Hei! Olen parikymppinen ja seurustellut hieman päälle vuoden poikaystäväni kanssa. Minulla on ollut muutaman vuoden melkeinpä jatkuvaa ahdistusta ja stressailua milloin mistäkin, ei mitään superpahaa ja lamauttavaa, mutta tarpeeksi kovaa tekemään minulle epämiellyttävän olon ja aiheuttamaan toisinaan fyysisiäkin oireita (sydämen hakkaaminen, tunne siitä ettei saa henkeä, epätodellinen olo yms). Ahdistus ja stressi ovat pysyviä, vain aihe vaihtelee. Hermoilu muistuttaa melkein pakkoajatuksia: kun olen ahdistunut jostain, minun on todella vaikea ajatella muita asioita ja ahdistuksen aihe tunkee jatkuvasti väkisin mieleeni vaikka tekisin mitä. Olo noudattaa samaa kaavaa: stressaan muutaman päivän yhtä asiaa saamatta sitä mielestäni, saan jotenkin rauhoitettua itseni, tunnen oloni hyväksi päivän, pari ja kierre alkaa taas alusta.
Nyt tämä ahdistus on iskenyt näppinsä parisuhdettani koskeviin juttuihin. Poikaystäväni seura minua ei itsessään ahdista, sillä minulla on yleensä hänen kanssaan todella mukavaa, olemme mielestäni sopivassa suhteessa samanlaisia ja erilaisia ja rakastamme toinen toisiamme. Hänen seurassaan pystyn normaalisti olemaan miettimättä minua ahdistavia juttuja, mutta kun esim. menen kotiin ja saan hetkenkin luppoaikaa, ahdistavat ajatukset alkavat myllätä mielessäni. Pakonomaisina ajatuksina mieleeni ovat tunkeneet mm. "mitä jos jotenkin yhtäkkiä 'huomaan' etten rakastakaan poikaystävääni", "mitä jos hänen seuransa alkaa joskus ahdistaa niin että ainoa vaihtoehto on erota", "mitä on ihastun johonkuhun toiseen tai poikaystäväni löytää jonkun muun", "mitä jos ns. kasvamme erillemme" jne. Olen tutkaillut ajatuksiani ja havainnut, että kaikki noista peloistani kulminoituvat samaan lopputulokseen: kauhukuvissani jokainen pelon aihe johtaa siihen, että meille tulee ero. Minulla on siis ilmeisesti kova pelko siitä, että menetän poikaystäväni? Näin olen itselleni asian järkeillyt, sillä minulla ja poikaystävälläni menee kumminkin hyvin ja en halua erota hänestä. Järkevästi pohdittuna ei myöskään kuulosta realistiselta, että nyt yhtäkkiä tästä muka huomaisin että en rakasta poikaystävääni tai ihastuisin johonkuhun toiseen - olen hyvin nirso ihmissuhteisiin tulee (en ollut ennen poikaystävääni ihastunut vuosikausiin kehenkään ja en ole ikinä tuntenut ketään muuta kohtaan mitään samanlaista kuin nyt tunnen poikaystävääni kohtaan) ja olen myös sitä tyyppiä, joka ei halua roikkua toimimattomissa ihmissuhteissa.
