Palstalla on juuri nyt meneillään keskustelu yh-äidin kanssa seurustelusta. Siis siitä, että joutuu sitoutumaan sekä äitiin että lapseen. Halusin siitä nostaa esiin erään mielenkiintoisen ajatuksen. Keskustelussa tunnuttiin olevan yksimielisiä, että puoli vuotta - vuosi on maksimi aika, jossa pitäisi päättää haluaako sitoutua perheen elämään. (Ymmärrän kyllä hyvin miksi, enkä tässä sitä kritisoikaan)
Kun taas seuraa muita keskusteluja, niin kuinka moni tossa ajassa on päättänyt, onko tosissaan omassa seuristelusuhteessaan? Eli muulloin saatetaan ihan helposti käyttää ainakin pari vuotta siihen että sitoudutaan ja niitä, jotka kaipaisivat sitoutumista kumppanilta jo nopeammin tunnutaan pitävän lähinnä tiukkapipoina. Monet päivittelevät, miten kymmenen vuoden päästäkin avioliitosta puhuttaessa kumppani sanoo, että kun ei ole varma rakastaako vai ei rakasta.
Eli mulla ainakin herää kysymys, että mihin nykyään on kadonnut se uskallus sitoutua? Siis vaikka nyt ei avioon mentäisikään (vaikka mun mielestä avioliitto on vain virallistaminen, jolla on joitakin ihan positiivisia byrokratiaan liittyviä lisäjuttuja) mutta että pystyis sanomaan kumppanille, että sun kanssa mä haluan olla koko loppuelämäni. Siis ihan tosissaan, tarkoittaen sekä hyviä että huonoja aikoja. Että pystyisi keskustelemaan vauvojen saannista tai asunnon ostosta asenteella että mitä me halutaan elämältämme, eikä ottaa siihen mukaan sitä että en mä tiedä haluanko mä SUN kanssa.
Ja jotenkin tuntuu, että etenkin naisia, jotka haluaisi sen sitoumuksen (joskus avioliitonkin muodossa) alle 5-10 vuoden, pidetään pirttihirviöinä ja miesten painostajina, mutta yksinhuoltajalle sitoumuksen saaminen alle vuodessa on ihan ok. Eli kysymys kuuluu: Miksi uskotte että ihmiset eivät halua/osaa sitoutua nykypäivänä? Mieluiten ilman kommentteja siitä miten ennen oli paremmin/huonommin. Ja mikä mielestänne on sitoutumista? Puhutaanko siitä ääneen, riittääkö yksityinen lupaus, vai katsotko avioliiton vasta riittäväksi sitoumukseksi?
Omasta mielestäni se mikä merkitsee, on henkilökohtainen asenne ja se yksityinen lupaus kumppanille. Meillä se tehtiin puoli vuotta suhteen alkamisen jälkeen. Asiasta puhuttiin ja todettiin että halutaan elää koko elämä yhdessä. Se miten siinä lopulta käy, on eri asia, mutta ainakin olemme molemmat vakavissamme liikkeellä, eikä ajatuksella että katellaan nyt ootko sä tarpeeksi hyvä vai tulisiko vastaan joku parempi. Eli mitä te olette tehneet omassa parisuhteessanne?
Kun taas seuraa muita keskusteluja, niin kuinka moni tossa ajassa on päättänyt, onko tosissaan omassa seuristelusuhteessaan? Eli muulloin saatetaan ihan helposti käyttää ainakin pari vuotta siihen että sitoudutaan ja niitä, jotka kaipaisivat sitoutumista kumppanilta jo nopeammin tunnutaan pitävän lähinnä tiukkapipoina. Monet päivittelevät, miten kymmenen vuoden päästäkin avioliitosta puhuttaessa kumppani sanoo, että kun ei ole varma rakastaako vai ei rakasta.
