Seurustelin n. 23 vuotta sitten ihanan nuoren miehen kanssa. Seurustelu oli hyvin vakavaa ja kesti yli kaksi vuotta. Itse olin kuitenkin liian nuori (lukiossa vasta) ja epäkypsä tunne-elämältäni. Jätin pojan rumalla tavalla. Myöhemmin surin hänen peräänsä, mutta arvelin ettei hän antanut tekoani anteeksi, joten päätin unohtaa.
Noin kuusi vuotta sitten hän otti yhteyttä ja aloimme kirjoitella. Ensin harvakseltaan, mutta sitten viestien määrä kasvoi. Olin onnellinen, hän sanoi antaneensa anteeksi! Olemme kumpikin tahoillamme varattuja, mutta ajattelin, että jos en voikaan enää koskaan olla hänen kanssaan suhteessa, voimme silti olla ihanat, erityisen hyvät ystävät.
Tein virheen. Kun kirjoittelumme oli kiihkeimmillään ja siinä oli jo romanttista virettä mukana (ei olisi saanut tietenkään olla) otin ja kerroin hänelle mielenterveyteni ongelmista. Hän suhtautui aika nihkeästi, ei halunnut ottaa sellaiseen oikein kantaa. Sitten tulin raskaaksi pitkän yrittämisen jälkeen. Tapasimme kerran kun olin viimeisilläni raskaana ja hän tuntui kauhistuvan ulkomuotoani, ei halunnut enää toista tapaamista.
Olin jo kuitenkin jotenkin pohjimmiltani koukussa häneen, häneen on niin turvallisen tuntuista rakastua... Houkuttelin hänet facebook-kaverikseni ja yhteydenpito jatkui sitä kautta.
Yhä uudelleen hän loukkaa minua ja tunteitani välinpitämättömyydellä. Hän ei koskaan kommentoi mitään lapsistani tai iloitse minun kanssani jos kerron hyviä asioita perheestäni. Ainoastaan siitä hän tuntuu tykkäävän, jos puhun seksistä ja pilke silmässä vedän iloisen roolia. Kun pyydän häntä kuuntlemaan ja lohduttamaan synkkänä päivänä, hän kääntää selkänsä.
Miten selviäisin tästä eteenpäin? Haluan olla aina hänelle ystävä, ajattelen, että ehkä hän tarvitsee minua koska aidosti välitän ja rakastan. Mutta minua satuttaa hänen käytöksensä. Hän on muuttunut siitä, mitä oli nuorena, hänestä on tullut jotenkin kova ja jopa karkea. Minulla on vaikea masennus ja tämä suhde pahentaa sitä. Joten itseni kannalta minun pitäisi unohtaa... Mutta jätin hänet kerran ja kaduin sitä niin pahasti. En voi tehdä sitä toista kertaa?
Ei kai tätä kukaan lue, mutta helpotti, kun edes jonnekin sain sen kertoa. Kiitos kun luit tämän.
Noin kuusi vuotta sitten hän otti yhteyttä ja aloimme kirjoitella. Ensin harvakseltaan, mutta sitten viestien määrä kasvoi. Olin onnellinen, hän sanoi antaneensa anteeksi! Olemme kumpikin tahoillamme varattuja, mutta ajattelin, että jos en voikaan enää koskaan olla hänen kanssaan suhteessa, voimme silti olla ihanat, erityisen hyvät ystävät.
Tein virheen. Kun kirjoittelumme oli kiihkeimmillään ja siinä oli jo romanttista virettä mukana (ei olisi saanut tietenkään olla) otin ja kerroin hänelle mielenterveyteni ongelmista. Hän suhtautui aika nihkeästi, ei halunnut ottaa sellaiseen oikein kantaa. Sitten tulin raskaaksi pitkän yrittämisen jälkeen. Tapasimme kerran kun olin viimeisilläni raskaana ja hän tuntui kauhistuvan ulkomuotoani, ei halunnut enää toista tapaamista.
