Haluaisin kertoa yhden tarinan johon ei ole vielä loppua kirjoitettu.
Olimme nuoria kun aloimme seurustelemaan, rakstimme tosi syvästi. Kun muutimme yhteen meillä ei ollut juuri muuta kun toisemme, elimme vaatimattomasti. Ensimmäisen lapsen saimme kun olin 19v ja vaimo 18v. Lapsi oli haluttu ja suunniteltu. Toista lasta jouduimme yrittämään pidempään, koska oli keskenmenoja jne. Nuorempi syntyi 6 vuotta myöhemmin. Rakastamme lapsiamme yli kaiken.
Mä olin käyttäytynyt aina välillä suhten alkuajan huonosti. Rakkaus tuntui ajoittain katoavan, oli henkistä ja joskus fyysistä väkivaltaa, tönimistä ja kiinni pitämistä. Nuoremman ollessa alle vuoden ikäinen aloin pohtia käyttäytymistäni. Ällötin itseäni, en voinut hyväksyä käytöstäni siten ihmistä kohtaan joka rakastaa minua on hyvä äiti, sekä aina huolehtii muista. Vaimo ei koskaan puhunut näistä asioista kenellekkään, ei halunnut että kukaan tietää millaista meillä oli. Tilanne ahdisti minua ja vaikka en ole mikään uskonnollinen ihminen, jostain pyysin apua muuttamaan mut ihmisenä toiseksi. Ja pikkuhiljaa se muutos onnistui. Olin onnellinen muutokseen ja elämäämme.
Samoihin aikoihin vaimo alkoi satsata omaan hyvinvointiinsa ja ulkonäköönsä paljon. Kuntoili ja laihtui sekä muutenkin koko ihminen muuttui, rakkaus katosi. Paljastui suhde ulkomaalaisen miehen kanssa ja hän halusi erota. Alkoi tuskallinen asioiden selvittely. En halunnut erota, enkä sisimmissäni pystynyt olemaan hänelle loukkaantunut, vaikka ulkoisesti sen näytinkin, olinhan kohdellut häntä huonosti. Annoin anteeksi ja päätimme yrittää elää yhdessä edelleen.
Uuden elämän alku suhteen paljastumisen jälkeen oli vaikeaa ja asia nousi esiin joka riidan yhteydessä. Pikkuhiljaa elämä alkoi uudelleen ja erillaisena, helpompana. Vaimokin sanoi rakastavansa ja katuvansa tekoaan. Taloudellinen tilanne parani kohisten, ostettiin omakotitalo ja tein töitä, että perheellä olisi asiat hyvin. Kului kymmenen vuotta. Vaimo sanoi arvostavansa muutostani ja että elämä oli helppoa minun kanssa. Parisuhde ei olisi voinut olla parempaa. Puhuimme kaikesta, meillä oli hauskaa, lapset kasvoi ja kehittyi tasapainoisiksi ja kilteiksi lapsiksi. Toki riitoja oli edelleen mutta ei mitään mitä ei olisi saatu selvitetyksi. Vannottiin rakkautta ja suunniteltiin tulevaisuutta. Luulin että elämä oli hyvin. Tänä kesänä vaimo ilmoitti haluavansa erota. Se oli minulle kuin nyrkinisku. Hänestä ei tuntunut elämä enää hyvältä minun kanssa. Hänellä oli kaikkea perhe, rakastava mies, turvallinen suhde, sujuva seksielämä, omaisuutta jonka olimme yhdessä tehneet. Elämästä ei puuttunut mitään. Sovimme että yritetään joulun yli ja ja katsotaan jos tunteet muuttuu. Hankitaan terapiaa jne.
Viikko sitten selvisi, että hänellä on suhde työkaveriinsa, ovat rakastuneet toisiinsa. Vaimoni ei enää rakasta minua ja haluaa erota. On kuulemma kärsinyt koko kymmenen vuotta, mutta sanoo myös että on ollut hyvä olla. Viikolla kun vaimo tuli kotiin hän haukkui minut ja vertaili minua ja tätä uutta miestä ja meidän fyysisiä eroja. Seuraavana päivänä kyllä pyysi sanojaan anteeksi, oli vaan halunnut luokata. Yhtenä päivänä lähetti "vahingossa" hänelle tarkoitetun viestin minulle. Jos toisen haluaa jättää pitääkö se vielä nujertaa ja painaa maahan että saa itselle hyvän mielen? Tämä tuska ja hätä, jota tunnen, on hirveä. Rakastan vaimoani ja luulin eläväni hänen kanssaan loppuikäni. Mun tunteet menee laidasta laitaan rakastan ja vihaan. Tunnen halua tappaa itseni, koska en usko selviäväni tästä. Tiedän että mulla on lapset jotka joutuisi kärsimään jos kuolen, mutta jostain syystä ajatus itsemurhasta menee lasten ohi. Voitte sanoa itsekkääksi ja etten oikeesti rakasta lapsiani ta vaimoani, mutta minun päässä ajtus köydenjatkona olemiseta ei kuulosta huonolta.
Tuntuu niin pahalta, että toinen voi tehdä niin toiselle, vai onko tämä koko yhteiselämä ollut kostoa mun teoista? Miks pitää repiä taas yksi perhe rikki ihastuksen takia? Muuttuuko se elämä siitä vielä peremmaksi? Mitä se pystyy tarjoamaan mitä minä en pystynyt? Miksi minun pitää yksin kärsiä, että he pääsevät onneen? Haluanko jonkun muunkin vielä kärsivän? Pää on täyttä kysymyksiä jotka satuttaa. En usko, että pystyn nousemaan tästä tilanteesta, ei edes lapset saa näkemään elämässäni enää mitää hyvää. Olen yrittänyt paikata aikaisempia tekojani koko uuden elämämme ajan, mutta ilmesisesti rakkaus oli kadonnut vaimolta jo aiemmin. Pelkkä eroaminen loukkaa, miksi pitää loukata toista aloittamalla suhde toiseen mieheen?
Jotkut tulevat varmasti sanomaan että lopeta tuo itsesääli. Tai hyvä että pääsit sellaisesta naisesta, mutta kuitenkin se nainen on lasteni rakastava äiti ja ihminen jota rakastan edelleen. Hän on aina elämäni rakkaus. En tiedä miten jatkaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Tulevaisuus pelottaa.
Loppukohtaus on auki
Olimme nuoria kun aloimme seurustelemaan, rakstimme tosi syvästi. Kun muutimme yhteen meillä ei ollut juuri muuta kun toisemme, elimme vaatimattomasti. Ensimmäisen lapsen saimme kun olin 19v ja vaimo 18v. Lapsi oli haluttu ja suunniteltu. Toista lasta jouduimme yrittämään pidempään, koska oli keskenmenoja jne. Nuorempi syntyi 6 vuotta myöhemmin. Rakastamme lapsiamme yli kaiken.
Mä olin käyttäytynyt aina välillä suhten alkuajan huonosti. Rakkaus tuntui ajoittain katoavan, oli henkistä ja joskus fyysistä väkivaltaa, tönimistä ja kiinni pitämistä. Nuoremman ollessa alle vuoden ikäinen aloin pohtia käyttäytymistäni. Ällötin itseäni, en voinut hyväksyä käytöstäni siten ihmistä kohtaan joka rakastaa minua on hyvä äiti, sekä aina huolehtii muista. Vaimo ei koskaan puhunut näistä asioista kenellekkään, ei halunnut että kukaan tietää millaista meillä oli. Tilanne ahdisti minua ja vaikka en ole mikään uskonnollinen ihminen, jostain pyysin apua muuttamaan mut ihmisenä toiseksi. Ja pikkuhiljaa se muutos onnistui. Olin onnellinen muutokseen ja elämäämme.
Samoihin aikoihin vaimo alkoi satsata omaan hyvinvointiinsa ja ulkonäköönsä paljon. Kuntoili ja laihtui sekä muutenkin koko ihminen muuttui, rakkaus katosi. Paljastui suhde ulkomaalaisen miehen kanssa ja hän halusi erota. Alkoi tuskallinen asioiden selvittely. En halunnut erota, enkä sisimmissäni pystynyt olemaan hänelle loukkaantunut, vaikka ulkoisesti sen näytinkin, olinhan kohdellut häntä huonosti. Annoin anteeksi ja päätimme yrittää elää yhdessä edelleen.
