisi mies-hyyryläisen kannalta, että hän reipastuisi ja jättäisi teidät molemmat. Sekä äitinsä että sinut. Miehen olisi äijiinnyttävä, löydettävä maskuliinisuutensa, uskallettava olla itsenäinen. MIES Isolla Kirjaimella.
Tämä mies on vielä kuin sikiö, ja vieläpä kastroitu ensin äitinsä toimesta ja nyt sinun.
Kuulostaa pahalta, mutta valitettavasti se näin on.
Kerta minulla oli jo valmiiksi asunto ja auto, niin olisi aika typerää myydä ne vain sen takia, että mies saisi tuntea itsensä kovaksi jätkäksi. Niin kuin alkuviestissäkin mainitsin, mies osallistuu päivittäistavarakuluihin suurimmalla summalla kuin minä. Ei omaisuus miestä tee. Kun rakastuimme, emme toistemme omaisuudesta piitanneet, mutta kerta sitä on, niin on aika typerää jättää se käyttämättä vain sen takia, että mies haluaa kukoilla.
Mieheni on toimihenkilön asemassa eli osaa pitää puolensa, mutta olen huomannut, että minun mieheni ja moni muukin päättäväinen mies on muuten omapäinen, mutta äitinsä edessä silkkaa velliä. Ei pysty edes vastaan mitään sanomaan. Ymmärrän silti hyvin, että mies on vaikeassa asemassa ollessaan kahden tulen välissä - minä ja äiti.
No siinä se. Kahden tulen välissä!
Olette molemmat tulta ja tappuraa niin anoppi kuin miniä.
Enpä ole ehdottanut sinulle auton myymistä, enkä asunnonkaan. Mutta minusta olet todella piitannut omaisuudestasi, ja mikä ettei, siinä ei pahaa. Jos et ole vielä täysin varma miehestä, niin ei sen tähden kannata omaisuutta sileäksi pistää eli jakaa mitään miehen kanssa. Parempi että kumpikin pärjää ja elää omillaan.
Loistava tarina! Jos kaikilla miniöillä olisi samanlaista jämäkkyyttä kuin sinulla niin moni säästyisi varmaan vuosikausia kestävältä piinalta. Ihan selvä tapaus ja mukava lukea vaihteeksi tällaisista onnistumisistakin. Vanhat naiset eivät välttämättä ymmärrä (ja saattava olla kateellisiakin) kun nykyajan nuori nainen voi omistaa asunnon ja tienata enemmän kuin mies. Tervetuloa 2000 luvulle :). Ex-anoppini oli muuten samantyylinen ihminen. Heti jos asiat eivät menneet hänen pillinsä mukaan niin hänet "oltiin unohdettu" :D...
Hah, oletko miettinyt, millaiseksi anopiksi aiot kasvaa?
Kaipa sanotaan sitten meillekin, että tervetuloa 2040 luvulle? Kun omat lapset ovat kasvaneet, ja itse jää keikkumaan siihen 60 ja kuoleman välille, voi ajatukset muuttua ja näkökulma olla toinen. Sitä vain katselee Tuonelan Joutsenen uiskentelua sauvakävelylenkillään.
Itse en ainakaan osaa sanoa, ettenkö kaipaisi lapsiani. Tosin luonteeseeni kuuluu tietty ylpeys, etten menisi miniän katseen alla itkua vääntämään, hyi sampetti, mutta saattaisin kaivata ainakin 8-kymppisenä pientä muistamista. Ehkä aiemminkin, jos terveys pettäisi.
80- vuotias on eri asia kuin 60- vuotias. Vakavasti sairas on eri asia kuin tasapainoisessa hoidossa sairautensa kanssa elävä. Sain ap.n kirjoituksesta sen käsityksen, että Anoppi oli tuossa liioitellut terveydellisiä ongelmiaan saadakseen huomiota.
Onneksi on meitä täysijärkeviä miniöitä, kun nuo vanhat anopit ovat läpeensä hassuja jo syntyessään. :D
Hyvät Itsenäisyyspäivät!
