Tassapa oma kokemukseni Au Pairina olemisesta, jospa tasta olisi enemman hyotya kuin aikaisemmasta kirjoituksestani...
Laskeuduin JFK:lle suurin odotuksin, tiedossa oli viikon orientoitumisleiri New Jerseyssa ennen perheen tapaamista. Jarjeston edustajan piti olla vastassa KLM:n tiskilla, ilmapallojen kanssa, jotta me kaikki varmasti loytaisimme hanet. Kun ketaan ei ollut vastassa marssin KLM:n tiskille ( kuten oli neuvottu ) tiedustelemaan mista mahtaisin loytaa jarjeston edustajan. KLM:n tiskilla kohauttelivat olkapaitaan, eivat olleet nahneet ketaan...
Istahdin matkalaukkuni paalle miettimaan mita tekisin, mutta en hataantynyt koska minulla oli kuitenkin leirin hotellin nimi ja osoite, ajattelin matkustaa sinne itse... onneksi olin kuitenkin ripustanut jarjeston lahettamat "tagit" matkalaukkuuni, silla siina istuessani tuli norjalainen tytto hoputtamaan, etta muut ovat jo menossa bussille.
Paljastui, etta minun nimeni puuttui "haettavien" listasta joten kukaan ei tiennyt minua odotella, ja kaiken lisaksi leiri olikin kesa aikaan NYCssa, tyhjalla campuksella eika ollenkaan New Jerseyssa ( olin siis ollut menossa aivan vaaraan paikkaan ).
Leiri oli mahtava, opimme enemman ja vahemman hyodyllisia asioita, ensiavusta siihen, missa Makkarin annoksessa on vahiten kaloreita.
Sain monta ystavaa eri puolilta maailmaa ja pidimme tiiviisti yhteytta Au Pair vuotemme ajan.
Ensimmaiset viikot perheessa menivat hyvin, lapset olivat ihania, ja tulin toimeen vanhempienkin kanssa. Tiesin perheen "infopaketista" heidan olevan uskovaisia, mutta olin itsekin ilmoittanut olevani luterilainen ( en usko jumalaan, mutta kuulun aivan kuten moni muukin suomalainen silti kirkkoon )joten en miettinyt asiaa sen kummemmin.
Pikkuhiljaa kuitenkin tuli selvaksi, etta arvomaailmamme olivat taysin erilaiset. Perhe oli "born-again Christian", ja kavi kirkossa kaksi kertaa viikossa. He vaativat minuakin menemaan "out of respect for our values", ja mina kilttina pikku Au Pairina menin - olinhan tullut tutustumaan toiseen kulttuuriin. Minulle oli kuitenkin kamalan vaikeaa seista kirkossa ja kuunnella paatoksellisia saarnoja, kaikki "muut" ihmiset ovat menossa suoraa paata helvettiin, vain BAC:it ovat hyveellisia ja pyhia ihmisia.
Pian oli selvaa etta meidan arvomaailmamme kolaroivat melkein paivittain, muutamana esimerkkina:
- Uudessa Englannissa on kesaisin tukahduttavan kuumaa ja kosteaa. Pukeuduin shortseihin ja "tank-top"eihin, mutta perheen aiti kielsi minua pukeutumasta kuin huora.
- Perhe kritisoi vanhempiani, kun he eivat olleet kasvattaneet minua "jumalan lapseksi", ja kertoivat etta jollen ota jeesusta elamaani joudun helvettiin.
- Perhe hyvaksyi kavereikseni vain nuoria kirkostaan, tutustuin itse naapurustossa asuviin oman ikaisiini, mutta perhe ei hyvaksynyt heita "syntisina" ja kielisvat minua viettamasta vapaa-aikaani heidan kanssaan. ( Vietin kuitenkin - katsoin, etta on minun asiani kenen kanssa olen omalla ajallani )
- En saanut katsoa TV-ohjemlmia tai kuunnella musiikkia joka oli "syntista". Taman voisi olettaa olevan kohtuullinen pyynto, ajatellen perheen lapsia, jos olisin katsellut pornoa ja kuunnellut Marilyn Mansonia, mutta perheen aidin mielesta esim TVssa pussaava pari jotka eivat olleet naimisissa toi syntisia voimia heidan taloonsa...