Olen miettinyt, että voisiko tämä johtua osittain siitäkin, että en ole ennen nykyistä poikaystävääni seurustellut kenenkään kanssa? Minulla on päälle jo lukioajoilta jääneen stressin lisäksi melko huono itsetunto, ja vielä näin vuoden jälkeenkin välillä ihmettelen, että mitä poikaystäväni minussa näkee, vaikka tiedän hänen rakastavan minua. Tuntuu, että jotenkin pelkään, että kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri että olen viimein löytänyt rinnalleni kaikin puolin ihanan ihmisen, niin näin satumainen tuuri ei voi ikuisuuksiin jatkua. Huonosta itsetunnostani huolimatta en koskaan pelkää poikaystäväni pettävän minua, sillä luotan häneen, enkä ole mitenkään mustasukkainen hänestä tai koe tarvetta kyylätä hänen tekemisiään. Maalailen vain kauhukuvia, joista jokainen johtaa eroon. Tämä on tosi ahdistavaa ja en haluaisi hassata aikaa tällaisen miettimiseen. Tiedän järjellä ajateltuna, ettei tuollainen murehtiminen mitään auta ja että jos ero joskus tulee, niin ei se, että olen etukäteen asiaa pelännyt mitenkään oloani helpota. On vain tosi vaikeaa olla pelkäämättä, kun tietysti asia palaa entistä helpommin mieleen kun kieltää itseään ajattelemasta sitä. On myöskin kauhean raskasta yrittää koko ajan rauhoitella itseään.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia ja mitä kannattaisi mieluiten tehdä että niistä pääsisi eroon? Jotain terapiaa vai mitä? Epäilen, että tämän takana on jotain muutakin kuin pelkkä menettämisen pelko, kun minulla on itsetunto-ongelmista ja stressin ja ahdistuksen tunteista kokemusta jo useamman vuoden ajalta :(
Nyt tämä ahdistus on iskenyt näppinsä parisuhdettani koskeviin juttuihin. Poikaystäväni seura minua ei itsessään ahdista, sillä minulla on yleensä hänen kanssaan todella mukavaa, olemme mielestäni sopivassa suhteessa samanlaisia ja erilaisia ja rakastamme toinen toisiamme. Hänen seurassaan pystyn normaalisti olemaan miettimättä minua ahdistavia juttuja, mutta kun esim. menen kotiin ja saan hetkenkin luppoaikaa, ahdistavat ajatukset alkavat myllätä mielessäni. Pakonomaisina ajatuksina mieleeni ovat tunkeneet mm. "mitä jos jotenkin yhtäkkiä 'huomaan' etten rakastakaan poikaystävääni", "mitä jos hänen seuransa alkaa joskus ahdistaa niin että ainoa vaihtoehto on erota", "mitä on ihastun johonkuhun toiseen tai poikaystäväni löytää jonkun muun", "mitä jos ns. kasvamme erillemme" jne. Olen tutkaillut ajatuksiani ja havainnut, että kaikki noista peloistani kulminoituvat samaan lopputulokseen: kauhukuvissani jokainen pelon aihe johtaa siihen, että meille tulee ero. Minulla on siis ilmeisesti kova pelko siitä, että menetän poikaystäväni? Näin olen itselleni asian järkeillyt, sillä minulla ja poikaystävälläni menee kumminkin hyvin ja en halua erota hänestä. Järkevästi pohdittuna ei myöskään kuulosta realistiselta, että nyt yhtäkkiä tästä muka huomaisin että en rakasta poikaystävääni tai ihastuisin johonkuhun toiseen - olen hyvin nirso ihmissuhteisiin tulee (en ollut ennen poikaystävääni ihastunut vuosikausiin kehenkään ja en ole ikinä tuntenut ketään muuta kohtaan mitään samanlaista kuin nyt tunnen poikaystävääni kohtaan) ja olen myös sitä tyyppiä, joka ei halua roikkua toimimattomissa ihmissuhteissa.