Tosiaankin, anoppini liiotteli täysin "sairautensa" varmaankin vain saadakseen huomiota. Varmaankin yksin asuva nainen on aika yksinäinen ja siksi koittaa kaikin keinoin saada huomiota itseensä, mutta hän unohtaa, että meillä nuorillakin on omat menomme. Joskus on vaan osattavat ja uskallettava laittaa raja anopin toimille.
tämä anoppisi on? Tuo että tarvisi kyytiä pojaltaan joka paikkaan, on minusta kuulostanut aina kovin ihmeelliseltä. (siis muidenkin kirjoittamana). Jos anoppi on työikäinen tai toimintakykyinen eläkeläinen niin hän vielä pääsee julkisilla tai taksilla. Eri asia jos on 80 ja epävarma kulkemaan yksin.
Vanhus (siis oikea vanhus 80 ) voi oppia vielä yli 90 vuotiaana käyttämään taksia, vaikka koko ikänsä olisi joutunut penniä / senttiä venyttämään. Ja oma anoppini sanoi vielä liki 80 vuotiaana, että jos ihminen tosissaan haluaa mennä jonnekin niin hän päsee sinne.
Meillä oli semmoinen täti, joka ei edes nelikymppisenä voinut kulkea minnekään, ellei saanut kyytiä joltakin sukulaiselta. Ilmaiseksi tietenkin.
Äitinikin, joka vanhana hankki ajokortin ja auton, marmatti jutusta jatkuvasti, mutta ei saanut suutaan auki että olisi edes joskus vähän bensarahaa saanut kaikista reissuista.
Hyvä ap! Mielestäni toimit oikein ja teit selkeät rajat, että te ette ole vastuussa anopista. Todelliseen hätään saa ambulanssin tai taksin, johon voi hakea kelasta korvauksia. Pysyvästi huonokuntoinen saa kuljetuspalveluja tai taksilippuja kunnalta. Nykymaailmassa ei edellytetä omaisten huolehtivan vanhoista vaan kunnalta saa monenlaista apua. Omaiset voivat auttaa sen verran kun on kohtuullista, ja pitää muuten yhteyttä omien halujensa mukaan, ei pakottamalla. Ymmärrän miestäsi hankalassa asemassa, ja näyttää siltä että hän on toiminut parhaansa mukaan ja sinua ensisijaisesti huomioiden. Sinun ei tarvitse olla yhteydessä anoppiin, ja miehesi voi tavata äitiään yksin. Anopin haukut voit päästää ulos toisesta korvasta. Toivottavasti hän ajan myötä tottuu siihen että hän ei voi määrätä teidän asioitanne, ja välinne asettuvat neutraalin kohteliaiksi.
Tämän ap:n avaus oli yksi koleimpia, joita olen palstalta lukenut. "Tein heti selväksi", "tein miehelle selväksi", "sanoin napakasti" jne. Uuhhh! Vaikutat toden totta selkeältä, analyyttiseltä ja - päällepäsmäriltä. Mitähän teet työksesi? Toivoakseni et ole ainakaan ihmissuhdetyössä (opettaja, pappi, lääkäri, hoitohenkilö).
Missään kohdin viestejäsi en havainnut empaattisuutta, joustavuutta, lämpöä tai muiden ihmisten tai ylipäätään elän ymmärrystä.
Ja sitten vielä nimimerkki "teit oikein" peesaa sinua, puhuu, niin kuin sellainen nuori ihminen, jonka käytännön tiedot ja taidot ihmisten kanssa elämisestä ovat kovin vähäiset.
Siis aikuisen oikeasti, lukekaas nyt ajatuksen kera tämäkin:
"Hyvä ap! Mielestäni toimit oikein ja teit selkeät rajat, että te ette ole vastuussa anopista. Todelliseen hätään saa ambulanssin tai taksin, johon voi hakea kelasta korvauksia. Pysyvästi huonokuntoinen saa kuljetuspalveluja tai taksilippuja kunnalta. Nykymaailmassa ei edellytetä omaisten huolehtivan vanhoista vaan kunnalta saa monenlaista apua. Omaiset voivat auttaa sen verran kun on kohtuullista, ja pitää muuten yhteyttä omien halujensa mukaan, ei pakottamalla. Ymmärrän miestäsi hankalassa asemassa, ja näyttää siltä että hän on toiminut parhaansa mukaan ja sinua ensisijaisesti huomioiden. "
Että hyvää joulua vaan - ja kirvesvartta vuoleskelemaan!
Kyllä ihmeessä läheiset (toivottavasti myös miniä kuuluvat joukkoon ) kun apua oikesti
pyydetään antavat sitä ensisijaisesti ja ovat auttamassa silloin kun se on vain mahdollista.