- Uskomuksensa mukaan ( niinhan raamatussa sanotaan ) jos perheen lapset olivat tottelemattomia, he saivat "spanking". Kyseessa ei ollut pieni lapsaytys pyllylle, vaan lapset vietiin huoneeseensa, ja todellakin lyotiin paljaalle pyllylle, nama "spanking"it kestivat joskus monta minuuttia. Minusta oli sydanta raastavaa kuunnella lasten itkua ja huutoa ja anelua etta aiti lopettaisi. Tama oli ilman muuta vaikein asia minulle, kiinnyin lapsiin todella kovasti, ja olin tehnyt selvaksi perheelle jo ennen aloittamistani etta en hyvaksy ruumiillista tai henkista vakivaltaa.
Ilmapiiri talossa oli jatkuvasti kirea, keittiossa oli digitaalikello, jota aiti vahti minuutilleen, etta en "myohastyisi" toista. En saanut syoda lasten kanssa, vaan minun taytyi olla "valmis" tyontekoon. Aiti muutteli jatkuvasti tyovuorojani, joten en voinut koskaan tehda suunnitelmia etukateen, kun en koskaan tiennyt koska minun piti olla toissa. Kun lapset olivat nukkumassa, sita ei laskettu minun tyoajakseni ( esim. paivaunet tai vanhempien mennessa illalla ulos ). Tein jatkuvasti ylitoita, ja sain harvoin sopimuksen mukaisia vapaapaivia. Minulle myos maksettiin $20/viikko vahemman kuin sopimuksen mukaan piti...
Tyypillisena suomalaisena purin hammasta "itsepahan tanne tulin" enka aikonut antaa periksi. Kaikesta huolimatta mina ja lapset olimme todella laheisia, olin saanut paljon kavereita ja viihdyin alueella todella hyvin.
Muutaman kuukauden jalkeen olin kolarissa. Syy ei ollut minun, toinen kuski tuli stop-merkin takaa. Olin soittanut onnettomuuspaikalta Au Pair perheelleni, mutta kun tulin "kotiin" siella ei ollut ketaan. Hadissani menin naapuriin, tarisin ja olin shokissa enka muista koko illasta paljon mitaan - myohemmin selvisi etta minulla oli aivotarahdys ja whiplash.
Seuraavana aamuna perheen aiti tuli koputtamaan ovelleni ilmoittamaan etta nyt on minun tyoaika. Yritin selittaa hanelle, etta minulla on paansarky ja voin huonosti ja minun pitaisi levata, mutta han kaski minun "pull yourself together". Niinpa han sitten komensi minut ja lapset autoon, ajoi meidat monen kilometrin paassa olevaan puistoon, ja jatti meidat sinne useaksi tunniksi ilman rahaa, ruokaa tai juotavaa.
Olin saanut tarpeekseni. Otin yhteytta jarjeston "kenttatyontekijaan" ja sanoin etta haluan pitaa "kriisikokouksen" ( jarjeston saantojen mukaan taytyy noudattaa tiettya kaavaa ) Kenttatyontekija soitti perheelle ja sopi tapaamisen parin paivan paahan. Sovittua paivaa edeltavana yona pakkasin kaikki tavarani, ja kokouksessa sanoin, etta en yksinkertaisesti kesta olla ko perheessa enaa. He olivat murtaneet itsetuntoni taysin, ja koin olevani vankina - seka fyysisesti etta henkisesti. He eivat maksaneet minulle sovittua palkkaa, mutta ilmoittivat vahentavansa kolarin takia nousseen vakuutuksen minun palkastani. ( Tosiasiahan on se, etta koska kolari ei ollut minun syyni, ei myoskaan heidan vakuutuksensa noussut... )
Koska halusin toimia saantojen mukaan, lupasin olla heille toissa seuraavat kaksi viikkoa, mutta muutin ulos samana iltana ( kavereiden luokse ), koska missaan ei lukenut etta minun pitaisi valttamatta myos asua perheen kanssa.