Olin jo kuitenkin jotenkin pohjimmiltani koukussa häneen, häneen on niin turvallisen tuntuista rakastua... Houkuttelin hänet facebook-kaverikseni ja yhteydenpito jatkui sitä kautta.
Yhä uudelleen hän loukkaa minua ja tunteitani välinpitämättömyydellä. Hän ei koskaan kommentoi mitään lapsistani tai iloitse minun kanssani jos kerron hyviä asioita perheestäni. Ainoastaan siitä hän tuntuu tykkäävän, jos puhun seksistä ja pilke silmässä vedän iloisen roolia. Kun pyydän häntä kuuntlemaan ja lohduttamaan synkkänä päivänä, hän kääntää selkänsä.
Miten selviäisin tästä eteenpäin? Haluan olla aina hänelle ystävä, ajattelen, että ehkä hän tarvitsee minua koska aidosti välitän ja rakastan. Mutta minua satuttaa hänen käytöksensä. Hän on muuttunut siitä, mitä oli nuorena, hänestä on tullut jotenkin kova ja jopa karkea. Minulla on vaikea masennus ja tämä suhde pahentaa sitä. Joten itseni kannalta minun pitäisi unohtaa... Mutta jätin hänet kerran ja kaduin sitä niin pahasti. En voi tehdä sitä toista kertaa?
Ei kai tätä kukaan lue, mutta helpotti, kun edes jonnekin sain sen kertoa. Kiitos kun luit tämän.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Sinulla on vaikea masennus ja tuo suhde pahentaa sitä... pidä taukoa hänestä kokonaan. Selvästi ystävyydenkään aika ei vielä ole, ehkä aika ei ole kypsä. Nyt et ole jättämässä häntä! Olet vain häivyttämässä hänet hetkeksi etäämmäs
... menetän hänet kokonaan. Entä jos kolmatta kertaa ei koskaan tule?
Tai jos en olekaan siinä kun olen luvannut olla. Jos hän tarvitsee minua kipeästi ja minä en ole siinä...
Sydäntä vaan särkee tämä juttu.
yltiöromanttiset kuvitelmat tästä miehestä! Kannattaisiko sun ihan oikeesti ottaa pois noi vaaleanpunaiset lasit silmiltäs? Siitä sun ihanasta nuoresta miehestä on kasvanut ihan tavallinen äijä, joka saa virtaa härskeitä puheista ja vieraista naisista. Mies on varattu, samoin sinä - mitä luulet suhteestanne tulevan? Mies EI ole ystäväsi, ystävät kuuntelesivat huoliasi ja murheitasi. Lopeta yhteydenpito ja keskity omaan suhteeseesi.
Hän piti minuun kiihkemmin yhteyttä silloin kun hänellä meni tosi huonosti vaimonsa kanssa. Minä yritin olla hyvä ystävä ja kannustin jatkamaan avioliittoa ja korjaamaan asiat. No hän teki niin, mutta sitten hän myös vähensi yhteydenpitoa minuun. Mikä on tietysti oikein, että heillä ja minullakin säilyisi omat parisuhteet kunnossa. Mutta tuntuu kurjalta, että kelpasin olkapääksi hänelle siinä ongelmassa, mutta nyt en sitten oikein kelpaa mihinkään...
Kai minä olen aika hölmö. Masentaa sekin.
Harvemmin rumalla tavalla jätetty omaa välittävää tunnetta henkilöä kohtaan, joka on jätetty rumasti.
Hänestä ei ole kasvanut ns. miestä. Hän nyt kostaa rumaa temppuasi.
Hänen välinpitämättömyytensä saa sinut tuntemaan, että olisit rakastunut häneen ja yrität näin mielessäsi hyvittää menneisyytesi teot.
Miten selviät? Poista hänet mielestäsi ja FB:n kavereista.
