Aamupala oli osastollamme vapaamuotoinen ja siihen oli varattu riittävästi aikaa. Poikkeuksena silmämääräiseen huolettomuuteen oli olemassa tiukat säännöt siihen, että sormin ei saanut puuroa syödä eikä poistuessaan jättää tarjotintaan ja astioitaan ajelehtimaan pöytään. Tästä oli olemassa vuodelta 1925 maalattu metallinen muistutuskyltti ruokasalin peräseinällä. Kyltin alla roikkui kehystetty siisteyssertifikaatti luodinreiän vieressä. Reikä oli korjattu ja paikkamaalattu. Lusikat olivat kelvottomia, liian kapeita ja taipuivat helposti, maistuivat sekoitemetallille, kuin myrkylle. Syömme kaikki ateriat lusikoilla. Ehkä siksi olemme sairaita.
Yskäisin.
Nielustani lensi sulamaton pilleri pöydälle, kimposi siitä seuraavan pöydän yli suoraan kerroshoitaja Böönan lautaselle. Hiukseni nousivat pystyyn. Hoitaja nosti katseensa ylös ja tuijotti mustin, teevadin kokoisin silmin suoraan minuun. Teevadeilla kimalsi joko ruuan murenia tai sitten ilmakuplia, jonkinlaisia tyhjiä helmiä, jotka sekä puhkeilivat, että syntyivät yhä uudelleen ja uudelleen. Ilme oli samalla sekä synkkä että kirkas, mitä en ymmärtänyt.
En tiedä muista ihmisistä, mutta itselläni on ollut aina vaikeuksia jälkikäteen kuvailla jotain ihmistä jollekin kolmannelle osapuolelle. Yleensä sanon vain jotain raflaavaa, kuten ”toimintatarmoinen huseeraaja” tai ”kompleksinen mutta riittävä”. Silmistä oli lähes poikkeuksetta mahdotonta päästä eroon kuvatakseen ihmisen fyysistä olemusta, hänen ulottuvuuksiaan ja ihonsa väriä. Silmät olivat kuin liimaa josta ei päässyt irti.
Kerroshoitaja Böönan silmät muodostuivat maailmankaikkeudeksi, söivät tai työnsivät kaiken muun tieltään ja muuttuivat ruokalan lusikoiden sijaiskärsijäksi. Katseen voima oli uskomaton. En pudonnut siihen vaan se tuli ylleni kuin yö tähtineen, nieli minut. Kauhu kouraisi sisintä lusikkaani, myrkyssä uivaa minuuttani.
Oikeastaan voisi vain todeta, että hän oli helvetin kaunis.
En tiedä mitään kuppikokojen tai mittojen symmetriasta, mutta pallukat kerroshoitajan silmien alla, työvaatteen puristuksessa, nimikyltin alla, rintaliivien äärirajojen tuskin havaittavassa syleilyssä, saivat tuskanhien kihoamaan otsalleni. Luulin tuntemattoman solufission riistäytyneen minussa valloilleen. Kiehuin. Kohta kenties syttyisin tuleen ja kerroshoitaja Böönan silmien yötaivaalle syttyisi itseni niminen tähti, joka räjähtäisi huikaisevaan kirkkauteen ja jäisi liitelemään tähän ikuiseen pimeyteen, jossa niin vähän valoa oli.
Jokin liikahti kerroshoitajan suupielessä. Liikahdus liikkumattomassa tilanteessa oli kuin kirkaisu, pöydän halkaiseminen mestausmiekalla ammattitaitoisen virkamiehen toimesta muutamalla hopearahalla. Lusikka putosi kädestäni velliin. Kerroshoitaja Bööna puhkesi nauruun. Hän hirnui kuin aasintamma vuoristopolulla päivämatkojen takana sitä, että ajuri oli lähtenyt väärälle tielle joka vei väärään suuntaan ja väärään kaupunkiin. Aasintammasta tämä oli suunnattoman hauskaa, mutta ajurista ei. Ajuri potki kiviä ja sätti aasia, sitten huonoa tietä ja sitten vaimoaan, huonoa leipää ja vähäistä viiniä. Jos ohitse olisi kiitänyt pilvi, niin siinäkin olisi varmasti ollut jotain vikaa. Ajuri istahti tienlaidan kivelle ja suri myttyyn mennyttä liiketoimintaansa, sopimusten ja suunnitelmien ja aikataulujen laukeamista aasintammansa nauruun.
Kaivelin vellistä lusikkaani. En söisi enää koskaan täällä mitään. Menisin syömälakkoon ja kuihtuisin pois kuin unohdettu huonekasvi, nuutuisin johonkin muumiomaiseen asentoon tilataideteokseksi, ja olisin kuin muukin luonto.