Olen miettinyt, että voisiko tämä johtua osittain siitäkin, että en ole ennen nykyistä poikaystävääni seurustellut kenenkään kanssa? Minulla on päälle jo lukioajoilta jääneen stressin lisäksi melko huono itsetunto, ja vielä näin vuoden jälkeenkin välillä ihmettelen, että mitä poikaystäväni minussa näkee, vaikka tiedän hänen rakastavan minua. Tuntuu, että jotenkin pelkään, että kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri että olen viimein löytänyt rinnalleni kaikin puolin ihanan ihmisen, niin näin satumainen tuuri ei voi ikuisuuksiin jatkua. Huonosta itsetunnostani huolimatta en koskaan pelkää poikaystäväni pettävän minua, sillä luotan häneen, enkä ole mitenkään mustasukkainen hänestä tai koe tarvetta kyylätä hänen tekemisiään. Maalailen vain kauhukuvia, joista jokainen johtaa eroon. Tämä on tosi ahdistavaa ja en haluaisi hassata aikaa tällaisen miettimiseen. Tiedän järjellä ajateltuna, ettei tuollainen murehtiminen mitään auta ja että jos ero joskus tulee, niin ei se, että olen etukäteen asiaa pelännyt mitenkään oloani helpota. On vain tosi vaikeaa olla pelkäämättä, kun tietysti asia palaa entistä helpommin mieleen kun kieltää itseään ajattelemasta sitä. On myöskin kauhean raskasta yrittää koko ajan rauhoitella itseään.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia ja mitä kannattaisi mieluiten tehdä että niistä pääsisi eroon? Jotain terapiaa vai mitä? Epäilen, että tämän takana on jotain muutakin kuin pelkkä menettämisen pelko, kun minulla on itsetunto-ongelmista ja stressin ja ahdistuksen tunteista kokemusta jo useamman vuoden ajalta :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joku saattaa ehdottaa että juttelisin asiasta poikaystävälleni, kuten olen tehnytkin... siinäkin on ongelmana vain se, etten ole uskaltanut puhua kuin ympäripyöreästi että menetän hänet. En ole jotenkin uskaltanut kertoa tarkemmin noita pelkoja joista jokaisen lopputuloksena menetän hänet, sillä jollain lailla häpeän niitä (tyyliin "miten edes kehtaan ajatella ja pelätä tällaisia vaikka poikaystäväni on ihana ja kaikki on hyvin"). Vaikka poikaystäväni on ymmärtäväinen, niin pelkään hänen käsittävän jotenkin väärin esim. kauhuskenaarioni siitä, että mitä jos ihastunkin johonkuhun toiseen ja meille tulee ero.... en halua että hän vahingossakaan esmes loukkaantuisi tai mitään :( Yritän olla ajattelematta noita asioita, mutta olen jotenkin niin perfektionisti, että ajattelen että pakoilen ongelmiani jos sysään nuo ajatukset syrjään ja että minun olisi kohdattava ne... ainoa vain, että nuo pelkäämäni asiat eivät oikeasti ole niitä ongelmiani, vaan oma päänsisäinen sekoiluni, ja niiden "kohtaaminen" ei mitenkään auta oloani, vaan tekee sen entistä kurjemmaksi. Ärsyttävää kun järki ja tunteet eivät aina kulje käsi kädessä...
en tiedä käytkö enää edes lukemassa vastauksia, mutta kirjoitan nyt kuitenkin.itselläni on vähän sama ongelma. pelkään ihan kamalasti että menetän poikaystäväni jotenkin. viime aikoina olen huomannu että pelkään myös erittäin paljon vanhempieni menettämistä, mutta aina kun poikaystäväni vaikka menee baariin, pelkään että hän löytää sieltä jonkun toisen. pelkään myös todella paljon että hän kyllästyy minuun, vaikka on sanonut ettei parempaa tyttöystävää voisi löytää. mutta itselläni on erittäin huono itsetunto ja pidän itseäni niin huonona että oikein ihmettelen kuinka joku voi haluta elää loppu elämänsä mun kanssa, että onhan niitä parempiakin. oon puhunut tästä terapiassakin, mutta ei siitä oikein apua ollut. tultiin tulokseen että mulla on paha menettämisen pelko ja tehtäväksi annettiin kirjotella ylös asioita jotka ahdistaa. toisinaan tulee ihan kamala olo kun rupeaa miettimään, että jos menettäisin poikaystäväni, sitten yritän taas järjellä miettiä, mutta ei se juuri ahdistukseen auta, ehkä hetkellisesti kunnes taas palautuu kaikki pelot mieleen. mutta jos satut lukemaan tän niin kannattaa ehkä yrittää puhua tosta jollekin ammattiauttajalle mutta omalla kohdallani ei siitä juuri apua ollut, ehkä kaikista järkevin olisi puhua poikaystäväsi kanssa niin kauan että olosi helpottuu, niistä pahimmistakin peloista edes joten kuten.