Jarjesto asetti perheelle ehdon: joko he maksaisivat minulle takautuvasti $20/vko jonka olivat minulle velkaa ja sitoutuisivat noudattamaan jarjeston saantoja tyoajoista yms uuden Au Pairin kohdalla tai heidat poistettaisiin jarjeston listalta ( eli he eivat saisi uutta Au Pairia ja menettaisivat vuosimaksunsa ). Perhe vastaavasti kirjoitti jarjestolle pitkan kirjeen, jossa mm. syyttivat minua valehtelemisesta ( mutta olivat onneksi aina maksaneet palkkani shekilla ) sanoivat, etta en ollut koskaan "bond" lasten kanssa, vaan olin kylma ja etainen, ja kaiken lisaksi rikollinen koska olin juonut alaikaisena alkoholia "heidan silmiensa edessa".
Jarjeston edustaja haastatteli naapureita, jotka kaikki pitivat puoliani, ja kertoivat etta olivat nahneet miten laheiset ja lampimat valit minulla oli lasten kanssa, ja etta olin myos vapaa-aikanani hoitanut heidan lapsiaan. Alkoholi-jupakka oli naapurin synttarijuhlista jossa kippistin shamppanjaa juhlakalun kunniaksi ( olin itse kertonut tasta jarjestolle, ja heidan mielestaan se ei ollut rikos ).
Kolmanetena tai neljantena paivana kun menin aamulla toihin, aiti oli lukinnut minut ulos. Soitin ovikelloa, ja han tuli ilmoittamaan etta koska olin kavala selkaanpuukottaja ja valehtelija ja syntinen ihminen he eivat halunneet minua enaa taloonsa eivatka lahelle lapsiaan, ja huuteli peraani uhkauksia. Perhe laitettiin mustalle listalle, ja mina asuin kavereideni luona muutaman viikon silla aikaa kun odottelin uuden perheen loytymista. Tiesin, etta mikali uutta perhetta ei loydy, minulle ei jaisi viisumisyista muuta vaihtoehtoa kun palata kesken kaiken Suomeen.
Kaikista vaikeinta oli, etta en ollut saanut nahda lapsia edes sita vertaa etta olisin saanut selittaa heille etta minun taytyy lahtea, ja sanoa hyvastit. Kuulin naapureilta, etta lapset olivat kyselleet peraani, kertoneet kaipaavansa minua ja pelanneet etta "komerossani oleva hirvio on vienyt minut".
Jatkoa seuraa...

Vastaukset 7
Vanhimmat
Joo, voin uskoa tuon. On täällä kaiken maailman hihhulia. Ja amerikkalaiseen perheeseen mennessä kannattaa muistaa, että vaikka eivät olisikaan kuvaamasi kaltaisia uskonnollisia hihhuleita, jokasunnuntainen kirkossakäynti on erittäin tavallista ns. tavallisissakin keskivertoperheissä.
Minua harmittaa, miten moni aupairiksi haluava ei käsitä sitä, miten monen vuosi epäonnistuu aivan täysin. Tsemppiä sinulle, kohtalotoverini!
Saitko uuden perheen? Kun minut potkittiin pois omasta aupair-perheestäni, järjestö ilmoitti tyynesti, että tällä hetkellä vapaita perheitä ei ole. Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko tulisin asumaan tukihenkilöni sohvalle ja tekisin heillä töitä sen eteen että sain katon pääni päälle, tai lähtisin takaisin suomeen. Siinä vaiheessa olin jo niin rikki, että nostin vain käteni ilmaan. Tehkää minulla mitä haluatte.
Kotona olo oli ihanaa. :)
Jatkoa ootellaan, kunhan vaan jaksat kirjoittaa ;)
Anteeksi "viivastys" mutta yritan tassa vasata gradua, deadline on huomenna joten netissa roikkuminen on jaanyt vahan vahemmalle.
Ajattelin nyt pitaa hyvin ansaitun(?) tauon ja kirjoittaa loppuvuodestani.
Eli siis, asustellessani kavereiden luona paatin yrittaa etsia perhetta omatoimisesti, koska jarjeston kautta on aina se vaara, etta joutuu vaikka toiselle rannikolle - sinansa olisi saattanut olla ihan kiva kokemus, mutta kuten sanoin, olin "kotiutunut", minulla oli paljon ystavia ja tykkasin alueesta, en halunnut aloittaa ihan alusta kun tiesin etta Suomeen paluu on kuitenkin vajaan puolen vuoden paassa.
