Kun ei jaksakaan.

No eihän missään pakko ole olla, jos ei viihdy. Kerrot vaan rehellisesti perheelle, ettet viihdy mutta autat heitä sen aikaa, että saavat uuden aupairin. Jos heittäytyvät hankalaksi niin sano että voit toki lähteä heti jos apu ei kelpaa. :)

Minulla oli vähän sama homma, tosin perheessä ei oikestaa ole ollut mitään vikaa. Ovat olleet aina todella ystävällisiä minulle. Tosin aika rankaa on välillä, kun olen hoitanut vuoden ikäistä ja kohta kolme vuotta täyttävää poikaa ja siinä samalla tehnyt kevyitä kotitöitä kun pienempi on ollut nukkumassa ja vanhempi on hoidossa. Vanhempi poika käy kaksi kertaa viikossa päivähoidossa. Suurin osa hommista on ollut minun tehtävänäni, paitsi vanhemman pojan ruuanlaitto/tarjoilu ja nukutus. Vaatii aina isäänsä lukemaan satuja ^^ Mutta olen selvinnyt ja näin nuorten kanssa ei ole sitä ongelmaa etteivätkö he tottelisi :D

Minullekkin iski aivan järkyttävä koti-ikävä juuri 2kk paikkeilla. Itkin joka päivä, näin hirveitä painajaisia ja olo oli tosi kurja. Purskahtelin itkuun tämän tästä ja host äitini kysyi heti että mikä on vialla. Kerroin pahasta koti-ikävästä ja sovittiin, että jos se jatkuu lähden jo joulukuun lopussa kotiin. No sama homma jatkui ja perheen äiti sitten itse kysyi minulta lokakuun paikkeilla, että haluanko jäädä ja sanoin, että haluan mennä kotiin joulukuun lopussa. Olivat tosi okei eikä heidän käytös minua kohtaan ole muuttunut ollenkaan. Nyt siis lähtö kohta käsillä ja näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana olo on ollut parempi, kun tiedän että pääsen pian kotiin. Tietenkin on tullut koti-ikävä puuskia, että haluan jo ensi viikolla kotiin, mutta siinä se on sitten mennyt ohi kun on jonkun oman perheenjäsenen kanssa saanut puhua siitä.

Tulin siis tänne elokuun alussa ja nyt joulukuun lopussa on lähtö. Haluan viettää joulun täällä, koska en ole koskaan oikein välittänyt joulusta koto Suomessa niin mukavaa nähdä se sitten täällä. Ja tosiaankin, venytin omaa lähtöäni näinkin pitkään, koska jos olisin lähtenyt heti 2kk jälkeen kotiin olisin tuntenut itseni täydeksi luovuttajaksi ja toiseksi minulla ei olisi ollut kotona yhtään mitään mitä tehdä. Ei töitä eikä koulua. Olen muös kovasti säästänyt rahojani täällä ja niillä on sitten tarkoitus ostaa oma koira. Sillä varjolla olen myös jaksanut jatkaa kun on jotain mitä odottaa. Tällä kaikella on joku maali. Ja loppuunsa äkkiä on mennyt tuo päälle neljä kuukautta ja voin sanoa, että hieno kokemus tämä on ollut.

Tässä minun tarinani.

Varmasti ymmärtävät jos ovat yhtään ihmisiä, joilla on kyky kokea empatiaa ja myötätuntoa. Minäkin tarjouduin auttamaan heitä au pairin etsinnässä, muuta host äiti tuntuu olevan vähän hanakka siihen hommaan niin paikka on vielä auku. Ja he saattavat otta nyt nanyn toisen perheen kanssa "puoliksi".