Hän antoi anteeksi ne menneet, ainakin hän sanoi niin. Voisiko hän valehdella sen? Ja kyllähän minä yritän hyvittää, kadun ihan hirveästi niitä juttuja vieläkin:(
En minä voi poistaa häntä, pelkään etten koskaan enää näe tai kuule hänestä. Se olisi liian kovaa, en minä pysty. Minä yritän vain olla neutraali, etten reagoisi mitenkään. Mutta sitten kuitenkin lähetän viestin tai kommentoin tai peukutan. Ihan typerää.
Ainakaan hänen käytöksensä ei kerro anteeksiannosta.
Miksi sinun pitäisi olla yhteydessä häneen? Tuskin siksi, että joku tietoisesti loukkaa ja pilkkaa sinua.
Olenko täysin väärässä, tunnet syyllisyyttä jätettyäsi hänet tylysti ja nyt yrität pyytää häneltä anteeksi suvaitsemalla hänen loukkauksensa ja välinpitämättömyytensä surujesi kohdalla.
- Mieti, onko nuo lähettämäsi viestit mitenkään tarpeellisia?
- Kommentoitko oman näkemyksesi mukaan, vai onko niissä mielistelevä/hyvittelevä sävy ja varovaisuutta ettet loukkaa? (eli tuotko oman näkemyksesi selkeästi julki?)
- Peukutatko siksi, että pidät kirjoituksesta vai syyllisyydentunnosta?
Käy kirjastossa ja lainaa Tony Dunderfeltin kirjoitama "Irti tunnekoulusta"
Itse kävin aikanaan hänen luennolla ja moni asia selveni.
Lyhyt oppimäärä:
- et voi tietää kertooko toinen totuuden vai ei
- ei ole syytä miettiä miksi toinen toimiin loukkaavasti, vain niin käyttäytyvä tietää itse miksi toimii niin. Mikäli hän ei kerro, sinä et tiedä ja syytä toisen käyttäytymiseen on turha miettiä.
Ei entiseni ole oikeastaan ilkeä, hän on vain usein aika välinpitämätön ja joskus hieman tyly.
Eihän fb-viestit ole "tarpeellisia", ei niitä ole pakko kenenkään lähetellä. Minä en yleensä kommentoi kenenkään juttuja, jos ei ole jotain positiivista sanottavaa, minulla on sellainen linja. Mutta kyllä uskallan sanoa oman mielipiteeni, ei ole mielistelyä. Peukutan, jos oikeasti tykkään. Ongelma on, että pitäisi tietysti olla ihan hiljaisesti, että tämä suhde vähitellen kuolisi pois.
Mutta sitten hän on joskus niin ihana. Eilen hän yhtäkkiä viestitti, että hänellä on minusta nuoruudenkuvia, joissa olen tosi kaunis. Aikoi lähettää niitä minulle (hän kysyi minulta, että saako lähettää). Enhän minä enää ole kaunis, mutta tuntui kivalta, että hän muistaa minut sellaisena. Ja samalla romahti taas tämä "en aio olla tekemisissä" -suunnitelma...
Että sitä voi olla hölmö.... Hän oli taas tyypilliseen tapaansa tyly, kerroin lähiomaisen kuolemasta ja hän ei edes pahoitellut. Mutta sitten heti perään lähetti niitä nuoruuskuvia pari kappaletta. Ja minä lankesin ihan rähmälleni! Avauduin taas ja heitin itsekin seksiläppää... Miksi pitää ihmisen olla näin heikko ja pöljä. Miksi pitää antaa kohdella itseään näin. Olin niin tyytyväinen, kun olin jo pari viikkoa päässyt "kuiville" hänestä... :(
Inhoan itseäni. Haluaisin vaan vajota maan alle, häpeän, kun en pääse tästä suosta irti.
ja hänelle merkitsee etusiassa se, että kaikki tapahtuu hänen sääntöjensä mukaan.