Eli mulla ainakin herää kysymys, että mihin nykyään on kadonnut se uskallus sitoutua? Siis vaikka nyt ei avioon mentäisikään (vaikka mun mielestä avioliitto on vain virallistaminen, jolla on joitakin ihan positiivisia byrokratiaan liittyviä lisäjuttuja) mutta että pystyis sanomaan kumppanille, että sun kanssa mä haluan olla koko loppuelämäni. Siis ihan tosissaan, tarkoittaen sekä hyviä että huonoja aikoja. Että pystyisi keskustelemaan vauvojen saannista tai asunnon ostosta asenteella että mitä me halutaan elämältämme, eikä ottaa siihen mukaan sitä että en mä tiedä haluanko mä SUN kanssa.
Ja jotenkin tuntuu, että etenkin naisia, jotka haluaisi sen sitoumuksen (joskus avioliitonkin muodossa) alle 5-10 vuoden, pidetään pirttihirviöinä ja miesten painostajina, mutta yksinhuoltajalle sitoumuksen saaminen alle vuodessa on ihan ok. Eli kysymys kuuluu: Miksi uskotte että ihmiset eivät halua/osaa sitoutua nykypäivänä? Mieluiten ilman kommentteja siitä miten ennen oli paremmin/huonommin. Ja mikä mielestänne on sitoutumista? Puhutaanko siitä ääneen, riittääkö yksityinen lupaus, vai katsotko avioliiton vasta riittäväksi sitoumukseksi?
Omasta mielestäni se mikä merkitsee, on henkilökohtainen asenne ja se yksityinen lupaus kumppanille. Meillä se tehtiin puoli vuotta suhteen alkamisen jälkeen. Asiasta puhuttiin ja todettiin että halutaan elää koko elämä yhdessä. Se miten siinä lopulta käy, on eri asia, mutta ainakin olemme molemmat vakavissamme liikkeellä, eikä ajatuksella että katellaan nyt ootko sä tarpeeksi hyvä vai tulisiko vastaan joku parempi. Eli mitä te olette tehneet omassa parisuhteessanne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Puoli vuotta tiivistä seurustelua, kihloihin, ja taas puoli vuotta, naimisiin. Nuorena parina sopiva aikataulu, kun asuimme samassa kaupungissakin. Tapauskohtaista. Kyllä parissa vuodessa luulisi jo olevan aineksia keskustella vakavasti mitä tulevaisuudelta halutaan.
Minunkin mielestäni nykyään pitkitetään entistä enemmän niiden isojen päätösten tekemistä, kuten avioliittoa ja lasten hankintaa. Monesti harmittaa kun täälläkin nuoria naisia käsketään odottaa lasten hankinnan kanssa, vaikka lasten "hankinta" ei ole kaikille enää niin simppeli juttu 30 -vuotiaana (kun ei se välttämättä ole parikymppisenäkään).
Veikkaan, että individualismilla on suuri osa tässä tilanteessa. Ihmiset haluavat itselleen sitä ja tätä ja tuota, eikä nykypäivänä tunnuta tietävän mitä uhrautuminen tai jakaminen tarkoittaa. Asenne on kylmä minäminäminä ja tietysti se näkyy myös parisuhteissa ja etenkin erotilastoissa. Parisuhdekaan ei enää ole välttämättä tiimi vaan kahden aikuisen tarpeidentyydyttämisautomaatti..
Oman kumppanini tunsin vuosia ennen seurustelua, joten muutimme aika pian suhteen alun jälkeen yhteen. Avoliitto on jo aika vakava askel, harmi että monet senkin ottavat sen kummemmin pohtimatta. (Itse en avoliittoonkaan lähtisi ellen näkisi yhteistä tulevaisuutta.) Pian kaksi vuotta yhdessä ja naimisiinmenosta ja lapsista on ollut puhetta. Tunsin itseni pitkään kummajaiseksi koska nuoria, "vasta" 2v seurustelleita pareja aina valistetaan että kun pitää olla x määrä kumppaneita ja elää se 10v yhdessä että "tietää millainen toinen OIKEESTI on".. Sitten tajusin että minun elämääni elän minä, sanoivat muut mitä sanoivat. (Olen aina valmis ottamaan fiksuja neuvoja vastaan, mutta teini-iän pitkittäminen 35-vuotiaaksi ei mielestäni ole sellainen. Kyllä aikuisen ihmisen on uskallettava tehdä vaikeita ja suuriakin päätöksiä!)