Uuden elämän alku suhteen paljastumisen jälkeen oli vaikeaa ja asia nousi esiin joka riidan yhteydessä. Pikkuhiljaa elämä alkoi uudelleen ja erillaisena, helpompana. Vaimokin sanoi rakastavansa ja katuvansa tekoaan. Taloudellinen tilanne parani kohisten, ostettiin omakotitalo ja tein töitä, että perheellä olisi asiat hyvin. Kului kymmenen vuotta. Vaimo sanoi arvostavansa muutostani ja että elämä oli helppoa minun kanssa. Parisuhde ei olisi voinut olla parempaa. Puhuimme kaikesta, meillä oli hauskaa, lapset kasvoi ja kehittyi tasapainoisiksi ja kilteiksi lapsiksi. Toki riitoja oli edelleen mutta ei mitään mitä ei olisi saatu selvitetyksi. Vannottiin rakkautta ja suunniteltiin tulevaisuutta. Luulin että elämä oli hyvin. Tänä kesänä vaimo ilmoitti haluavansa erota. Se oli minulle kuin nyrkinisku. Hänestä ei tuntunut elämä enää hyvältä minun kanssa. Hänellä oli kaikkea perhe, rakastava mies, turvallinen suhde, sujuva seksielämä, omaisuutta jonka olimme yhdessä tehneet. Elämästä ei puuttunut mitään. Sovimme että yritetään joulun yli ja ja katsotaan jos tunteet muuttuu. Hankitaan terapiaa jne.
Viikko sitten selvisi, että hänellä on suhde työkaveriinsa, ovat rakastuneet toisiinsa. Vaimoni ei enää rakasta minua ja haluaa erota. On kuulemma kärsinyt koko kymmenen vuotta, mutta sanoo myös että on ollut hyvä olla. Viikolla kun vaimo tuli kotiin hän haukkui minut ja vertaili minua ja tätä uutta miestä ja meidän fyysisiä eroja. Seuraavana päivänä kyllä pyysi sanojaan anteeksi, oli vaan halunnut luokata. Yhtenä päivänä lähetti "vahingossa" hänelle tarkoitetun viestin minulle. Jos toisen haluaa jättää pitääkö se vielä nujertaa ja painaa maahan että saa itselle hyvän mielen? Tämä tuska ja hätä, jota tunnen, on hirveä. Rakastan vaimoani ja luulin eläväni hänen kanssaan loppuikäni. Mun tunteet menee laidasta laitaan rakastan ja vihaan. Tunnen halua tappaa itseni, koska en usko selviäväni tästä. Tiedän että mulla on lapset jotka joutuisi kärsimään jos kuolen, mutta jostain syystä ajatus itsemurhasta menee lasten ohi. Voitte sanoa itsekkääksi ja etten oikeesti rakasta lapsiani ta vaimoani, mutta minun päässä ajtus köydenjatkona olemiseta ei kuulosta huonolta.
Tuntuu niin pahalta, että toinen voi tehdä niin toiselle, vai onko tämä koko yhteiselämä ollut kostoa mun teoista? Miks pitää repiä taas yksi perhe rikki ihastuksen takia? Muuttuuko se elämä siitä vielä peremmaksi? Mitä se pystyy tarjoamaan mitä minä en pystynyt? Miksi minun pitää yksin kärsiä, että he pääsevät onneen? Haluanko jonkun muunkin vielä kärsivän? Pää on täyttä kysymyksiä jotka satuttaa. En usko, että pystyn nousemaan tästä tilanteesta, ei edes lapset saa näkemään elämässäni enää mitää hyvää. Olen yrittänyt paikata aikaisempia tekojani koko uuden elämämme ajan, mutta ilmesisesti rakkaus oli kadonnut vaimolta jo aiemmin. Pelkkä eroaminen loukkaa, miksi pitää loukata toista aloittamalla suhde toiseen mieheen?
Jotkut tulevat varmasti sanomaan että lopeta tuo itsesääli. Tai hyvä että pääsit sellaisesta naisesta, mutta kuitenkin se nainen on lasteni rakastava äiti ja ihminen jota rakastan edelleen. Hän on aina elämäni rakkaus. En tiedä miten jatkaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Tulevaisuus pelottaa.
Loppukohtaus on auki
Vastaukset 42
Vanhimmat
Viestisi on hyvin pelottava. Tiedätkö että itsemurhalla uhkailu voi aikaansaada tilanteen, jossa pääset tapaamaan lapsiasi ainoastaan valvotuissa olosuhteissa? Vaimosi saa yksinhuoltajuuden jos uhkailet itsemurhalla tai sinulla on itsemurhayrityksiä.
Kukaan henkisesti terve ihminen ei koskaan uhkaa itsemurhalla. Tuo mitä kirjoitat on henkistä väkivaltaa, etenkin lapsia kohtaan. Toivon vaimollesi voimia kestää sun harjoittamaa henkistä väkivaltaa ja painostusta.
Viestisi oli karmeaa luettavaa.
eihän ap ole kertomuksensa mukaan itsemurhailla ääneen uhkaillu vaan se on ollut enemmän ajatuksen tasolla..."Tunnen halua tappaa itseni, koska en usko selviäväni tästä....jostain syystä ajatus itsemurhasta menee lasten ohi"...
Toi sunkin viestisi oli karmaa luettavaa juuri sen takia, että et ole ymmärtänyt ap:n viestistä yhtään mitään...
näitä sanoja kirjoittanut uhkauksen vuoksi, vaan halusin purkaa tunteitani ja ajatuksiani täällä. En kiristä vaimoani tai lapsiani sillä. En mitenkään voisi lapsille niin sanoa. Tietenkin havahdun ajatuksistani itsemurhasta, mutta ne ovat kuitenkin ajatuksia jotka ovat nyt nostaneet päänsä tässä näytelmässä. En usko mitään tekeväni itselleni, mutta ajatukset ovat pelottavia ja ällöttäviä. Ja se mitä tulee henkiseen tasapainoon pitää paikkansa tällä hetkellä, viimeisen viikon myllerrysten jälkeen, en tunne olevani enää terve.
Joo "huh huh!"
Olipas ilkeää tekstiä!
Oletkin sellainen narsku, joka iskee kaikkia miehiä puukolla selkään..
Mitähän ihmeen nautintoa sellaisesta saat?
Sairasta...
...lohduttomalle miehelle! En kyllä minäkään löytänyt minkäänlaista uhkausta, joka olisi osoitettu vaimoa tai lapsia kohtaan. Et ehkä ole kokenut kovin paljoa elämässäsi... Kuka tahansa elämänsä kriisitilanteessa oleva ihan henkisesti tervekin ihminen voi joutua tilanteeseen, jossa itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. Ei siinä tarvitse olla mitään psyykkistä sairautta taustalla, jos sitä tarkoitit... Masennus ja epätoivo voivat vallata KENEN TAHANSA mielen pienemmistäkin asioista ja tämä mies lienee kokenut aika paljon vastoinkäymisiä. Älä sinä tuomitse häntä...tuo kirjoittaminenkin omista vaikeuksistaan jo toivon mukaan helpottaa.
vähän liian tyhmä kommentoimaan toisten kirjoituksia. Ihan vain pienenä vinkkinä sinulle.
itsellesi nopeasti aika mielenterveystoimistoon. Näytä siellä tämä kirjoituksesi.
Tavitset ehdottomasti ulkopuolista apua!
Totta kai sinuun sattuu, mutta et ole ainoa. Sinulla on vastuusi ja elämässä on mentävä eteen päin, vaikka se ei aina helppoa olekaan.
Pystyn samaistumaan tunteisiisi hyvin ja tuskaan, joka sisälläsi velloo. Olen itse käynyt tuon saman läpi ja käyn edelleen, meillä vaan roolit ovat toisin päin ja tilannetta on jatkunut pidempään.
Ensimmäinen ja tärkein "neuvoni" on, unohda itsetuhoisuus!!!!! Sinulla/Teillä on yhteiset lapset ja Vaikka vaimosi sinua ei tarvitsisikaan, lapsesi tulevat tarvitsemaan sinua AINA ja varmasti myös joku nainen tulevaisuudessa.