Sinun sia hänen elämässä on olla jojo, ärsyttää sinut tilaan missä hylkäät hänet uudelleen. Kun olet pääsemässä eroon hänestä, hän ottaa yhteyttä sinuun ja taas ärsyttää sinut tilaan missä hylkäät hänet.
Narsistit ovat erittäin hyviä manipuloimaan ihmisiä. Vaikka olisit täynnä raivoa ky. narsistia kohtaan ja valmis tappamaan hänet keskelle katua kun tapaat hänet, hän pystyy nopeasti manipuloimaan vihasi pois ja halutessaan saa sinut keskellä ruuhkaa oraaliseksiin samalla kun pilkkaa sinua ohikulkioille.
Kylläpä kaikki raivo kohdistuu vain itseeni, että olen niin heikko ja tyhmä.
Yritän taas uudestaan, tänäänkin meinasin avata keskustelun, mutta sain itseni estettyä ajoissa. Jospa se tästä vielä onnistuisi...
Onhan se tuokin mahdollista, mutta kyllä ne ihmiset muuttuvat 23 vuodessa. Se ei nimittäin ole mikään aivan lyhyt aika. Lisäksi aloittajalla on nyt lapsia ja kummatkin ovat parisuhteessa, ymmärsinköhän nyt oikein? Tilanne ei siis todellakaan ole mitenkään yksinkertainen eikä varsinkaan sama kuin silloin yli 20 vuotta sitten... Tuon miehen asemaan heittäytyessäni voisin tuntea huonoa omaatuntoa sortuvani välillä seksuaalisväritteiseen keskusteluun tavallaan vieraan naisen kanssa. Potisin huonoa omaatuntoa panostamalla teidän kaveruussuhteeseenne (sitähän se on, eikä seurustelusuhde, joten ihmettelen miksi AP puhuu jättämisestä toistamiseen) ehkä sellaisella puolison otteella samanaikaisesti, kun minulla olisi omakin parisuhde hoidettavana.
Ehkä mies siis haluaa irtautua tuosta touhusta, eikä ainakaan siis haluaisi olla mitenkään liiaksi siinä mukana puolison ja aivan sydänystävän roolissa, koska haluaa pitää välinne hyvin kaverillisena. Hänen tunteensa sinua kohtaan eivät ole siis yhtä voimakkaat kuin mitä sinulla häntä kohtaan. Jos itse tosiaan seurustelet parhaillaan (ja on vielä lapsiakin) niin kehoitan miettimään, että mitä tuollainen toiseen ihmiseen koukuttuminen tekee perhe-elämällenne.
Tämä olisi siis minun teoriani paremminkin kuin että mies on jotenkin manipuloiva ja narsistinen. Aika roimia syytöksiähän nuo ovat näin suoralta kädeltä heitettynä.
Siis teidän nuoruusajoista on pieni ihmisikä! Unohda jo entinen rakastettusi! Niin hänkin on sinut unohtanut. Olet hänelle vain muisto. Se,mitä hän nyt tuntee sinua kohtaan, on jotain ihan muuta. Ehkä hän vastailee viesteihisi vain kohteliaisuudesta, entisten aikojen vuoksi. Ei hän enää sinusta välitä. On totta, että hän on antanut menneet anteeksi, mutta mitään hän ei enää sinusta tahdo. Anna jo olla, teet vain itsellesi pahaa, kun yrität roikkua hänessä. Romanttiset haaveesi hänestä ovat vain oman pääkoppasi tuotetta.Ystäväsi ovat aivan muita ihmisiä kuin hän. Hanki apua masennukseesi, olet sen tarpeessa. Anna menneitten jo olla, suuntaa katseesi tulevaisuuteen!
... pari viikkoa on vierähtänyt ja olen saanut itseäni oikein hyvin kasaan. Ei tunnu enää niin pahalta olla vain ihan hiljaa. Pari kertaa hän tökännyt minua fb:ssä, ensimmäisellä kerralla tökkäsin takaisin, mutta toisella kertaa jätin sen sikseen. Sitten on ollut hänenkin puoleltaan hiljaista - onneksi.