Heippa!
En tiiä vieläkö näitä vanhoja viestejä joku lukee, mutta itselläni hieman sama juttu kuin "manxcattt":lla.. Paitsi että itse olen ollut täällä niinkin vähän aikaa kuin viikon, ja minulla on ollut jo toista päivää aivan todella kurja olla.. Varsinkin kun olen yksinäni itkeskelen todella herkästi ja kaipaan vaan kotiin: Perhettäni, ystäviäni, lemmikkiäni ja muita tuttaviani...
Olenkin miettinyt että olenkohan tehnyt lähtöni liian hätäisesti sittenkin, enkä mahdollisesti olekaan miettinyt kaikkea tarpeeksi vaan "lähtöinnostusta" puhkuen olen vain ollut että: "tottakai pärjään, jne..." Nyt vaan taisi se karu totuus iskeä päin kasvoja (ehkä vähän liian myöhään) ja olen tullut siihen päätökseen että ehkä kotiinlähtö olisi kaikille paras vaihtoehto.

Perheen vanhemmille en ole vielä asiasta puhunut, mutta ajattelin viestittää äidille jo alustavasti että tämmöisiä mietteitä mielessäni on. (Perheen äiti siis matkustaa työnsä puolesta paljon)
Missään nimessä perheessä ei todellakaan ole mitään vikaa, he ovat aivan ihania ihmisiä. Mutta jonkunlainen "vika" on varmaan minussa itsessäni, koska en vaan osaa sopeutua tänne... Tiedän että pitäisi koettaa ajatella kaikkea positiivista, ja niin olen tehnytkin. Mutta aina kaikki ajatukset vaan kääntyvät Suomeen..

Pitääkö minun tuntea itseni varsinaiseksi pelkuriksi tämän takia, jos päätän jättää leikin kesken näin alussa.. Vai voinko olla ylpeä edes tästä että olen lähtenyt kokeilemaan asumista vieraassa maassa, vaikka asiat eivät mennytkään ihan niinkuin oli suunnitelmissa.

Yksinäiselle kyyneleelle terveisiä hostmamalta, jolla on ollut kotonaan aika monta samassa tilanteessa olevaa. Et tosiaankaan ole ainoa näin tunteva, jotkut ihmiset näköjään kertakaikkiaan reagoivat näin kotoa poissa olemiseen, eivätkä pääse ulos surkeasta olostaan. Aupairina vain harvat osaavat olla "kotonaan" ja tämä on ihan oikeasti raskasta nuorelle ihmiselle. Myös perheelle on erittäin raskasta elää surkeuden perikuvan kanssa, lapset miettivät mitä he ovat tehneet väärin jne kun tämä aikuinen hoitaja näin käyttäytyy ja lähtee sitten yht'äkkiä pois. Mutta ihan varmasti on parempi kaikille, jos sieltä pois lähdet, jos ei valoa kajasta tunnelin päässä ollenkaan sinne jäämistä ajatellessa. Ole rehellinen itsellesi ja reilu perheelle, joka ilmeisesti ei asialle mitään voi.
Ihmiset ovat niin erilaisia, kaikille ei kerta kaikkiaan lähtö uuteen ja juuriensa jättäminen ja uuden rakentaminen onnistu. Näin kokeneena hostmamana en usko enää edes pystyväni etukäteen huomaamaan, millainen ihminen on rohkea ja positiivinen uuden edessä ja kuka on sellainen, joka ei pysty sopeutumaan uuteen kulttuuriin ja olosuhteisiin. Tässä ei kielitaidolla ja lastenhoitokokemuksella ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Yrittäkää miettiäjo ennen lähtöä, onko tämä teidän juttu. Lukekaa toisten aupairien blogeja heidän arjestaan, aika usein se on ihan tavallista ja tylsää työtä ja perhekin ärsyttää pahasti :)

Aivan au pairit. Miettikää tosiaan jo ennen kuin alatte hakea perhettä, kuinka tosissanne olette ja mitä haluatte. Perheelle on äärimmäisen raskasta valmistautua au pairin tuloon ja tämän kotiuttamiseen ym. Aikaa ja resursseja kuluu au pairin etsimiseen, valinnan tekemiseen, lapset pitää valmistaa henkisesti, huone laittaa kuntoon, selvittää mahdolliset viisumi asiat, ym,ym ym...
Au pairin tutua autellaan sitten ympäristöön tutustumisessa, kotitöihin ja lastenhoitoon perehdyttämisessä, pankki-ja henkilörekisterijutut ym.
Ei ole kovin kivaa sitten kun perhe huomaakin saaneensa uuden lapsen...