Pari-kolme tuttavaperhetta tarjoutuivat perustamaan "Au Pair Pool"in, eli olisivat keskenaan tyollistaneet minut ( kukaan ei tarvinnut kokopaivaista lasten hoitajaa ), mietin myos Kanadan rajalla kaymista etta voisin jaada kolmeksi kuukaudeksi maahan turistiviisumilla.
Loppujen lopuksi sitten kuulin kiertoteitse perheesta n. kolmen tunnin ajomatkan paassa, joka tarvitsi Au Pairia. Paatin, etta tama olisi paras vaihtoehto koska
a) en halunnut olla tilanteessa jossa tutut hyvaa hyvyyttaan tyollistavat minut koska siita saattaisi seurata kaiken maailman omantunnontuskia yms ongelmia ja
b) turistiviisumin kanssa kikkailu olisi ollut laitonta.
Siispa pakkasin tavarani ja muutin uuteen perheeseen. Talla kertaa kyseessa oli "yksinhuoltaja aiti" ( vanhemmat olivat kylla naimisissa mutta isa asui silla hetkella tyonsa takia Texasissa, kun taas muu perhe ja mina asustimme itarannikolla ) lapsia oli kaksi, tytto 4v ja poika 6v.
Talous oli aika kaoottinen, sinne muuttaessani siella asui myos aidin "sponsoroima" irlantilainen nainen joka aloitteli uraa taiteilijana USAssa seka yksi aidin ystavista.
Tunsin kuitenkin heti olevani kuin kotonani, he olivat jarjestaneet "tervetulo illallisen" ja istuimme ensimmaisena iltana aamuyohon asti juttelemassa.
Minulle tehtiin heti selvaksi, etta ruuan laitto hoidetaan yhteisvoimin ( se, joka jaksaa, tekee ) ja pyykin pesu ja siivous kuuluu siivoojille ( yksi kokopaivainen ja toinen joka tuli kerran viikossa tekemaan suursiivouksen ).
Minulla ei varsinaisesti ollut tyoaikoja, mutta oli minun tehtavani herattaa lapset aamulla, pitaa huolen siita etta he pukivat ja soivat aamupalan seka saatella poika koulubussille ennen yhdeksaa joka aamu ja vieda tytto paivakerhoon kolmena paivana viikossa.
Iltapaivalla taas hain lapset bussilta/kerhosta, pidin huolen etta laksyt tuli tehtya ja illallisen jalkeen oli iltakylvyn aika ja jokailtainen tappelu nukkumaanmenosta...
Vapaapaivia minulla ei virallisesti ollut, mutta koska jarjesto vaatii tietyn maaran opiskelua oli minulla kaytannossa yksi paiva viikossa joka oli "omaa aikaa", olin koulussa 12-3 ja tulin yleensa vasta illalla kotiin.
Huomasin pian, etta mikali mina en kaynyt kaupassa, jaakaapissa oli yleensa pelkka valo, ja huolimatta siita etta talossa oli 3 "aikuista" minun lisakseni nalan yllattaessa kaikki vaan levittelivat kasiaan etta "ei ole mitaan syomista".
Pikkuhiljaa huomasin enemman tai vahemman pyorittavani huushollia: hoidin lapset kouluun, laakariin, harrastuksiin, "play-date"lle, puheterapiaan ja tein kaikki huushollin ostokset ( ruuasta vessapaperiin ja hammastahnaan ).
Perheen aiti oli alkoholisoitunut, ja lasten mentya nukkumaan istuin useinmiten iltaa hanen kanssaan, osittain siksi etta han oli kai yksinainen mutta myos siksi etta hanella on ollut uskomattoman vaiherikas elama, ja jaksaisin kuunnella hanen tarinoitaan tuntikaupalla. Han on kaikin puolin ihana ihminen( lahdettyani liittyi AAhan ja on nyt taysin raitis ) meista tuli todella hyvat ystavat ja olemma vielakin yhteydessa.
En voi vaittaa, ettenko ollut stressaantunut ja vasynyt, mutta ensimmaisen perhe-helvetin jalkeen olin kuitenkin onnellinen, koska vaikka nyt teinkin entista enemman toita sain myos palkkaa ( ylimaaraistakin ) ja mika tarkeampaa, kiitoksen tekemastani tyosta.