En minäkään usko, että hän mikään hullu narsisti on. Mutta en jaksa uskoa, että hän olisi ollut koko ajan ihan viattomalla kaverimielellä liikenteessä. Olen usein sanonut hänelle, että meistä ei koskaan enää tule paria. Hänen kommenttinsa siihen on, että "ei koskaan pidä sanoa ei koskaan" Eli hän haluaa roikottaa sitä mahdollisuutta, että jos hän vaikka joskus eroaa, niin sitten... Minä en sellaista halua.
Minä olisin halunnut vain aidon ystävyyden, keskusteluyhteyden jossa voi jutella ihan henkilökohtaisistakin asioista. En ole koskaan suostunut esim. tapaamisiin, vaikka hän on niitä usein ehdottanut (viimeksi sanoi, että voisin ottaa vauvani mukaan). Minusta se ei vain ole sopivaa, koska minä olen - uskokaa tai älkää- ihan onnellisessa parisuhteessa ja aion sellaisessa pysyäkin.
Vois olla tarinan toinen puoli...
... en ole soitellut, enkä seuraillut. Ihan vaan sähköposteja kirjoitellut ja Facebookissa ollut niinkuin muidenkin ystävien kanssa.
Tuskinpa tässä meidän tapauksessa kummallakaan mikään vainottu olo ole ollut. Minä vain suren sitä, ettei hän halua olla aidosti läsnä minulle, läpänheittoon kelpaan, mutten oikeaan ystävyyteen.
Olen nyt ollut ihan hiljaa monta viikkoa. Tämä mies kuitenkin tökkäsi minua useamman kerran Facebookissa. Ajattelin, että pitää tehdä loppu siitäkin. Kerroin hänelle, etten enää aio reagoida hänen moikkauksiinsa, hän suuttui. No siitä kehkeytyi keskustelu, näytin hänelle tämän viestiketjun.
Hän kommentoi, että häntä kuvailee parhaiten tuo Jäsen J:n arvio: "Ehkä mies siis haluaa irtautua tuosta touhusta, eikä ainakaan siis haluaisi olla mitenkään liiaksi siinä mukana puolison ja aivan sydänystävän roolissa, koska haluaa pitää välinne hyvin kaverillisena. Hänen tunteensa sinua kohtaan eivät ole siis yhtä voimakkaat kuin mitä sinulla häntä kohtaan. Jos itse tosiaan seurustelet parhaillaan (ja on vielä lapsiakin) niin kehoitan miettimään, että mitä tuollainen toiseen ihmiseen koukuttuminen tekee perhe-elämällenne.
Tämä olisi siis minun teoriani paremminkin kuin että mies on jotenkin manipuloiva ja narsistinen. Aika roimia syytöksiähän nuo ovat näin suoralta kädeltä heitettynä."
Eli olen siis ollut väärässä kaikki nämä vuodet. Olen avannut sydämeni ja ajatukseni miehelle, joka ei halua kevyttä kaveruutta enempää. Kuinka saatoin olla näin väärässä? Miksi en ole nähnyt totuutta, olen jotenkin ihan sokea ja hullu!
Olo on kuin maahan lyödyllä. Mietin, että olenko muissakin ihmissuhteissani ihan hakoteillä? Jos olen näin sokea takertuja yhdelle, mikä takaa etten toimi muissakin ihmissuhteissani samalla tavalla? Onkohan minun säälittävässä elämässäni mitään muuta todellista, kuin rakkaus lapseeni...? Puoliso, perhe, ystävät, mitä he minusta todella ajattelevat? Mitä enemmän mietin, sitä kauheammalta tuntuu.