Itselle kävi näin ja yritin kaikkeni, että hän viihtyisi. Eka pari viikkoa menikin hyvin, mutta sitten tapahtui jotain... Ajattelin, että jospa ne työt hoituu ja tytön mieliala nousee kun tottuu...Koitin järjestää tapaamisia muiden nuorten kanssa. Kysellä millainen harrastus kiinnostaisi, mutta tilanne vain paheni. Kun kysyin mikä on vikana ja jutella asiasta hän sanoi että kaikki on ok.
Siivosin hiljaa hänen jälkiään ja tein hänelle kuuluvia töitä väsyneenä iltamyöhään. Lopulta kyllästyin ja otin asian puheeksi. Pari päivää tämän jälkeen
ilmoitti sitten itse, että tää ei nyt ookkaan mun juttu. Myöhemmin sitten kuulin, että oli meillä ollessaan haukkunut minua aika törkeästi ja asiattomasti kaverilleen, jonka tädin tuttu yksi ystäväni on. Sanomisiani oli väännelty ja käännelty. Täytyy sanoa, että olo oli aika petetty, mutta oppia ikä kaikki. Meille ei enää tule au pairia.

Mä alan olla kans "luovuttamisen" kannalla ja mietin miten sanoa siitä perheelle. Oon siis ollu 5kk mutta en vaan yksinkertasesti viihdy, perhe on ihan kiva, mutta joku siti mättää. Miten sanoa perheelle asiasta mukavasti ja hoitaa asia kypsästi?

Hoitaa asia kypsästi on sellaista, että miettii jo ennen lähtöä aika tarkkaan, että jaksaako/pystyykö pitämään kiinni sopimuksesta ja olemaan sovittu aika au pairina. (ainakin jos perhe on ihan kiva)

Tarviiko lahtea au pairiksi jos ei osaa olla kotoa pois!? Jos perhe on jotenkin torkea, tai tehtavat on muuta kuin piti yms. niin sitten ymmarran erittain hyvin, mutta muuten taytyisi asennoitua siten etta sopimus on tehty sovituksi ajaksi ja siina tulisi pysya! Ei perheetkaan kai muuta mieltaan noin vaan etta ei tama olekaan meidan juttu tama au pair (paitsi tietenkin jos au pair ei tee toitaan tms kuten oli alunperin sovittu). Jos lahtee kesken sopimuksen laittaa kylla perheen tosi paskaan asemaan. Loppujen lopuksi perhe ottaa au pairin sen takia etta he tarvitsevat lastenhoitoapua eika mitaan seikkailua. Kannattaa tosiaan miettia ennen lahtoa etta mita juttua sita ollaan hakemassa.

Itse voin sanoa että kannattaa lähteä jos ei viihdy, tai siis tietenkin jutella asiasta perheen kanssa. Itse harmittaa että sinnittelin niinkin pitkään perheessä, jossa en viihtynyt. Loppujen lopuksi juttelin perheen kanssa ja he olivat vaan ilosia että otin asian puheeksi ja saatin sovittua että mun olisi parempi jossain toisessa perheessä tai sitten lähteä kotiin ja niille tulisi uus au pair, jotenkin ei vaan kemiat kohdannu, vaikka ei sinänsä mitään suurempia ongelmia ollut. Olin ton keskustelun jälkeen siinä perheessä vielä melkein kuukauden, kunnes molemmat sai asiat hoidettua :) Olen edelleen yhteydessä perheeseen, mutta olin onnellisempi uudessa perheessä ja luulen että he olivat onnellisempia uuden au pairin kanssa. Ei sitä voi kuitenkaan kunnolla etukäteen tietää miten tulee toimeen keskenään. Sain toisesta perheestä paljon paremman kokemuksen aupairelusta, vaikka välissä meninkin kotiin.