Menisin katselemaan aamu-uutisia. Ihmisiä kuulemma otti päähän tämä kyseinen luonto. Onneksi kaikki tämä kamaluus oli ruudun takana.
Yskäisin.
Nielustani lensi sulamaton pilleri pöydälle, kimposi siitä seuraavan pöydän yli suoraan kerroshoitaja Böönan lautaselle. Hiukseni nousivat pystyyn. Hoitaja nosti katseensa ylös ja tuijotti mustin, teevadin kokoisin silmin suoraan minuun. Teevadeilla kimalsi joko ruuan murenia tai sitten ilmakuplia, jonkinlaisia tyhjiä helmiä, jotka sekä puhkeilivat, että syntyivät yhä uudelleen ja uudelleen. Ilme oli samalla sekä synkkä että kirkas, mitä en ymmärtänyt.
En tiedä muista ihmisistä, mutta itselläni on ollut aina vaikeuksia jälkikäteen kuvailla jotain ihmistä jollekin kolmannelle osapuolelle. Yleensä sanon vain jotain raflaavaa, kuten ”toimintatarmoinen huseeraaja” tai ”kompleksinen mutta riittävä”. Silmistä oli lähes poikkeuksetta mahdotonta päästä eroon kuvatakseen ihmisen fyysistä olemusta, hänen ulottuvuuksiaan ja ihonsa väriä. Silmät olivat kuin liimaa josta ei päässyt irti.
Kerroshoitaja Böönan silmät muodostuivat maailmankaikkeudeksi, söivät tai työnsivät kaiken muun tieltään ja muuttuivat ruokalan lusikoiden sijaiskärsijäksi. Katseen voima oli uskomaton. En pudonnut siihen vaan se tuli ylleni kuin yö tähtineen, nieli minut. Kauhu kouraisi sisintä lusikkaani, myrkyssä uivaa minuuttani.
Oikeastaan voisi vain todeta, että hän oli helvetin kaunis.
En tiedä mitään kuppikokojen tai mittojen symmetriasta, mutta pallukat kerroshoitajan silmien alla, työvaatteen puristuksessa, nimikyltin alla, rintaliivien äärirajojen tuskin havaittavassa syleilyssä, saivat tuskanhien kihoamaan otsalleni. Luulin tuntemattoman solufission riistäytyneen minussa valloilleen. Kiehuin. Kohta kenties syttyisin tuleen ja kerroshoitaja Böönan silmien yötaivaalle syttyisi itseni niminen tähti, joka räjähtäisi huikaisevaan kirkkauteen ja jäisi liitelemään tähän ikuiseen pimeyteen, jossa niin vähän valoa oli.
Jokin liikahti kerroshoitajan suupielessä. Liikahdus liikkumattomassa tilanteessa oli kuin kirkaisu, pöydän halkaiseminen mestausmiekalla ammattitaitoisen virkamiehen toimesta muutamalla hopearahalla. Lusikka putosi kädestäni velliin. Kerroshoitaja Bööna puhkesi nauruun. Hän hirnui kuin aasintamma vuoristopolulla päivämatkojen takana sitä, että ajuri oli lähtenyt väärälle tielle joka vei väärään suuntaan ja väärään kaupunkiin. Aasintammasta tämä oli suunnattoman hauskaa, mutta ajurista ei. Ajuri potki kiviä ja sätti aasia, sitten huonoa tietä ja sitten vaimoaan, huonoa leipää ja vähäistä viiniä. Jos ohitse olisi kiitänyt pilvi, niin siinäkin olisi varmasti ollut jotain vikaa. Ajuri istahti tienlaidan kivelle ja suri myttyyn mennyttä liiketoimintaansa, sopimusten ja suunnitelmien ja aikataulujen laukeamista aasintammansa nauruun.
Kaivelin vellistä lusikkaani. En söisi enää koskaan täällä mitään. Menisin syömälakkoon ja kuihtuisin pois kuin unohdettu huonekasvi, nuutuisin johonkin muumiomaiseen asentoon tilataideteokseksi, ja olisin kuin muukin luonto.
Menisin katselemaan aamu-uutisia. Ihmisiä kuulemma otti päähän tämä kyseinen luonto. Onneksi kaikki tämä kamaluus oli ruudun takana.
Vastaukset 1
Vanhimmat
lounaaksi ona tennispallon kokoisia lihapullia, yksi kullekin hullulle, siten ei tule riitoja annostelussa.
Nyt saimme mielyttävämmät puulusikat, jotka eivät sovellu ranteiden viiltelyyn.
Saimme myös myrkyttömiä värikyniä lisäämään virikkeitä värityskuvia ja kirjoittelua varten.