Hävettää, haluaisin vaan juosta jonnekin metsään itkemään. Koko päivän olen pitänyt pokkaa perheen keskellä, yrittänyt olla vaan iloinen... ihan kuin olisin taas vähän kuollut, kun hän sanoi, että syvempi ystävyys ei ole mahdollista koskaan meidän välillämme. Niitä kuolleita kohtia minussa on jo niin paljon ja nyt niitä on yksi lisää.
No niin. Yritin taas olla ihan vaan hiljaa ja totutella ajatukseen, että sitä ystävyyttä ei ole eikä tule. Eilen illalla hän sitten yhtäkkiä vaan laittoi viestin kertoakseen, että avioero on taas uhkaamassa. Ja minä pöljä lohduttamaan ja tsemppaamaan, "et ole huono ihminen, yritä vielä, halaus jne."
Tänään se sitten iski tajuntaani: jos olisi ollut toisinpäin, minä olisin valitellut parisuhteeni tilaa, niin hän tuskin olisi edes vastannut viestiin. Minä vaan olen heti lohduttelemassa ihmistä, joka ei omien sanojensa mukaan halua mitään syvempää ystävyyttä.
Miten saan tämän heikkouteni loppumaan? Miten olisi niin kova ja armoton, että ei korviaan lotkauttaisi, kun rakas ihminen on surullinen? Olisipa sellainen taito, elämä olisi niin paljon helpompaa, kun ei välittäisi kenestäkään.
Suuttuminen ei ole vihaamista. Ystävyyttä ei voi pakottaa, eikä rakkauden määrää määrätä.
Parempi heikko ja kituva ystävyys, kuin yhteyden menettäminen kokonaan. Jos se tekee minusta riippuvaisen ja paskan ihmisen, niin olkoon sitten niin. Eipä minulla hänen suhteensa mitään menetettävääkään enää ole.
... Facebookissa julkisena. Hän kommentoi harva se päivä juttujani. Kaipa tämä on nyt sitä kevyttä kaveruutta, mitä hän halusi. Minua se välillä ahdistaa, mutta antaa olla. Täytyy vain tottua tähän ja elää eteenpäin.
Nyt olet oikeilla jäljillä.
...elää rauhassa eteenpäin. Tänään hän oli käynyt lukemassa näitä ja laittoi viestin, että vaikka minua ahdistaa, niin hänelle tämä on nyt hyvä, hän on täysin tyytyväinen. Täh!? Siis on ihan sama, vaikka minulla olisi hankala ja paha olla, kunhan hän saa kommentoida ja pitää itseään esillä elämässäni vaikka joka päivä? Yritin selittää, että minulla vie aikaa päästä kaiken tämän yli ja olen surullinen, mutta sehän ei häntä kiinnostanut...
Saan kuulemma vapaasti heivata hänet ystävistäni, jos ahdistaa. En ole halunnut sitä tehdä, mutta nyt kyllä harkitsen vakavasti jo sitä. Jos olen pelkkä lattialuutu hänen jaloissaan, niin ehkä pitäisi vähän ryhdistäytyä... :'(
Miten minä voin olla näin väärässä kaikessa? Taidan olla vain umpihullu, joka ei tajua missä mennään. Miksi hän pitää yhteyttä vähän väliä, jos se ei kerran merkitse yhtään mitään? Minä olen ihan avuton tässä, en ymmärrä miten tätä peliä pelataan, eikä kukaan selitä sääntöjä... Minä ihan oikeasti luulin, että ollaan hyviä ystäviä, mutta eihän me olla? Hän vain käskee minua hymyilemään ja olemaan iloinen, minkä takia? Että hänellä olisi hyvä olla sitten?
Surun kukka on huono nimimerkki. Eihän surussa mikään voi kukkia, eikä kukoistaa. Täytynee vaihtaa se.
Ojennan käden ja toivon/pelkään, että hän tarttuu siihen.
Oot vaan koukussa. Parempi kun unohdat tuollaisen miehen, joka ei halua susta muuta kuin hetken hurmaa.