Itse menin kanssa mieheni kanssa yhteen hyvin nuorina ja saimme useamman lapsen ja sitten n.15-v päästä tuntui, että mieheltäni ns.loppui rakkaus...Tuli pettämistä jne ja päädyimme avioeroon. Nyt 5-v olemme olleet eronneina ja kappas....mieheni ymmärtää nyt, että olinkin hänen elämänsä rakkaus jne...Toki hänkin on ollut elämäni rakkaus, mutta saa nähdä,mihin jatko vie...Itse en pysty häneen luottamaan ja en tiedä pystynkö koskaan enää.
Se, mitä tämä tuskainen taival on minulle opettanut...On...että olen oppinut puhumaan,puhumaan ja puhumaan asioista, vaikka ihan vaan ventovieraiden kanssa netissä, mutta puhu ajatuksiasi auki ja arvosta itseäsi!!!Kyllä se elämä muuttuu vielä sinunkin kohdallasi, vaikka nyt on synkkää ja petetty olo :)
Älä jää ruikuttamaan (rakkaan) vaimosi perään, anna hänen mennä, jos hän kokee sen paremmaksi vaihtoehdoksi...Näin pidät oman miehisyytesi korkealla ja näytät myös hänelle, että tulet selviytymään!!! Ja mitä lapsiin tulee...tällä hetkellä suuntaa energiasi heihin ja heidän hyvinvointiinsa, koska raskas paikka vanhempien ero on myös heille!
Hyvää Itsenäisyyspäivää ja Voimia Sinulle Itkevä mies!
Miksi miehet jää usein roikkumaan? Itsellä avoero tuli pitkästä liitosta. Mies ei ollut tukena missään asiassa, jouduin kerta toisensa jälkeen lohduttamaan ja ns. "nostamaan jaloilleen" miehen jonkun ihan pikkuongelman jälkeen. Tein kaiken, mies joi ja voivotteli surkeaa elämää. En vaan pystynyt enää kunnioittamaan häntä missään asiassa. Nainen tarvii rinnalleen miehen, ei kitisevää kakaraa. Minä kylläkin mielummin yksin lasten kanssa, koska en halua ketään miestä jota tarvii "ymmärtää" ja "asettaa lasten edelle".
Mitä tällaiset miehet tekee eron jälkeen kun äiti jättää? Uhkailee itsemurhalla koittaen saada vuosia hänen oikkujaan sietäneen naisen jäämään säälistä. Pelkästä säälistä, ei rakkaudesta. Toinen vaihe kun itsemurhalla uhkailu ei tehoa: aletaan purkamaan kiukkua lapsiin. Säännöstellään lasten tapaamisia: "isi ei halua nähdä teitä, ei saa tulla isin luo!" Nämä sanat siis ex "miehen" suusta lapsille. Millainen isä sanoo noin lapsilleen? Ei isän arvonimen ansaitseva. Ala nyt hyvä mies kasvattamaan selkärankaa, se on neuvoni. Älä ole säälittävä roikkuja ja itsemurhalla (=itselle helppo tie) uhkailija. Hyvää jatkoa sinulle MIEHENÄ! Heikko saa olla, ihminen saa olla, mutta roikkuja ei saa olla.. ei toisia uhkaileva (varsinkaan lapsia) tai toisen vangitsija.
ole mistään roikkumisesta puhunu tai uhkaillu itsaril, vaan purkanut ajatuksiaan ja tuntojaan.
ja jos rehellisesti jokainen eron kokenut myöntäis, uskoisin et yllättävän monel on käynyt sama ajatus mielessä.en tarkot et se johtais itsaril kiristykseen, mutta ajatuksena.itte vajosin jonkinmoiseen masennukseen eron myötä ko vaimo lähti toisen matkaan. sano haluavas tutustua muihinkin ihmisiin, mut olikin uus valmiin.mulle tapaus jätti haavat sieluun ja kyllä se itsari kävi mielessä ajatuksena synkimpin hetkin.
sulle alottaja toivotan voimia käydä tää juttu läpi.vaimos on toiminut tunteettomasti ja kylmästi hankkiessaan uuden miehen.
ps.mäkin itkin
takertuvan tuoho itsarikohtaan, mutta kirjoitukses kosketti mua.Oon itse eronnut aikoja sitten mutta samantyylisellä tavalla. Vaimo jota rakastin löysi uuden. En itte aavistanut mitään koska mitään merkkejä ei ilmessa ollu. tuntui aivan kuin mut olisi haudattu elävältä.En sitä eroa muistele. mutta mun elämä ei palutunut ikinä ennalleen vaikka tein töitä sen eteen,kärsin erosta vieläkin.ex-vaimo on eronnut tästä koska ei se ollutkaan niin ihanaa.
Ymmärrän tuskasi ja hätäsi, olenhan naisena joutunut katsomaan myös sivusta mieheni hullaantumista työkaveriinsa, jolla myös oma perhe..
Meillä koko stoori alkoi jo muutama vuosi sitten, kun tämä naikkonen ilmestyi työpaikan pippaloihin roikkuen ensin parissa muussa perheellisessä miehessä ennen minun miestäni.
Mieheni on selvinpäin hyvä isä ja puoliso, mutta kännissä muuttuu örveltäjäksi ja on ihan vietävissä.
Vähän alkoholistin vikaa....isänsä oli ihan juoppo, perimää varmaan sieltä.
Olemme olleet 17 vuotta yhdessä ja lapset ovat kohta teinejä, ja sydän sykkyrällä olen aina näiden "työpaikkahilupilttuuryyppy"-iltojen jälkeen, tuleeko mies kotiin ja jos ne ovat muualla, onko mies ja kenen kanssa päätynyt hotellihuoneeseen..
Mies kiistää, että mitään varsinaista suhdetta olisi, onpahan vain kuulemma niin mukava akka se, että miehet pyörii ympärillä. Olen monasti ajatellut tämän naisen perhettä, tietääko siellä mies, että nainen on työmiesten panopuu töissä... ?
Muunmuassa saunailloissa istuu ukkojen kanssa saunanlauteilla pienenpieni pyyhe päällä ukkojen ällistellessä alasti. Mieheni aloitti mm.punttien noston, että näyttäisi paremmalta, kuin muut ukot töissä.
Viinaa on nainen kova vetämään näissä saunailloissa ja loppuilloista örveltääkin vessanpytyn reunalla perse esillä ja haukkuu omaa miestään.
Unohdin mainita, että akka on ainoa nainen tässä työyksikössä, miehiä on useita.
Tiedän nämä asiat siksi, että kun nainen oli toisen perheellisen miehen kimpussa, oma mieheni kertoi naisen käytöksestä. Nykyään tietenkään ei puhu mitään...kiltistihän siellä vain pitsaa syödään....
Nykyään on mennyt työnantajilla liiallisuuksiin, että se työilmapiirin pitäisi olla kuin yhtä perhettä!
Palavereissa vaan istutaan ja puhutaan paskaa ja flirtti lentää.
Ei mahda olla paljon työntekoa, kun on aikaa ukkoilla peliä pitää akkojen kanssa ja suhteet sikiää.
Itse olen tätä jaksanut lasten ja kodin takia ja siksi, että olin kovin rakastunut mieheeni.
Näiden vuosien aikana on rakkaus kuitenkin vähentynyt ja viimeaikoina olenkin huomannut, etten taidakkaan enään miestäni rakastaa...Luottamus on jotenkin kokonaan mennyt, enkä ole enään pitkään aikaan kertonut hänelle huoliani ollenkaan..
Silloin, kun vaistosin mieheni käytöksestä naisen kanssa jotain olevan, riitelimme, mutta mies jatkoi silti peliään ja minullakin oli itsetuhoisia ajatuksia, tuntui, että maailmani romahti, kotini lyötiin pirstaleiksi ja etten selviä siitä..
Mutta kyllä siitä selviää!
Ajatukset alkoivat pikkuhiljaa selkiintyä ja suunnitelmat muodostua.
Pohjaltahan ei ole kuin yksi suunta ja se on ylös!
Tänä päivänä minulle ei ole shokki, jos mies ilmoittaa, että haluaa eron. Jotenkin osaan odottaa sitä ja
kun lapset vähän vielä kasvavat ja lähtevät, ehdotan sitä ehkä itse miehelleni.