Johan se on lähiomaisten ja jopa miniänkin velvollisuuksiin kuuluva.
Tietenkin mikäli on mahdollisuus auttaa !
Kerroin tuossa aiemmassa ketjussa anopistani joka ei oikein minua sulattanut poikansa
vaimoksi kun minulla on krooninen sairaus .
Mutta kun anoppi joutui sydämmen reistailun vuoksi sairaalahoitoon meillä oli tarjota
anopille kotiinpalautumisen yhteydessä väliaikaista huolenpitoa kun hän ei vielä
pärjäillyt kotosalla.
Itselle jäi siitä hyvä mieli kun appiukko (sairaalassa myös ) ehdotti minua hoitajaksi kun muut olivat
työelämässä .Eipä sitä ollut täysin tarpeeton miniäpahanen ainakaan appiukon silmissä
ja kyllä anoppikin suli vähitellen kun sai hätäänsä apua.
Niin erikseen ovatkin nämä pikku- hätä ja vika anopit jotka ovat valittamassa joka mutkassa
omaa olotilaansa eivätkä pärjää itsensä kanssa päivääkään ilman kuulutusta olemassaolostaan.
Mutta kaiketi ihminen muuttuu vanhemmiten meistä jokainen himpun verran hitaammaksi
ja läheisten apua ja seuraakin kaipaavaksi.
Raja se on miniälläkin vastassa kun tulee anoppi-ikään .
Miniät seurailkaa omiä äitejänne kuinka tiheään käyvät kylässä ja ovatko vaivaksi asti
miehellenne vaikka miehet eivät valittele yhtä lailla koti on yhteinen.
Kolmen naisen muodostama anoppi,anopin äiti miniäsuhde on melkoinen sekametelisoppa
kun jokainen häärää jokaisen taloudessa kuin omassaan .
Millainen äiti sinulla on omassa kodissasi hääräämäässä yhtä lailla hääräilet tulevana anoppina
joko sivummalla tai suoralla tulilinjalle.
Häätävätkö miniät anopit kodistaan hääräämästä jotta oma äiti tulisi tilalle vaatien
omaa osaansa perhekakusta.
Olen anoppimallia joka seuraa tulilinjaa sivummalta.
Huh ! sentään on väliin pojallani kestämistä miniän äidissä mutta sepä onkin sitten aikamiehen pulma
kuinka tulilinjalla selviää ;
Pikku vika korjaan Anoppi miniän äiti ja miniä on melkoinen sekametelisoppa jossa aina joku on liikaa
hmmentämässä ja väärään aikaan väärässä paikassa.
minusta hämmentelet nyt hieman liikaa miehesi asioita, sanoisin että ukkosi on ihan velliä sinunkin edessäsi. Anoppisi on kaivannut teidän molempien seuraa. Niin mitähän pahaa siinä on? Et saisi puuttua siihen asiaan paljonko miehesi käyttää aikaansa äitinsä kanssa. En minäkään niin tee, vaikka anoppiani en itse halua tavata.. Eikäpä se sinun autosi siinä nyt niin hemmetisti kulu jos muutaman kilometrin istuu anoppi kyydissä ilman sinua..
Mikäli anoppiasi ahdistaa liikkua yksin julkisilla, hänellä on varmaankin agorafobia, sekä paniikkihäiriö. Selittää hengenahdistuksen sekä tuen tarpeen, pelon ja hysterian.. julkisilla ei voi liikkua jos pelkää niitä. Sama liiallisen yksinäisyyden kanssa, anoppisi ei kestä luultavasti kumpaakaan. Sydän paikalleen aloittaja..
jos anoppi kirkuu että hänellä on hätä, hänellä aivan varmasti ON jokin hätä. Hätää on monenlaista, on fyysistä hätää ja psyykkistä, vanhuuden ja kuoleman pelkoa ja kaikenlaista. Kylmä olet kun anoppiasi et tekstissäsi kertaakaan sanallakaan ymmärtänyt. Hän on rakkaan miehesi ÄITI. Se joka on synnyttänyt miehesi. Olkoon hysteerinen ja olkoon hullu, hätää se on sekin.