Olet rakastunut häneen, mutta aika korjaa. Älä missään tapauksessa ota yhteyttä häneen ja poista hänet naamakirjastasi. Muuten hukut tuohon paskaan.
Myöhäistä katua... Tosin uskon minäkin, että aika korjaa. Aika korjaa jokaisen väärän valinnan ja tekee meistä viisaita ja kauniita... :) Kädenojennus kannatti, hän tarttui siihen ja nyt on ihan hyvä olla.
Eipä jaksanut tämä lintu laulaa kevättä iloisena... :'(
Onneksi maailmasta on helppo kadota. Itsensä deletoiminen onnistuu muutamalla napin painalluksella. Yhteys katoaa ja voi unohtaa kaiken niinkuin joskus ennenkin. Toivottavasti voi, en jaksa enää muuta.
Miksei lintu ole enää iloinen?
Yhteys ei ole kadonnut, joskus se vaan tuntuu niin tuskalliselta, että on viisaampi vaieta kuin puhua tyhmiä.
Kevät otti linnusta otteen, löi ja potki ja kysyi, että mikä luulet olevasi... :( Kevät on sellainen, päällepäin kaunis, kevyt ja iloinen, sisältä ankara ja vahva otteessaan. Huhtikuu on kuukausista julmin....
Ihmissuhteissa ei ole koskaan viisautta vaieta, koska se toinen täyttää tyhjyyden sanoilla kuitenkin. Jos riveillä ei lue mitään, niin rivien välistä sitä sitten etsii merkitystä kaikelle ja siinä on helppo erehtyä, luulla että toinen ei välitä eikä tykkää.
Elämän joella on hyvä meloa, kun on asiat kunnossa ja airo varmasti kädessä. Mutta jotkut meistä pelkäävät tummaa vettä. Pelon voittaa vain menemällä veteen. Vaikka sitten yksin ja sydän täynnä kauhua.
Ei vaikeneminen olekkaan viisautta. Joskus sitä vaan yrittää viimeiseen asti vältellä joitakin sanoja, jotta ei tee itseään naurunalaiseksi tai muuten hölmöksi. Vaikkapa paljasta rakkauttaan, ja toinen osapuoli ei tunnekkaan samoin.
Elämän joella on ihana meloa, kanootti täynnä mukavia asioita. Tummassa vedessä ei mielestäni ole pelottavaa, enemmän pelkään matalissa vesissä lymyileviä kiviä joille voi kanootti karahtaa, sekä kuohuvia pyörteitä.
Lintu parka. Toivottavasti toivut ja jaksat taas lentää ja laulella!
Ehkä sitä rakkautta ei sitten kannata paljastaa. Mutta on paljon muutakin kaunista, mitä voi ystävälle sanoa, eikä niitä sanoja saisi pantata. Jokainen päivä voi olla viimeinen ja sanomatonta lopulta katuu enemmän kuin sanottua.
Kiitos lohdusta, toivon kanoottisi alle lempeän virran!
mitä ihmettä sä exää vikittelet kun on omakin mies??? (vai onko) Tuskin sun lapset ainakaan haluu susta pettäjä äitiä
En ole vikitellyt, toivoin vain ystävyydeltä enemmän, kuin mitä siitä tuli. Oma mies on ja rakas onkin, eikä lapsi minusta pettäjä-äitiä saa.
Elämässä harvoin kohtaa ihmisiä, jotka jäävät ns. "ihon alle". Kun sellaisen kohtaa, niin toivoisi sille ihmissuhteelle jonkinlaista täyttymystä. Että olisi koko elämän ajan samalla aaltopituudella ja vaikka aika ja tilanteet muuttuisivat, niin ymmärrys ja ystävyys säilyisivät ja jopa paranisivat. Se on iso pettymys, kun tajuaa ettei ollutkaan sille toiselle samaa, mitä hän minulle.
Miksi ne
moittivat
Hyväksi Käyttäjää?
Onko väärin
olla
Tarpeellinen Tavara?