Sinullekkin nokka pystyyn ja ilmoja haisteleen! Ei se maailma radaltaan suistu ja ei se ero maailmanloppu ole. Minkäs sille tekee, että nykyajan jotkut työpaikat tuntuu sellaisia porttoloita viinatarjoiluineen olevan, että ne voittaa kotiolot.
Kirjoitteleppa tuntemuksiasi lisää, saat vähän vertaistukea. Se on kuule niin, että yksin ei saa jäädä asioita murehtimaan ja helpottaa sinuakin, kun purat täälläkin mieltäsi.
Et ole tuntemuksiesi kanssa yksin, meitä on monta muutakin, jotka luuli perheen perustaessaan ja rakastuessaan, että se riittäisi toisellekkin. Valitattavasti näin ei monesti ole.
Voin vain toivottaa jaksamista sekä sinulle että ap.lle.
Vaikka puolison noin ilkeästi pettäessä sattuukin, siihen ei muserru. Kumpikin kirjoittaja kuulostaa niin tervejärkiseltä ja jalat maassa olevilta että tiedän että pärjäätte. Saatte lapsistanne lisää voimaa, samalla tietäen että he tarvitsevat kumpaakin kirjoittajaa entistä enemmän.
On hyvin todennäkoistä että nuo väärintekijät aikanaan huomaavat minkä hirveän virheen ovat tehneet. Siinä vaiheessa se saattaa olla aivan liian myohäistä.
Teidän kummankaan, Teresa tai Ap, ei kannata vajota kumppanienne tasolle. Säilyttäkää itsekunnioituksenne keskittäytymällä lapsiinne, sieltä te sen koron aikanaan keräätte.
Lapset on se tärkein asia ja niistä saa sitä voimaa, mitä tarvitseekin, elämällä on merkitys!
Nostan teille jokaiselle hattua, jotka jaksatte kaikesta huolimatta pitää kotia yllä ja tehdä velvollisuutenne lapsia kohtaan.
Harmi, että monet eivät ymmärrä sen kodin merkitystä vasta kuin silloin kun se on omilla väärillä valinnoillaan menettänyt. Paljon olen kuunnellut itkuisia miehiä baarin tiskillä tätä tilittämässä, joskus naisiakin.
Eka uskottomuus meni kyllä sun pikkiin kun olit kohdellut vaimoasi huonosti, mutta tämä toinen, etenkin tuo ilkeily, kyllä oikeuttavat palauttamaan vaimon järjestykseen myös normaalia kovempia keinoja käyttäen.
Olethan jo huomannut, ettei vaimo pienestä muksimisesta hajoa, tinttaa siltä taju pihalle ja heitä ulos. Teidän taru on kuitenkin lopussa.
Itse olen sitä mieltä, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Lyö toista, se menee kostoksi vieraisiin, mutta jos se menee vieraisiin, lyö kostoksi.
Kyllä sen verran täytyy löytyä sitä sivistystä aikuisesta, ettei tarvitse ketään turpaan vetää.
Halveksunnan voi näyttää pettäjälle, se puree sata kertaa paremmin, kuin mikään lyöminen.
Väkivaltaa on aivan liikaa ja naisten, lasten, vanhusten ja eläinten lyöminen on raukkamaista!
Miehet tapelkoon keskenään, jos stestosteroonit jyllää, sekin on aika apinamaisen näköistä sivullisesta...
Wanhan liiton mies, hae apua itsellesi väkivaltaisuuteesi. Terapia olisi sinulle tosi tarpeen!
Saman kokeneena, tosin mies ei lähtenyt, mutta kuitenkin...
Aluksi on kauheaa. Hyväksy se, mitään et oikeastaan voi tällä hetkellä. Epätoivo on pohjaton ja toivottomuus sekottuu järkytykseen, vihaan pettymykseen ja kaikkiin mahdollisiin tunteisiin. Se on nyt niin.
Yritä pitää mielessä, hoe vaikka sitä, että jossain vaiheessa helpottyhdeksi minuutiksi vuorokaudessa, sitten minuutiksi tunnissa, lopulta tunniksi vuorokaudessa jne. Aika vie sinua pahasta kauemmaksi minuutti minuutilta.
Hanki myös apua. Ulkopuolinen kuuntelija voi auttaa myös löytämään vahvuutta ja tarvittavia voimia eteenpäin menemiseksi. Shokissa ja järkyttyneenä toimii kapeasti ja tunteidensa vietävinä.
Ja kaikki tunteet on sallittuja, myös viha ja toivottomuus, kunhan joku osa itsessä osaa erotella ne reaalimaailmasta ja ymmärtää kyseessä olevan tunteiden purkautuminen pelottaviksi sanoiksi ja lauseiksi. Mutta jos alat harkita ajatustesi toteuttamista, edes hetkeksikään, ota yhteys terveydenhuoltoon, ihan sama kehen.
Pettäminen jättää ihmiseen kaameat jäljet. Rikkoo monta osaa ihmisessä ja petetyn osaksi jää kerätä sirpaleista taas uusi ihminen. Kyse on pitkästä prosessista, vaikeasta sellaisesta, mutta sen jälkeen tietää kuka on, mitä ansaitsee ja tarvitsee. Osaa seistä omilla jaloillaa, ja ottaa vastaan taas toisen ihmisen ja uuden rakkauden. Vaikka alussa tuntuu, että kukaan ei voi minua koskaan rakastaa, enkä minä ketään toista.
Elämä kantaa, vaikka väkisin ja lujempaa kuin ne voimat jotka vievät meitä alaspäin. Jaksamista!
mitä luultavimmin olet myös sinkku, wanhan liiton mies.. mitä voittaisit väkivallalla? saisit vain hullun väkivaltaisen idiootin maineen.
Hullut, väkivaltaiset wanhan liiton mieähet ansaitsevat hullun väkivaltaisen idiootin maineen - ihan itse hankittu.
Kehtaa vielä tulla julkisesti tuollaista moukkamaista käytöstään
esitteleen! Ällöttävä äijä!
Enhän minä ole väkivaltainen kun ei minun ole tarvinut ketään lyödä. Mutta aivan varmasti lyön, jos tarvetta tulee. Vai tarkoitatteko että kaikki naiset ovat pettäviä huoria ja tuo on mullakin edessä?
Pelottaako teitä että saisitte itse turpaanne retkien jälkeen?
Kyllä se pitää joku roti olla pettämisessäkin. Ja jos ei ole, sitten vaan napauttaa ja sillä selvä.
Sinulla on hätä. Olet neuvoton. Olet peloissasi. Sinua vituttaa. Kaikki nämä tunnekuohut olen käynyt läpi. Tämä kaikki on minullekin tuttua asiaa.Jotenkin minusta tuntui, lukiessani aloitustasi, että olet hyvin loukkaantunut siitä että et riitä nartullesi. Mitä enempi yrität, sitä keljummalta asia tuntuu, koska tunnet tehneesi kaiken perheesi hyväksi. Kysyt varmasti itseltäsi, mitä helvettiä sillä vaimosi uudella kaverilla on sellaista annettavaa, josta paitsi vaimosi jää sinun kanssasi. Siihen et vaimoltasi rehellistä vastausta tule koskaan saamaan. Vaikka Hän pettyisi kuinka syvästi tähän syrjähyppyynsä, ei Hän koskaan enää voi sitä tunnustaa. Häpeää. Sinua loukkaamalla Hän toivoo Sinulta apua eroprosessissaan. Hakee joko hyväksyntääsi, tai haluaa sinun tekevän jotakin sellaista, josta Hän saisi moraalisen oikeutuksen teolleen. Juuri jotakin epätoivoista temppua Hän toivoo odottaakin sinulta. Kuten sanoit, Hän on pettänyt ennenkin. Syyn sait Sinä niskaasi. Hyväksyit itsekin sen. Nyt on toinen juttu. Paljonkin pahempi. Luottamuksesi on tähän naiseen ikuisesti mennyt. Vaikka sopisittekin vielä, lapsia keppihevosena käyttäen, et koskaan enää voi luottaa tai kunnioittaa tätä ihmistä.