Vietin myos, omasta tahdostani, suurimman osan ns "vapaa-ajasta" lasten ja aidin kanssa - jos aiti paatti vieda lapset rannalle, tai muuten vaan retkelle tai matkalle, minut kutsuttiin aina ja meninkin yleensa mukaan.
Matkustelimme myos paljon ja sain nahda ja kokea paljon josta olen ikuisesti kiitollinen.
En koskaan tuntenut olevani tyontekija, tai "piika", eika minua koskaan pidetty sellaisena. Tavatessamme perheen tuttuja aiti aina esitteli minut "my Finnish friend who is staying with me".
Olen "velkaa" talle ihmiselle paljon: itseluottamukseni oli taysin maassa ensimmaisen perheen jalkeen, mutta han nosti sen takaisin. Sain takaisin luottamuksen itseeni, ja ihmisiin. Han kannusti minua vapaaehtoistyohon, matkusteluun ja hakemaan yliopistoon.
Kun minun tuli aika lahtea takaisin Suomeen, han tarjoutui maksamaan minulle koulutuksen USAssa, jos jaisin asumaan heille ja hoitaisin lapsia. En olisi mitenkaan voinut hyvaksya tarjousta, koska minusta tuntui etta olisin ikuisessa kiitollisuudenvelassa, enka myoskaan rahallisesti pystyisi koskaan edes haaveilemaan takaisin maksusta. ( Myoskin ottaen huomioon hanen sen hetkisen henkisen tilansa, minusta tuntui etta se olisi ollut hyvaksikayttoa ).
Tasta on nyt kohta kuusi vuotta, mutta kuten sanoin olemme vielakin yhteydessa ja olen menossa ensi kuussa lomalle heidan luokseen.
Kaiken kaikkiaan vuosi oli minulle todella raskas, seka fyysisesti etta psyykkisesti, ja "toipuminen" kuten moni muukin on sanonut, vei kauan aikaa. En edes jaksa laskea montako tuntia viikossa tein toita, puhumattakaan vastuusta...Suomeen palatessani tuntui, etta olin hermoloman tarpeessa.
Siita huolimatta suosittelen Au Pair vuotta kaikille, jotka lahtevat matkaan realistisin odotuksin.
Jos olisin etukateen tiennyt, mita odotettavissa oli, en usko etta olisin lahtenyt. En ole koskaan tuntenut olevani niin vaarin kohdeltu, "kiusattu" ja yksinainen. Vaikka toinen perhe olikin mahtava, oli ensimmainen niin karmea etta vaakakuppi ei tainnut ihan tasoittua. En myoskaan ollut ajatellut, miten vaikeaa on asua vieraan perheen katon alla, vieraan perheen tavoilla. Olin muuttanut kotoa 17 vuotiaana, ja tottunut pitamaan huolen vain itsestani.
Viime jouluna sain mailin ensimmaisen perheen isalta. Han pyysi anteeksi hanen ja vaimonsa kayttaytymista ja kertoi etta he ovat nyt eronneet. Han lahetti myos kuvan lapsista, ja halusi tietaa missa nyt olen ja mita minulle kuuluu. Toivon, etta joskus tulevaisuudessa saan tavata lapset.
Toisaalta taas, tiedan etta vuosi muutti minua todella paljon, tavallaan antoi minulle siivet. "What doesn't kill you makes you stronger"
Tassa minun tarinani.
Pisti silmääni tuo aloitus repliikkisi "jospa tästä olisi enemmän hyötyä kuin aiemmista kirjoituksistani...".Saanko vain tiedustella,että enemmän hyötyä mihin?Anteeksi vain jos minua potuttaa.Ymmärrän täysin,miten huonoja perheitä on olemsassa,mutta saa kai sitä haavella?Jos ottaa tarkoin perheestään selvää,voi kai sitä hyvänkin paikan saada!Usko tai älä!!Tuuristahan se on kiinni,mutta ei kaikilla ole yhtä' kurjaa kuin sinulla oli.Kohtalotovereitasi varmasti löytyy,mutta....
Hyötyä mihin?Ettei kukaan lähtisi au pairiksi?
Loysin taman palstan sattumalta muutama viikko sitten, ja olin iloinen siita, etta Au Paireja varten on perustettu oma keskusteluryhma jossa voisi vaihtaa kokemuksia, vinkkeja ja varoituksia - seka saada apua ja kannustusta, tai vaikka helpotusta koti-ikavaan...