Mä niin ymmärrän mitä "loser" tarkottaa! Mulla ihan sama tilanne. Perhe on jees ja kavereita on jne, mut silti joku mättää! Must on tuntunu tältä jo pari kuukautta, mut päätin kattoo viel et jos se menis ohi. Suunnillee viikko sitte kerroin perheelle ja mua ärsyttää et ne ei voi ymmärtää. Ensin ne suuttu kauheesti, mut alku järkytyksen jälkee suhtautu lopult ihan ok. Välil tulee jotain piikittelyä. Host äiti pitää mua jonain ihan lapsena! Selitin ja selitin asiaa ja lopulta sanoin et kyllä mä tiiän mikä on mulle parhaaks ja et mitä haluun ni vastaus oli "etkä tiiä, oot viel niin nuori" ja ne vaa sanoo et mul on koti-ikävä. Tiiän ettei oo. Oon siis 20-vuotias et ehkä mul ei oo elämänkokemust 40 vuotta, mut en myöskää oo semmonen "suoraa äitin helmoista" vaan oon asunu jo monta vuotta yksinää ja käyny koulussa ja töissä ja huolehtinu ite taloudestani. Ja ku kerroin lähdöstäni niin sanoin tietenki et oon niin kauan kunnes ne löytää uuden aupairin! Nyt se on löytyny ja lähen jouluna takas Suomeen.

en ymmärrä noita ihmisiä jotka sanovat että on lapsellista lähteä ajoissa yms. Kannattaako sitä viettää vuosi tai kuinka kauan tahansa surkeana jossain?? Ei nyt tietenkään heti lähteä, mutta jos siltä tuntuu pidemmän aikaa. Eipä aikuisetkaan varmasti jaksa kauaa tehdä töitä joka tekee surkeaksi? Ja jos tekee niin omapa on virheessä heittää elämää hukkaan sanonpahan vain.

Jotenkin tiedän tuon tunteen..

Itsellä on suunnillee 3kk takana tässä perheessä. Kaikki alkoi aivan mahtavan hienosti ja koko perhe oli minulle mukavia. Lapsi on edelleen aivan fantastinen tapaus ja se minua täällä pidätteleekin.. Mutta perheen äiti on alkanut suoraan sanoen aika v-mäiseksi.. Teen kaiken väärin, mikään ei ole hyvin ja teen kaiken huonosti. Se turhauttaa. Mm. siitä syystä, että teen tunteja aivan liikaa, vanhemmat ei tiedä itsekää koska ne on kotona yms. Minulla ei ole kiinteitä työaikoja - haen lapsen tarhasta ja olen, kunnes jompikumpi vanhemmista saapuu kotiin ja on valmis ottaa vastuun lapsesta/lapsi menee nukkumaan. Jolloin sillonkin on oltava siitä edelleen vastuussa. Ja aamullakin laitan lapsen valmiiksi. Päivällä olen kielikurssilla, joten "omaa omaa aikaa" ei ole. Ja viikonloputkin olen kiinni. Viime viikonloppu oli vapaa, kun päätin etten nosta päätäni tyynystä.. Tiedän - kuulostaa sille että olen huono au pairi. Mutta tunteja oli kertynyt jo n. 45 viikolle..

Ja kyllä, tällaisessa paikkaa alkaa koti-ikävä iskee. Totuus, että olen päässy jo oppii kieltä, pyörittä hetkellisesti erään perheen taloutta ja tutustumaan hienoihin ihmisiin.. Mutta Suomessa voisin saada töitä ja nauttia elämästäni.

Pitäisi varmaanki puhuu jossai vaihees perheen kanssa. Mutta YMMÄRRÄN mille tuntuu kun tahtoo KOTIIN.

Ottakaa ihmiset selvää minne ootte menossa! Sopimus kuntoon eikä mitään "katotaan sitten"-menoa,muuten on vähän omakin vika että noin käy.