Mielestäni nyt on otettava järki käteen. Molempien. Älä anna kuitenkaan Vaimolle periksi kaikessa lapsien huoltajuutta käsittelevissä asioissa. Pidä puolesi. Sopikaa yhteishuoltajuudesta ja korvauksista, lasten koulukustannuksista ja tapaamisoikeuksista yksityikohtaisesti. Kaikki paperille kirjaten. Myöhemmässä elämässä ei koskaan tiedä, miten asiat muuttuvat ja mutkistuvat. Suusanallisiin sopimuksiin ei kannata luottaa pätkääkään. Pikkumaisuuksiin ei kannata kuitenkaan mennä. Ei myöskään turhaan avokätisyyteen, vaikka nyt tuntuisikin siltä että haluaisit antaa lapsillesi kaiken, jos lapset menevät Äidille. Nykypäivänä ei sekään ole enää kirkossa kuulutettu asia. Olen sen omassa lähipiirissäni nähnyt että tällaisessa asiassa lapsia ei tarvitse ylenpalttisesti sääliä. Lapset ovat hyvin joustavia tällaisessakin asiassa. Jos ero menee sopuisasti,lapset oppivat alta aikayksikön noukkimaan "rusinat pullasta" molempien huostassa. Opitte vielä yhdessä nauramaan tälle lapsien nokkeluudelle. Sinulla on oma elämä edessä päin. Mielenkiintoinenkin, kunhat jaksat uskoa itseesi nyt kun tuntuu ettei mikään kannata. Se kyllä kannattaa.
Vastaavassa tilanteessa itse tein vakain aikomuksin itsemurhan. En onnistunut täysin. Heräsin sairaalan teholta kanyylit kurkussani. Mielisairaalassa moniaita viikkoja. Elämä oli helvetti. Toipuminen oli pitkä prosessi. Häpeän tunne ikävin tuntemeni asia. Jaksoin ja se kannatti. Nyt minulla on kuusi lastenlasta. Niiden elämää on ihanaa seurata ja osallistua niin työn, rahan kuin fyysisen läsnäolon merkeissä.
Mottonani pidän ja sanon sen Sinullekin - JOS olisin onnistunut itsarissani ja jos olisi olemassa jokin tähden reuna, jolta joutuisin seuraamaan kaikkea sitä mistä paitsi olisin jäänyt, niin NYT VITUTTAISI ja raskaasti.
Elämä antaa otaa, se on suunnaton seikkailu,jota me yritämme itse teoillamme ohjata. Kuitenkin elämä itsessään hyppää silmillemme, ohjaten ja opettaen meitä. Eletään ja nautitaan elämästämme. Tästä ainutkertaisesta.
Kyllä "rakkaus" on yhtä helvettiä! Koeta nyt ihmispolo kasvaa ja kehittyä aikuiseksi ja asennoitua viisaasti, fiksusti ja järkevästi. Elämä ei lopu avioliiton loppumiseen, päinvastoin, se voi vasta alkaa siitä. Jos olette molemmat järkikullalla siunattuja, hoitelette yhteiset asianne, ainakin lapset, edelleen yhteisymmärryksessä ja sovussa, ettehän te kumpikaan kartalta mihinkään häviä. Siis jos et toteuta pönttöpäisiä ideoitasi.
Kehoitan sinua hakemaan apua, terapiaa tjs., asioitten pohtimiseen, järjestämiseen, kestämiseen, uuden ja terveemmän katsantokannan ja ajattelutavan löytämiseen. Sinä olet jämähtänyt omaan ahtaaseen karsinaasi, ei hyvältä eikä onnelliselta näytä / kuulosta.
minun mielestäni mitenkään erityisen ahdistava ollut eikä tässä millään itsemurhalla tai toisten haavoittamisella uhkailtu. Ihan ymmärrettävästi tämä ihminen on hätää kärsimässä ja haluaisi kovasti apua kun ei tiedä mitä tehdä. Mielestäni aivan normaaleja tuntemuksia tuohon tilanteeseen ja kyllähän kriisi nostaa mieleen kaikenlaista. Pitää muistaa vain se, että missään nimessä kriisin hetkellä ei ole täysin oma itsensä vaan pitää rauhoittua ja katsastaa tilanne uusiksi sitten.
Mitä jos ottaisit yhteyttä kuntasi mielenterveyspalveluihin tai vaikkapa auttavaan puhelimeen kun siinä voi olla anonyymi? Älä ainakaan jää yksin vaan hae juttelu- ja kuunteluapua. Ihmisen ei ole tarkoitus pärjätä yksin vaan hädän hetkellä olisi hyvä hakea apua. Vaikka nyt elämä tuntuu mitättömältä eikä elämisen arvoiselta, niin kyllä sinulla ap on syytä jatkaa elämää. Perheen rikkoutuminen ja avioero on ihmisen suurimpia kriisejä ja voi olla hyvinkin traumaattinen kokemus. Lapsen kuolema on vielä kauheampaa..
Apua kuitenkin on tarjolla, jos vain otat sen vastaan. Masennuslääkkeet voisivat auttaa alkuun. Ehkä pikainen erilleen muuttaminen olisi nyt se avainsana.
Vaimosi saattaa kostaa, mutta enempi epäilen että hän on vain tunteidensa vietävissä. Teillä oli hyvä liitto jollain tasolla, mutta jollain toisella tasolla hän on jäänyt tyhjäksi. Tässä hetkessä ei kannata puhua vaimon kanssa vaan antaa hänen mennä ja olla. Et pysty tavoittamaan häntä nyt henkisesti etkä fyysisesti. Vaimosi on rakastuneisuuden tilassa eikä siinä auta mikään, eikä edes lapsilla välttämättä ole riittävää merkitystä..
Kun saatte tilanteen rauhoittumaan niin voitte yhdessä miettiä miten jatkatte. Nyt sinun pitää keskittyä pitämään huolta itsestäsi, jotta jaksat pitää huolta lapsistasi. He nimittäin saattavat jäädä nyt ihan sinun kontollesi koska vaimosi on henkisesti miljoonien kilometrien päässä teistä..Jos sinä et halua elää, niin sinun kuitenkin olisi yritettävä jaksaa lasten takia. He ovat sinun velvollisuutesi nyt.
Asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka sinä halusit elää vaimosi kanssa lopun elämää, niin kukaan meistä ei voi vannoa sen toisen puolikkaan puolesta että hänkin haluaa samaa..Ikävä juttu, mutta elämän tosiasia. Avioliittoa ei voi yksin pitää kasassa ja jos haluat vielä jatkaa vaimosi kanssa niin sinun tulisi jättää hänet nyt täysin rauhaan ja vaikka erota, odottaa että järkiintyykö hän ja sitten katsoa tilanne uusiksi.
Elämän tarkoitus on paljon muutakin kuin parisuhde..olette kumpikin tehneet "virheitä" ja omalla tavallanne rikkoneet suhdettanne. Jos vaimosi joskus palaakin luoksesi niin haluatko hänet enää..? Pystyisitkö luottamaan kaiken tuon loukkaamisen jälkeen? Muista, että vaimosi ei ehkä tee mitään tahallaan vaan hän on rakastumisen tunteen sokaisema eikä pysty oikeasti välttämättä ajattelemaan järkevästi! Tunteita on hirveän vaikea ohjailla..mutta ei mahdotonta!
Paras mitä voit tehdä on pysyä rauhallisena, olla kuin ei mitään pahempaa olisikaan tapahtunut, olla ymmärtäväinen ja anteeksiantava, sanoa että toki suot hänelle onnen jos hän on onnellinen jonkun toisen kanssa. Paras lääke on itsestään huolta pitäminen, lapsista välittäminen ja elämän jatkaminen kuin mitään kauheaa ei olisi tapahtunut. Tämä siis vain vaimollesi, muuten älä jätä purkamatta vihantunteita. Työstä omaa itseäsi, hankkiudu terapiaan ja pura tuntojasi sielä (älä kuitenkaan mainitse itsemurha-ajatuksista ellet ole valmis jäämään sairaalaan tai esitä asia ainakin niin, että se ajatus on vain käynyt mielessä kun asia tuntuu niin pahalta..). Kun tervehdytät itsesi niin olet valmis uuteen suhteeseen vaimosi kanssa, jos hän joskus haluaa palata (ja kun toimit anteeksiantavasti ja sallivasti niin ehkä hän tajuaakin palata!) tai sitten kun kohtaat uuden sopivan ihmisen. Sen aika ei ole pitkään aikaan..