Lueskellessani viesteja tulin siihen tulokseen etta suuri(n?) osa oli ns. kauhutarinoita. Mielestani tama antoi vahan yksipuolisen kuvan Au Pair vuodesta, varsinkin kun mielestani suuri(n?) osa naista ongelmista olisi voitu valttaa silla, etta matkaan lahdettaisiin realistisin odotuksin. ( Ja talla en todellakaan tarkoittanut sita, etta Au Pairiksi pitaisi lahtea vasta, kun on lukenut "kootut kertomukset" )
Suurin osa Au Paireista lahtevat valivuodeksi esim lukion jalkeen, ja monelle vuosi on myos ensimmainen ulkomaanmatka JA ensimmainen "oikea" ( taysiaikainen ) tyo. Erinaisista syista monella on kuvitelma Au Pair
vuodesta "isosiskona" olemisena - ei vahiten siksi etta monet perheet ja jarjestot nimenomaan kayttavat tata vertauskuvaa. Todellisuushan on kuitenkin toinen: oli perhe millainen tahansa, Au Pairiksi lahdetaan toihin. Vieraiden ihmisten lasten hoitaminen on iso vastuu, ja vieraassa maassa pitkaan asuminen ei ole samanlaista kuin lomamatkalla kayminen.
Ajattelin, etta ehka kaikki eivat ole pysahtyneet miettimaan tarkasti, mita vuodelta odottavat, ja siita syysta ovat joutuneet karvaasti pettymaan kun todellisuus ei vastaakaan odotuksia.
Kirjoitin "Tuleville Au Paireille" viestin, jonka varmasti loydat selaamalla taaksepain. Jos luet saamani vastaukset huomaat, etta vastaanotto ei ollut mitenkaan positiivinen, hassua kylla aivan painvastoin kuin sina nyt, vastaajat mm epailivat ettei minulla olisi realistista kasitysta siita, mita Au Pairina olo on... joten paatin kirjoittaa oman tarinani. ( Oletko muuten lukenut "jatkoa" osan? Koko vuoteni ei ollut samanlaista helvettia kuin alkuvuosi! ) Siksi nimenomaan yritinkin sanoa tuleville Au Paireille, etta jos kohdalle sattuu "huono" perhe ( joskus kyse on ihan vaan henkilokemioista ) niin rohkeasti vain uutta perhetta etsimaan/pyytamaan.
Jos motiivini jaivat viela epaselvaksi, niin tassa lainauksia aikaisemmista viesteistani:
"Kaiken taman jalkeen suosittelen Au Pair vuotta lampimasti kaikille jotka lahtevat matkaan realistisin odotuksin: oma vuoteni oli yksi vaikeimmista ( ja PARHAIMMISTA ) vuosistani...
Vuosi Au Pairina tulee aivan varmasti olemaan opettavainen, ja kasvattava. Tulet palaamaan Suomeen uutena ihmisena, monta kokemusta rikkaampana ja vahvempana.
Tarkoitukseni oli vain selvittaa mita odotettavissa on, vahentaa harhakuvitelmia ja rohkaista itsenaisyyteen - ymmartamaan, etta Au Pairiksi todellakin lahdetaan toihin, seka rohkaista hakemaan apua jos sita tarvitsee - yksikaan jarjesto ei voi taata ettetko voisi joutua "kotiorjaksi", mutta jos nain kay, taistele ITSE oikeuksiesi puolesta.
Toivoisin etta edes yksi TULEVA Au Pair sattuu lukemaan kirjoitukseni ja pysahtyy hetkeksi miettimaan mita tulevalta Au Pair vuodelta odottavaa.
Painottaisin viela sita, etta mahdollisista ongelmista huolimatta Au Pair vuosi on kokemisen arvoinen ja suosittelen sita lampimasti."
Joskohan tama selvensi asiaa?
Tapahtumarikasta ja onnellista Au Pair vuotta sinulle Shy!
Kiitoksia paljon kun jaksoit kirjoittaa kokemuksistasi! Vaikka tietenkään (ehkä) tulevana au pairina ainakaan ekaa osiota ei ollut kovin kiva lukea :)