Oon ollut about 4 kk aupparina ja voin sanoa, että ne on ollu mun parhaat kuukaudet ikinä. Oon saanut kokea jo lyhyessä ajassa niin paljon asioita, olen oppinut uutta kieltä, tavannut paljon uusia ihmisiä ja nähnyt uusia kaupunkeja ja shoppaillut kaupoissa mistä vain ystäväni Suomessa haaveilevat.

Voin rehellisesti myöntää, että 2 kk jälkeen mullekin tuli ihan kauhea koti-ikävä. Mietin koko ajan mitä kivaa voin tehdä Suomessa ja miten kiva olis olla ystävien ja perheen kanssa. Itkeskelin myös välillä ja olin niin ärsyyntynyt tähän hommaan (lapset eivät aina ole niin ihania ja helppoja). Puhuin asiasta mun ystäville ja perheelle ja he kannustivat jatkamaan ja kertoivat, ettei Suomessa ole tapahtunut mitään mielenkiintoista ja samaa tylsää arkea vaan.
Mä päätin olla surematta koti-ikävää ja sen sijaan tutustua kaupunkeihin ja opiskella kieltä KUN KERRAN ON MAHDOLLISUUS. Monet mun ystävistä on sanonut, että lähtisivät myös ulkomaille jos pystyisivät tai uskaltaisivat. Se on jo iso juttu, että on uskaltaneet lähteä ulkomaille. Noloa tulla maitojunalla takaisin.

Nyt 4 kk jälkeen on tosi hyvä fiilis ja olen päässyt koti-ikävästä aika hyvin yli (senkin takia, että Suomessa on kauhea talvi tulossa joka ei houkuta). Vuotta en ajatellut olla, mutta ainakin 10 kk...takaisin siinä vaiheessa kun kesä alkaa Suomessa ;)

Miettikää mikä elämänkokemus on viettää vuosi (tai vähemmän) ulkomailla! Yksi vuosi sun elämästä ei ole paljoa. Sitten vanhempana on kiva muistella sitä vuotta kun uskalsi lähteä ulkomaille ja kokea uusia asioita mitä ei ehkä enää koskaan koe uudestaan. Yrittäkää jaksaa ja miettikää positiivisia asioita mitä tästä aupair työstä saatte! Niitä on niin paljon! Itsenäistytte ja opitte paljon lastenhoidosta. Ymmärrän jos on huono perhe tai muita ongelmia, mutta silloin vaihtakaa perhettä! Älkää menkö kotiin ja luovuttako. Se on noloa ja jälkeenpäin IHAN VARMASTI kaduttaa!

Tsemppiä :)

Miksi on noloa palata aikaisemmin kotiin, kuin oli tarkoitus? Meinaan vaan, että jos ihan oikeasti on onneton ja ei jaksa ja haluaa kotiin, niin mun mielestä siitä ei pitäisi ajatella, että se on noloa palata. Toki parhaansa täytyy yrittää ja näin, mutta kyse on kuitenkin sun omasta onnellisuudesta, kuin myös siitä että onko surevasta ja onnettomasta ihmisestä mitään hyötyä perheellekään.

Yrittäkää parhaanne ja tsempatkaa, mutta ei ole noloa palata aikaisemmin kotiin.

Mä olen ollut nyt parisen viikkoa au pairina, perheessä jossa on 5- vuotias poika. Mietin jo perheen vaihtamista, asiat ei vain toimi täällä.. Olen yrittänyt vaikka mitä, mutta en vaan saa mitään lakia tähän poikaan. Olen ollut aikaisemmin päiväkodissa töissä, missä olen ns. tottunut käsittelemään ongelmatapauksia, jos lapsi saa raivokohtauksen niin laitetaan maahan rauhoittumaan, tarvittaessa pidetään käsistäkin kiinni ettei pääse lyömään ainakaan liian kovaa.