Voimia!
...vaikkei se sinua nyt paljoa lohdutakaan tällä hetkellä . Sinulla on todellakin vaikeaa. Ehkäpä hän lienee kerännyt katkeruutta sielunsa täyteen ja purkaa sinulle nyt kaiken oikein sielunsa kyllyydestä.
Kerronpa sinulle tarinan tältä toiselta puolen, itsestäni, ilkeästä vaimosta, joka myös purki kaiken katkeruuden aviomieheensä, mutta myös koki todeksi sen, että mitä kylvää, sitä myös saa niittää. Ja se oli tosi paha paikka kun jouduin katsomaan itseäni peiliin.
Meistä moni tekee nuorena kaikenlaista tyhmyyksissään, kun ei vielä tiedä elämästä mitään. Niin tein minäkin, en tosin pettänyt miestäni, mutta olin kyllä muuten suorastaan hirveä, näin jälkikäteen ajatellen. Minulla oli hyvä mies, jota vain en osannut arvostaa (joskin nyrkki alkuun muutaman kerran heilahti). Olin niin katkera koko elämälle ja purin sen häneen. Nyt näen kuinka ylpeä minä olin silloin,kun luulin olevani jotain. Enkä edes huomannut, että minussa se vika oli vaan ajattelin, että kaikki syy oli miehessäni. En nähnyt, että minun olisi pitänyt muuttua, se kaikki tuli vasta myöhemmin.
Jätin siis mieheni ja lähdin toiselle paikkakunnalle lasteni kanssa.Opiskelelin siellä muutamia vuosia ja palasin takaisin kotikaupunkiini. Silloin vielä ex-mieheni tarjosi sovinnonkättä, mutta minä torjuin sen hyvin yliolkaisesti. Löysin vähän sen jälkeen toisen miehen, jonka kanssa menin yksiin. Siitä on nyt noin 13 vuotta. Tämäkin mieheni on ollut hyvä ja auttavainen ja meillä on ollut yhdessä hyvä olla. Mutta, jotta elämä ei olisi täydellistä, silloin tällöin sain häneltä samanlaista kohtelua, mitä olin jakanut ex-miehelleni, halveksuntaa ja väheksyntää, usein tuntui etten osaa tehdä mitään oikein. Oli myös paljon vaikeuksia isäpuolen ja lasteni välillä. Ja siitä alkoi minun rankka elämänkouluni, jota on kestänyt vuosia. Minun sisälläni oli paha olo jatkuvasti, ei sitä uusi liitto poistanut, eikä minulla ollut keinoja millä olisin siitä eroon päässyt.
Tein työtä hoitoalalla ja opiskelin samalla.Vanhin tyttäreni sairastui vakavasti. Tein viimeisessä vaiheessa työelämässä ollessani pelkkää yövuoroa ilman riittäviä vapaita. Sitten elämäni pysähtyi totaalisesti, kun en enää vain voinut mennä töihin. Kaikki elämässäni pysähtyi. Tuli paha työuupumus, meni muisti, en tunnistanut enää naapureita, elämänhalu meni enkä pystynyt edes nukkumaan. Olin menettänyt terveyteni, koska olin säilönyt sisääni niin paljon katkeruutta ja vihaa itseäni ja koko elämää kohtaan. Kun toivuin, aloin käydä elämääni läpi sitä mukaa mitä tuli mieleeni, sillä nyt kun oli pakko pysähtyä, siihen oli aikaa.
Mietin elämää taaksepäin. Ja tulihan sieltä myös se aika kun aloin käydä läpi avioeroani. En ollut uhrannut sille ajatustakaan, vaan olin säilönyt sen sinne minne kaiken muunkin mitä en tahtonut ajatella. Mutta silloin, avioerostani oli kulunut yli kymmenen vuotta, aloin miettiä asioita mitä olin tehnyt ja millainen olin ollut. Olin sanonut ex-miehelleni etten koskaan edes ollut rakastanut häntä, mutta nyt kun mietin asioitani, saatoin todeta että olinhan minä rakastanut ja se rakkaus oli vieläkin siellä syvällä sydämessä piiloon kätkettynä. Aloin tajuta mitä olin tehnyt lapsilleni, ex-miehelleni ja itselleni. Olin särkenyt monta sydäntä, joista yksi oli omani. Olin särkenyt kodin lapsiltani. Takaisin ei ollut paluuta, olinhan mennyt uudelleen naimisiin. Sen jälkeen, kun aloin nähdä kuinka väärin olin elänyt aikaisemmin, päätin että siihen en enää halua palata. Haluan kulkea parempaa tietä lopun elämääni.
Muistelin tyttöjeni lapsuutta, sitä miten kaikki olisikaan paremmin, jos en olisi ollut niin tyhmän lapsellinen ja ylpeä särkiessäni heidän kotinsa. Olen muistanut monia tilanteita, joissa olin suoranaisen ilkeä ex-miehelleni, haukuin, syytin ja halveksin häntä. Ja olen katunut jokaista asiaa jonka tein väärin,olen ollut hukkua itkuuni ja tuskaani. Olemme olleet yhteydessä toisiimme ja soitelleet välillä ja silloin olen pyytänyt tekojani anteeksi, mutta tuskaisia vuosia on kulunut monta ennenkuin olen päässyt sovintoon itseni kanssa ja voinut antaa itselleni anteeksi. Olen päättänyt elää elämäni toisella tavalla, enkä halua toistaa virheitäni enää.
Mennyttä ei saa koskaan takaisin, ne haavat joita on toiselle tuottanut, vaikka ne paranee niin arvet jäävät aina muistuttamaan menneestä.
Toinen avioliittoni on nyt hyvin pian päättymässä. Mieheni sairastui kesällä syöpään, joka oli pitkälle levinnyt ja agressiivinen, sille ei enää voitu tehdä mitään. Olen nyt hänen omaishoitajanaan ja hoidan häntä kotona niin kauan kuin vain pystyn,loppuun saakka. Haluan antaa hänelle niin hyvän elämän, kuin vain pystyn.
Elämä ei mene sen käsikirjoituksen mukaan kuin itse on suunnitellut. Olisipa ollut viisautta silloin nuorempana tajuta olla nöyrempi. Sillä kyllä elämä samalla mitalla antaa takaisin kuin millä me olemme toisiamme kohdelleet.
PS. Sinä kirjoitat hyvin, siis oletko ajatellut purkaa tuskaasi paperille, sillä joitakuita se helpottaa?
Haluan ensimmäisen toivoa voimia Sinulle roosam omaishoitajana "loppuajalle" ja sen jälkeen..
Tuntuu kuin olisit puhunut vaimoni suulla kun kerroit miten tajusit kaiken jälkeen päin, mutta liian liian myöhään.. Miten saisin vaimoni ymmärtämään että hän on juuri samanlainen, tai oikeastaan muuttunut tuollaiseksi vuosien aikana, olimme nuoria kun menimme yhteen, laitettiin lapset ja lainat ja talot ja siinä samalla hänestä on tullut ilkeä ja ennenkaikkea YLPEÄ. olen varma siitä, että eroamme lähiaikoina, ennemmin tai myöhemmin, ja tuo ylpeys ja yliolkaisuus tulee kostautumaan hänelle. En jaksaisi olla enää kynnysmattona, pyytää anteeksi asioita , tai aloittaa keskustelua , jotta olisi vain rauha maassa, vaikkei minun niin tarvitsisi oikeasti tehdäkkään.Riidellessämme hän haukkuu minua ilkeästi ja hyvin harvoin on anteeksi edes pyytänyt sanojaan..
...todellakin tarvitsen niitä voimia jostakin. Olen täysin murtunut....mieheni kuoli syöpään viime maanantaina.
Ja paljon jäi kysymyksiä... en ehkä osannut osoittaa hänelle tarpeeksi kuinka rakas hän oli minulle. Kyllähän hän sanoi tässä sairauden edetessä, että hänellä oli hyvä olla kanssani... ja hän osoitti minulle kaikin tavoin rakkautensa ,mutta minusta kuitenkin tuntuu niin syylliseltä... koska en ehkä sittenkään osannut sanoa hänelle tarpeeksi selvästi että minäkin rakastin häntä enemmän kuin mitään...yritin kaikkeni, jotta en toistaisi edellisen liiton virheitä.
http://rosaamaliafashion.blogspot.com/
Haluan kertoa ja purkaa oloani nyt kun lähes kuukausi on mennyt ero-uutisesta.