Mutta mitäpäs se sinua liikuttaisi.. tiedän kyllä että suurin osa ihmisitä tätä nykyä piittaavat enemmän autoistaan ja asunnoistaan kuin läheisitään..
kumpikaan näiden ryhmien edustajista ei menisi jalkahoitajalle tai suolahuonehoitoihin. varmaankaan ei auton kulumisesta ollut kyse vaan omien asioiden uudelleen järjestelystä ja tulosta bussilla itse, kun se auto on muiden käytössä. anoppi on hyvä ja ostaa oman auton tai tilaa taksin tai pyytää naapuria tai lukuisia ystäviään apuun. Ei miniää, jonka asunto on hänen pojalleen liian huono-varmasti on autokin. hyväksikäyttöä ei tarvitse sietää ja ap oli varsin pioneerihenkinen toimiessaan valitsemallaan tavalla. hatun noston paikka.
omani aina selittää miten on vähissä elinpäivät ja kuolemaa kohden mennään. näin teki jo 40-vuotiaasta lähtien, jolloin häneen tutustuin. Sanon itsekin, että sama on suunta, kun kuolemasta puhutaan. sitä säälin kerjuuta joka kohdassa. ja kysellään millon "me" lähdettäs, eli hän minä ja mieheni sinne ja sinne suomen toiselle puolelle käymään. aikaisemmin kysyin aina mitä teemme, mihin olemme menossa. soitteli aina miehen kotiintuloaikaan, siis silloin, kun otaksui, että töistä olisi jo pitänyt ehtiä ajamaan kotiin. tarkasti, että poikansa on tullut kotiin ehjänä. sanoin, että kyseessä on aikaihminen, joka osaa tisestään huolehtia-sanoi että ei ole iästä kiinni. ei näemmä...
Ei aloittaja ole pioneerihenkinen, ei alkuunkaan. Ihan yleinen trendikäs ihminen, jonka mielestä jokaisen on pärjättävä omillaan. Siis jokaisen!
Aloittajaminiä löytää vielä edestään tämän periaatteen. Niin kuin me jokainen. Itsekkäille opportunisteille eli vain omaa etuaan ja mukavuuttaan noudattaville ihmisille käy ennen pitkää huonosti. Kas, jos ei jo työelämässä ole vaikeuksia. Vai onko? Ilman verkostumista ja yhteistyökykyä on työssä kuin työssä vaikea nykyään menestyä - vaikka moni niin luulee.
Samaten yksityiselämän puolella tarvitsemme yllättäen toisen apua. Niin metsä vastaa, sanottiin ennen.
Kuuntelin juuri ajaessani erään miehen valitusta. Hän valitteli sitä, että yksikään hänen lapsistaan ei ole lähettänyt hänelle joulutervehdystä, yksikään ei ole kutsunut häntä joulukylään. Näin on kuulemma ollut jo monta vuotta. Haastattelija kyseli vähän tarkemmin. Miehellä oli kahdesta avioliitosta jo aikuiset lapset. Lapset viettivät äitiensä kanssa joulut ja muut juhlapäivät. Mies myönsi, että vasta nyt eläkeiän kynnyksellä olisi kiva tutustua avioerossa äideilleen jääneisiin lapsiin, joilla jo oli omat lapsetkin.
"peräkammarinpoika".
Peräkammaripojan ei tarvitse asua äitinsä helmoissa. Hän voi elää parisuhteessa toisessa osoitteessa aviossa.
Mutta, aina kun äiti soittaa ja toivoo pojan tekevän jotain hänen edukseen, poika jättää hetimiten käsillä olevan asian ja lähtee äitinsä avuksi.
Monessa tapauksessa tämänkaltainen toiminta johtuu siitä, ettei pojan äiti ole katkaissut henkistä napanuoraa poikaansa.
Sinä vastaavasti olet auttanut tuossa henkisessä napanuoran katkaisussa.
Kymppi vetoa, että miniä saa asian vielä silmilleen.
Ei liitto kestä sitä, että miehen äiti heitetään ulos lähisukulaisensa elämästä. Kun tulee vaikeuksia liitossa, mies on saanut hyvän aseen emäntäänsä kohtaan.
Sitä paitsi ... mies on aloittajan mukaan oikein ihana eikä ero ole miniän mielessä.
Mutta kun sukulaiset ovat aina toistensa kaltaisia. Oliskos tämä niitä harvoja tapauksia, ettei mies ole tullut yhtään äitiinsä ... =)