Mutta tässä perheessä ei ole mitään sääntöjä. lapsi saa lyödä minua, huutaa, nimitellä, kiukutella, uhkailla nyrkit pystyssä, valehtelee minkä kerkiää, passuuttaa. Tänä aamuna pyysi anteeksi kiukutteluaan mutta vain sen takia, etttä "mummy" piti karkkkia porkkanana nenän edessä. Joka kerta kun yritän olla tiukkana, niin äiti tulee väliin puuttumaan asiaan. Esim. eilen yritin saada lasta ulos autosta, missä hänellä oli pitkä keppi mukana (jolla muuten huitoi koko automatkan mua ja äitiään takaraivoon ja koiraa joka lopulta pakeni mun syliin etupenkille) mutta tämä lapsi halusi leikkiä jotain leikkiä että kantaa painavaa ruokakassia tään kepin nokassa. Sanoin että tuleppas nyt autosta ulos ja otin ruokakassin, josta lapsi alkaa vääntää karmeaa tekoitkua. Äiti tulee heti paikalle ja sanoo "sorry, he wants to carry this" Olin sillei et sori jos halusin pelastaa teidän maitopurkit.

Myöskin mun kokkaukset on yhtä tyhjän kanssa, paistan vaikka kanaa, perunamuussia ja salaatin rinnalle josta lapsi alkaa ruikuttaa että pahaa ruokaa, ja mummy tulee paikalla ja tunkee donitsia nokan eteen. Ja en vaan jotenkin jaksa kuunnella tota ainaista " I hate you, youre my worst au pair ever, you said that word wrong, its like this..." tai "youre not the member of my family, mummyyyy, my new aupair is doing or saying...."

ja tänään koulumatkalla kielsin poikaa potkulautailemasta kepin kanssa, koska jos kaatuu niin voi käydä haveri. Sanoin sitten piteleväni tätä keppiä kunnes päästään kouluun asti, ja yhtäkkiä lapsi aloittaa kauheen uhkailun, mykkäkoulun, huudon keskellä katua, että oon valehtelija ja ties mitä. Ainut mitä sanoin oli se että, annan kepin vasta koulussa koska hidastelet niin paljon ja ollaan myöhässä.

Kaikista eniten au pairina olossa mua ärsyttää se et miten alentuvasti ihmiset suhtautuu meihin. Aina puhutaa siitä et miten au pairit vaa tulee helpon rahan toivos dokaamaa ja rellestämää ja sit lusmuilee päivät pitkät koneella ja lapset huutaa nälkäänsä ja ruuaks saa näkkärii ja vettä. Ja se et luovuttaa helposti! Mä en tiiä yhtäkää kuka ois vaa ollu sillee et nyt mä lähen, en enää jaksa. Tiiän muutaman ketä on lähteny ja pitkää neki on sitä miettiny. Ei se oo helppo päätös kellekkää. Harvemmin aupairit tahtoo niitä perheitä loukata ja satuttaa tahallaa ja siks monet jääki puol väkisin, mut kui kiva sekää on sit kummallekkaa osapuolelle, saati lapsille.
Ois vaa kiva tietää et kuinka moni teistäki on oikeesti ollu au pairina, ketkä tommosia puhutte. Monet mitä ilmeisimmin on ollu hosteina ja tietää silt kantilta, mut se ei tarkota et tietäis miltä aupairista tuntuu.
Suurin osa mun tuntemista aupaireista on oikeesti hyviä ja tekee työnsä ja viikonloppusin reissaa eikä vaa rellestä. Toki on näitäki, ketkä maksaa kyytejänsä luonnossa ja tekee millon mitäki. Mut vois sen yleistämisen jättää vähän vähemmälle kiitos!

Mä olen ollut nyt aupparina reilut 3 kuukautta, ja jotenkin tänä aikan hostäidin asenne minuun on muuttunut täysin. Alunperin tulin perheeseen koska hän oli (noin 2 kuukautta kestäneen) sähköpostien/facebookkuulumisten vaihdon jälkeen ihastunut persoonaani. Kysyin heiltä, että tahtovathan he aivan varmasti minut? Heidän vaatimuksenaan nimittäin oli tyttö, joka puhuisi ranskaa ja saksaa ja jolla olisi runsaasti kokemusta etenkin poikalasten vahtimisesta. No, minä puhuin siinä vaiheessa hieman yläastepohjaista ranskaa, en sanaakaan saksaa ja lastenhoitokokemus rajoittui päiväkotitetteihin ja seurakunnan leireihin. Tämän kaiken kerroin aivan rehellisesti jo sopimisvaiheessa, mutta äidin mielestä "oikea persoonani" riitti. Myöskään työsopimusta hän ei halunnut tehdä, vaan tutustua minuun kunnolla ja sopia kaikki asiat sähköposteissa ja lopulta suullisesti paikan päällä. Suostuin, ja tällä hetkellä en ole varma oliko se virhe vai ei.