Olo on edelleen todella epävakaa. Aioin selviytyä tästä yksin, koska en ole ikinä pyytänyt muutenkaan missään asiassa kenenkään apua. Nyt olen huomannut, että tarvitsen jonkun ammatti ihmisen apua, jonkun joka osaa kysyä oikeat kysymykset ja ajatella tätä eroasiaa eri kantilta. Tuleva ex-vaimo on ollut todella isona tukena, koska häntä satuttaa nähdä tuskaani. Hän on täysin pyyteettömästi halunnut auttaa minua tästä yli ja selvittää asioita puhumalla. Hänellä on edelleen jotain lämpimiä tunteita minua kohtaan, mutta ne ei riitä tällähetkellä jatkamaan tätä avioliittoa. Ja olen ymmärtänyt myös että en pystyisi itsekkään jatkamaan tästä heti, vaikka mieli tekisikin. Tarvitsen myös omaa aikaa miettiä tätä avioliittoa rauhassa ja olisinko valmis joskus yrittämään uudelleen. Näitä asioita on niin vaikea pukea sanoiksi. Rakastan häntä edelleen todella paljon.
Olmme molemmat ymmärtäneet, että me emme olleet juuri koskaan puhuneet vaikeista asioista, vaan ne oli peitetty johonkin ja yritetty unohtaa. Nyt olemme käyneet asioita rauhassa läpi ja puhuminen on auttanut molempia. Olen ymmärtänyt monia asioita jotka ajoivat meitä tähän tilanteeseen.
Tämän kuukauden aikana olen kasvanut ihmisenä nyt jo enemmän kuin koko ikänäni tähän asti. Toki olen edelleen vihainen ja loukkaantunut vaimoni teoista. Nyt tuntuu etten voisi antaa hänen tekoaan ikinä anteeksi. Tietysti aika muuttaa ajatuksia ja ehkä joskus pääsen katkeruudesta eroon.
Pakko myöntää, että itsemurha ajatus on ollut kahdesti tässä välissä todella lähellä. Siksi ammatti apua haenkin. Ajatus itsensä tappamisesa todella pelottaa itseänikin ja haluan siitä eroon.
Olemme päässeet asioissa sopuun ja saanueet sovittua lasten ja omat asiamme hyvin. Nyt katselemme ja maistelemme maailmaa. Olemme miettineet, että ehkä jonain päivänä elämme uudelleen yhdessä onnellisina. Sitä ei kukaan tiedä mitä maailama eteemme kuljettaa.
täällä jo montaa hyvää vastinetta. Laitan tämän lisäksi, ihan vain vinkkinä enkä minään ehdottoman tehtävä.
Vaikka nyt oletkin myrskyn silmässä, niin tuo tuntui hyvältä lukea, että olette yhdessä puhuneet.
”…me emme olleet juuri koskaan puhuneet vaikeista asioista, vaan ne oli peitetty johonkin ja yritetty unohtaa. Nyt olemme käyneet asioita rauhassa läpi ja puhuminen on auttanut molempia. Olen ymmärtänyt monia asioita jotka ajoivat meitä tähän tilanteeseen.”
Aina kun menetämme jotain tärkeää, siitä seuraa jokaiselle omanlainen surutyö. Jotta emme turhaan säikähdä joko niitä omia tunteita tai ajatuksia (tai läheiset) , ei tietokaan ole pahitteeksi. Eihän tieto poista sitä tunteiden vuoristorataa, mutta auttaa jotenkin sietämää; tämä kuuluu asiaan.
On mm. Elisabeth Kübler-Rossin kehittelemä malli surutyön vaiheista:
1. Kieltäminen 2. Viha 3. Kaupanteko 4. Masennus ja 5. Hyväksyminen 4. Masennus ja 5. Hyväksyntä.
Jos olet lukija ihmisiä, lueskele aiheeseen liittyvää. Muutama vinkki ja kirjastosta löytyy lisää.
http://yle.fi/opinportti/kortit/elamankaannekohdat/jakso2/virikepaja.shtml
http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/465708?ihmissuhteet-parisuhde-erot_ja_exat
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eroseminaari
Hae rohkeasti apua. Ennen kaikkea anna itsellesi aikaa surra. Älä kiirehdi…
Hyvä kun olet oivaltanut avuntarpeesi. Itse pääsin aikanaan vaikean eron aikaan Fisher eroseminaariin, josta tuli silloisen elämäni käännekohta. Seminaarin osallistujista 80 % oli jossain eron vaiheessa ajatellut itsemurhaa, joten jos sinä olet ajatellut myös, on se aivan normaalia. Kukaan seminaarin osallistujista ei kuitenkaan toteuttanut sitä, eikä sinunkaan tarvitse. Sitä mistä voi puhua, ei tarvitse toteuttaa. Hankipa itsellesi kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, sitä käytetään perusteoksena eroseminaareissa. Luettuasi ymmärrät paremmin suhteenne toimimattomuutta, itseäsi ja jopa vaimoasi. Kirja tarjoaa työkalut myös toimivampien ihmissuhteiden rakentamiseen, terve suhde itseen on tärkein ja sitten tulevat muut. Hoida itseäsi ja jos eroseminaari on tarjolla paikkakunnallasi, osallistu sellaiseen. Voin kokemuksesta suositella. Voimia sinulle!
monelle ihmiselle nykyään parisuhde tuntuu olevan peli tai leikki jonka eteen ei viitsitä tehdä töitä. Kaikille tulee joskus aikoja jolloin tuntuu ettei tästä liitosta enään mitään tule. Kun heti ei ole luovuttamassa liitto vahvenee ja side toiseen syvenee. Teillä on ollut vaikeuksia jotka olette voittaneet. Nyt olen tietysti vain sinun kirjoitusten varassa, mutta vaikutatte molemmat järkeviltä ja tasapainoisilta ihmisiltä, mutta vaimosi käytös kummastuttaa. Luulisi hänen huomaavan ja arvostavan työtä jota olet tehnyt oman muutoksesi eteen. Toivon että hän antaisi ajatusten kulkea myös teidän liittoon ja teidän perheen suuntaan, ettei tarvisi kaikkien kärsiä. Hän tulee luultavasti huomaamaan, niinkuin useat tulevat, eron olleen huono päätös. Ei se elämä sen ihmeellisempää uuden ihmisen kanssa ole, paitsi alkuhuumassa. Usein eron jälkeen eroa halunnut huomaa kuinka hyvä ex-kumppani todella oli. En tarkoita tällä jos liittoon on kuulunut väkivaltaa tms. toiselta osapuolelta. Mutta jos yksi eroon johtaneista syistä on uskottomuus.
Toivon, että vaimosi tulee järkiinsä ja joskus saatte rauhassa miettiä onko molemmilla syytä ja voimia elää toistenne kanssa yhdessä. Voimia ja työtä se vaatii.
"Tasapainoiselta" ? Sanot ihmisestä, joka puhuu itsarista. Vaimo on tullut järkiinsä vihdoinkin ja mieäs ei sitä kestä. Järjestä ei ole tietoakaan, jos uhkailee eron takia ja tekee toisesta syyllisen siihen, että on tilassa, josta ei koe pääsevänsä muuten kuin päivänsä päättämällä.
Ihminen, joka hautoo itsemurhaa, ei ole koskaan tasapainoinen. Lisäksi ap:n kirjoituksessa ei ole mitään viitteitä siitä, että liittoa kannattaisi tai edes voisi jatkaa. Pahin mitä hän nyt voisi tehdä, olisi alkaa kuvitella voivansa pitää vaimonsa. Mikäli rakastaa, päästää irti. Itsekkäistä syistä ihmiset jäävät roikkumaan.
Jos liitto alkaa maistua (jommastakummasta) liiaksi tai pelkästään työnteolta, niin sitä ei ole mitään mieltä jatkaa.
nyt täytyy kommentoida juttuasi pikkuisen. Älä jää roikkumaan tuohon elämäsi rakkauteen , elämää on eronkin jälkeen. Mielestäni tärkein asia sinun kannalta on että tiedostat omat oikeutesi Isänä lapsiesi suhteen. Asiat omalta kohdaltani loksahti kohdilleen kun sain neuvoja vertaisiltani saman kokeneilta miehiltä. Omalla kohdalla käänteentekevä asia oli kun minulle sanottiin että " Lapsia ei voi heidän omasta kodista viedä pois ilman sinun lupaasi" Anna pettävän vaimosi lähteä mutta lapset pysyy sinulla. Äläkä vain sinä lähde muuttamaan yhteisestä kodista pois! TÄMÄ ON RAAKAA PELIÄ. Ketään ei sinua auta jos et pidä puoliasi itse ja ota asioista selvää. eroperhe.net on oikeempi paikka avautua jos haluut oikeesti jakaa ajatuksiasi. Kirjoita itse se loppukohtauksesi äläkä anna pettävän puolisosi sitä tehdä puolestasi.
Hätääntyneenä kirjoituksestasi haluaisin tietää oletko nyt hakenut ammattiapua? Toivottavasti,sillä kirjoituksesi perusteella näyttää siltä että et voi mitenkään selvitä ilman ammattiapua. Hae apua yksin tai kumppanisi kanssa ja pian!
Monen muiden tapaan jouduin kierrätykseen 27 avioliittovuoden jälkeen. Ex-mies muutti suoraan kodistamme toisen naisen luokse asumaan. Tuska oli suuri. 2,5 vuotta kesti toipua, mutta mielestäni ei yksikään toinen ihminen ole toisen ihmisen henkikullan arvoinen. Vaikka ajatukseni kiertelivät kaikki mahdolliset raiteet, en milloinkaan olisi suonut ex-puolisolleni sitä iloa, että olisin ajatellut riistää hengen itseltäni. Olen ehkä vahvenmpi kuin moni muu, mutta ilokseni en myöskään joutunut tarttumaan pulloon enkä pilleripurkkiin. Onnekseni minulla on myös työpaikka, joten otin lainaa ja lunastin exäni ulos asunnostamme. Monesta jouduin luopumaan lisääntyneiden asumiskustannusten ym takia, mutta selvisin. Elämä tuntuu välillä olevan niiin epäikeuden mukaista. Ja muista, että arki astuu esiin myös tuossa uudessa suhteessa. Sama näytelmä jatkuu vain näyttämö on eri.
Zemppiä ja yritystä ja onnea elämääsi.
suhde on uusi näytelmä, uusi käsikirjoitus, uusi näyttämö.
Itseasiassa ihmisten pitäisi tiedostaa enemmän toisen vaikutus itseensä. Näytelmän juonella ja vuorosanoilla on todella paljon merkitystä parisuhteen onnistumiseksi.
Jos se sinua yhtään lohduttaa, niin tarinasi ei ole mitenkään epätavallinen. Pitkä nuoruudesta alkanut liitto, jossa on sattunut ja tapahtunut paljon. Sitten kun liitto on alkanut lopulta tasaantua ja elämä mennä paremmin, toinen haluaakin erota. Syitä voi olla vähintään tuhat ja yksi. Tosiasia kuintekin on, että jos liitossa kuohuu ja on raskasta, niin silloin kumpikaan ei edes jaksa ajatella eroa.
Huolestuttavinta on ollut käytöksesi rakastamaasi vaimoa kohtaan. Fyysinen väkivalta jättää aina jäljet ihmisen sisimpään. Vaikka tilanne paranee, rauhoittuu, niin jäljet pysyvät. Vaimosi käytöksestä huomaa hänellä olevan sinua vastaan hampaankolossa vaikka kuinka paljon käsittelemätöntä vihaa.
Jos vaimosi itsetunto olisi aikoinaan riittänyt, olisitte eronneet jo tuolloin, kun väkivalta oli mukana kuvioissa. Oikeasti ihminen, joka lyö, tönii ja estää toista ihmistä, ei rakasta häntä.
Hyväksy se tosiasia, että vaimosi haluaa erota. Älä ajattele millaiselta vaimosi tulevaisuus näyttää eron jälkeen, keskity vain itseesi. Koska puhut itsemurhasta, tarvitset apua. Sinun kannattaa mennä asiantuntijan pakeille keskustelemaan ja purkamaan tuntojasi. Ennenkaikkea sinun täytyy löytää itsesi. Elämäsi on sinun käsissäsi, ei vaimon eikä kenenkään muun.
toistavan vaimosi ja lasten merkitystä sinulle. Oikeastaan liikaakin. Kirjoittamasi perusteella vaikuttaa siltä, että sinun elämäsi on täydellisesti vaimon ja lastesi hallussa. Olet elänyt heidän kauttaan. Nyt sinun pitäisi alkaa elää omaa elämää, ja se tuntuu ylitsepääsemätömän vaikealta - ajattelet jopa itsemurhaa. Sinun täytyy kiireesti hakea itsellesi apua.
traagiselta. Tämä johtuu siitä, että olet antanut vaimollesi ja lapsillesi liian suuren roolin elämässäsi. Itseasiassa näyttää siltä, ettei sinulla ole omaa elämää vaan elät täysin läheistesi kautta. Kun vaimo on lähdössä, sinusta tuntuu, että hän vie sinut mukanaan, itsellesi jää vain tyhjyys. Joten otahan oma elämäsi hallintaasi. Kun päästät vaimosta irti, niin hän tuskin enää loukkaa ja kiusaa sinua. Jos toinen pitää kiinni kumppanistaan "henkensä edestä", niin se aiheuttaa kumppanissa ikävän vastareaktion: hän tekee kaikkensa, jopa loukkaa, että toinen ymmärtäisi päästää irti.
Loppukohtauksen alku on kirjoitettu: te eroatte. Siihen miten se tapahtuu, voit vaikuttaa todella paljon. Myös sinun valinnoistasi on kiinni, tuleeko erosta vaikea vai kamalan vaikea.
Tarvitset ammattiapua, koska itsemurha-ajatukset kertovat syvästä masennuksesta. Olisit varmaankin tarvinnut terapiaa jo aikoja ennen eroa. Nyt se on aivan välttämätöntä.
olisi jo pitänyt erota. Ensimmäiseksi silloin, kun olit väkivaltainen vaimoasi kohtaan. Toiseksi silloin, kun vaimollasi oli ensimmäinen suhde toiseen. Näin olisitte välttyneet tuosta ikävästä kolmannesta loppukohtauksesta. Myös vaimollasi on vaikea erota sinusta, koska tietää sinun yrittäneen ja onnistuneen pääsemään irti väkivaltaisuudesta. Annoit myös anteeksi hänen 1. suhteensa. Nyt hänen on pakko tehdä jotain todella mullistavaa, jotta olisitte molemmat vakuuttuneita eron tarpeellisuudesta.
Sinun pääsi on sen verran sekaisin, että kehotan hakeutumaan ammattiauttajan hoitoon. Yksin ei tarvitse murheita kestää ja ammattiauttaja tosiaan osaa auttaa. Epäilen, että kärsit ainakin masennuksesta. Perheesi on vuosikaudet kannatellut sinua ja pitänyt pinnalla. Nyt kun ero on tulossa, tunnet vajoavasi johonkin tuntemattomaan, mustaa ja tyhjään.
hei mies, minullakin ollut vaikeaa, muttei noin vaikeaa kuin sinulla. Olensinun puolellasi ja jos itselläni vastaava tilanne, ottaisin eron.
Jos hän tuntee onnettomuutta ja on mennyt sen takia pettämää sinua, ei se johdu pelkästään sinusta vaan varaan suurelta osin hänestä itsestään. Jos hän haluaa vapautensa,niin anna se hänelle hänen itsensä vuoksi. Vaimosi on kuitenkin antanut jo parhaat vuotensa sinulle ja joudutte kuitenkin olemaan tekemisissänne toistenne kanssa lastenne vuoksi.
Pane hänet ymmärtämään mitä menettää ja tajuamaan, ettei paluuta ole.
Älä tee itsemurhaa, elämä on kuitenkin ihanaa ja voihan sitä itsemurhaa pahimmalla hetkellä harkita, mutta jos liikaa niin se hämärtää kaiken. Älä välitä paskanjauhajista vaan keskity ystäviisi.