Ensimmäiset kolme viikkoa olivat minulle vaikeita. Kieli oli noin miljoona kertaa hankalampaa kuin olin kuvitellut, lapset testasivat uuden aupparin auktoriteettia sen kun kerkesivät ja työpäiväni olivat isän pitkään kestävän työmatkan tarkia erittäin pitkiä. Perheen äiti oli kuitenkin aivan ihana, kannustava ja rento, ja auttoi minua parhaansa mukaan kieleen ja kulttuuriin sopeutumisessa. Kolmannen viikon jälkeen kävimme vakavan keskustelun au pairina olemisen perimmäisestä luonteesta ja työnkuvasta, jonka jälkeen kaikki muuttui huomattavasti paremmaksi. Aloin viihtyä täällä todella, tuntea oloni kodikkaaksi ja lapsetkin tasoittuivat huomattavasti.

Viimeisen muutaman viikon aikana äidin asenne minua kohtaan on kuitenkin muuttunut radikaalisti. Hän on lisännyt työtehtäviäni (joka ei sinänsä ole ongelma koska niitä oli alun perin erittäin vähän, ja työaika on huomattavasti vakiintuneempi kuin alussa) tasaiseen tahtiin, ja jos en jonain päivänä ole ehtinyt suoriutua kaikista kotitöistä saan kuulla arvostelua. Hän yrittää puuttua vapaa-aikani viettoon, ja arvostelee muun muassa viikonloppujeni aikataulutusta, ja auta armias jos myöhästyn junasta tai bussista, siitä saan kuulla kunniani... Samoin kotityöt aikatauöutan hänen mukaansa väärin, vaikka henkilökohtaisesti minun mielestäni vain lopputulos ratkaisee. Ja lopputulos on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta joka päivä erinomainen tai vähintäänkin hyvä, tahdon tehdä työni kunnolla. Ymmärrän kyllä olevani hänen talossansa ja hoitavani hänen lapsiaan, en ole tullut tänne lomailemaan vaan töihin. Olen kuitenkin jo aikuinen ihminen, joka on aiemmin huolehtinut omasta elämästään, taloudestaan jne, joten en siedä tätä uutta asennetta. Tähän mennessä olen myötäillyt ja hymyillyt arvostelulle, mutta nyt alan olla aika täynnä. Kielitaidottomuus ei tarkoita että olisin tyhmä, ja epämääräisesty ajoitetut viikonloput tai työpäivien erilainen tahditus eivät meinaa laiskuutta. En myöskään pidä siitä, että minua kohdellaan kuin lasta.

En haluaisi kuitenkaan lähteä! Pidän perheestä, lapset ovat nykyisin suurimman osan aikaa ihania ja olen kiintynyt heihin, perheen isä on mahtava ja äitikin hyvälle päälle sattuessaan mukava. Olen myös suunnitellut ensi kevääni aikalailla valmiiksi ja ostanut lentoliputkin, joita ei tietenkään voi vaihtaa eikä perua... Olisiko teillä vinkkejä, miten saisin tilannettani parannetuksi? :) Kiitos paljon!

22 vuotias ei todellakaan ole vielä aikuinen joten kannattaa odottaa sinne 25v korville niin se homma toimii kainkin puolin paremmin.

Juu, yleistää ei saa missään nimessä mutta minkäs ikäisiä ne tämän palstan vikkon - 2kk jälkeen pillittäjät ovatkaan...