Ero astu voimaan tän kuun alusta, mutta mä vaan elättelen toiveita ukon takasintulosta... Siis oikeesti oon ihan satavarma että se tulee takasi, vaikkei mistään sellasesta oo missään merkkejä, päinvastoin! Elän siis silleen, ku ukko olis työmatkalla, ihan arkea vaan ja oottelen millon se tulee takas... vaikka tavarat on jaettu ja uuden naisen kans se kuulemma baareissa käy. Yhteistä eloa meille kertyi 12 vuotta...
Mä siis helvetti huijaan itseeni!!!
Tunne siitä, että meidät on tarkotettu yhteen pysyy vaan sitkeästi! Koen "tietäväni", että kunhan se hetken muualla elää, me aletaan uudestaan... Taitaa olla järjen ääni joka yrittää selittää ettei niin oikeasti ole. Auttakaa, jos osaatte! Ammattiauttajalle jo tilasin aikaa, mutta sain vasta ens vuoden puolelle...
Mä siis helvetti huijaan itseeni!!!
Tunne siitä, että meidät on tarkotettu yhteen pysyy vaan sitkeästi! Koen "tietäväni", että kunhan se hetken muualla elää, me aletaan uudestaan... Taitaa olla järjen ääni joka yrittää selittää ettei niin oikeasti ole. Auttakaa, jos osaatte! Ammattiauttajalle jo tilasin aikaa, mutta sain vasta ens vuoden puolelle...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Taidat kieltää tapahtuneen! Suru alkaa vasta kun sun mieli myöntää avioeron, siihen asti olet turta ja "vain elät arkea"... Ihmismielellä on monia suojautumiskeinoja...
Tuliko ero yllätyksenä? Ammattiauttajan avulla varmasti saat elämääsi eteenpäin!
Omasta erostani on kohta vuosi takana, edelleen mies haikailee perään ja itse kaipaan häntä tietyllä tavalla, vaikka mies onkin jo toisen naisen kanssa kihloissa.
Rakastan miestä edelleen, nykyään vain ystävänä.
Aika on osoittanut, ettei meistä muuhun ole, mutta eron ja ns väliajan jälkeen olemme todenneet olevamme hitonmoinen tiimi kaveripohjalta.
Suhde ei vaan toiminut, vaikka kemiat kohtasikin.
Tunteet tulee muuttumaan aikanaan, sulla on pitkä ja voimia vaativa prosessi edessä.
Ystävien tuki ja oma aika on paras lääke toipumiseen, joka on aina hyvin yksilöllistä.
Fiilikset tulee ja menee, eikä 12 vuoden jälkeen todellakaan ole helppo hyväksyä tapahtunutta.
Aikanaan kuitenkin todellisuus iskee vasten kasvoja, eikä sitä kannata pelästyä.
Kaikki aikanaan, päivä kerrallaan. :)
Voimia ja jaksamista elämääsi!
Edeltävät kirjoittajat ovat oikeassa. Päivä vain kerrallaan. Älä syyllistä itseäsi toiveista. Sitä vastoin voit samalla todeta itsellesi että "vaikka ukko joskus haluaisikin tulla takaisin, minä en ota". Eli tee selkeä päätös että "sinulle kävi nyt näin että ukko jätti ja vaikka haluaisi takaisin, en ota".
Ajan takaa sitä, että haikailu on normaali osa eroamisen prosessia. Se kuuluu surutyöhön. Ja ajanmyötä kyllä huomaat että maailmassa on muutakin kiinnostavaa, kenties jopa mies johon voisi tutustua. Muista ohje "suruprosessin aloittaminen on vaikeaa, mutta sen keskeyttäminen ja muuttaminen on jopa vaarallista ihmisen mielenterveydelle".
Nimimerkki "freakboille" totean: ystävyys kuvaamallasi tavalla ei enää kuulu eronneiden väleihin. Se ilmaisee vain ero/suruprosessin olevan kesken. Toisaalta mikäpä siinä, suosittelen kuitenkin viilentämään 'hitonmoisen tiimin' välit, jos uutta kaveria haet. Yksikään itseään kunnioittava, hyvään tulokseen pystyvä tasapainoinen kaveri ei kovin kauaa katsele 'hitonmoisen tiimin' soitteluita ja tapaamisia.
Jos joku vaivautuu kommentoimaan, niin asiallisesti ja ilman nimittelyä.
Muista ohje "suruprosessin aloittaminen on vaikeaa, mutta sen keskeyttäminen ja muuttaminen on jopa vaarallista ihmisen mielenterveydelle".
Mitä vaaroja ja mitä kautta tuohon sisältyyy?
En voi siis vastata kuin omasta puolestani, mutta oikeasti ihmisen prosessien keskeyttäminen on psyykeelle haitallista. On sitten kyse surusta, muutoksesta tai kasvamisesta. Ihminen jää silloin prosessinsa osalta vajaaksi eikä tunne itseään täydeksi ja eheäksi enne kuin hänen oma tiensä tulee aurattua kunnolla. Esim teini-ikäisen normaalin murrosiän häiritseminen (esim liian ankarat vanhemmat) ja estäminen estää persoonan kehittymistä ja kasvamista ja ihminen jää vaille omaa identiteettiä. Suru nyt ei ole niin rankka, mutta myös surun jälkeen minäkuva muuttuu ja joutuu rakentamaan itsensä uudessa maailmassa uusilla keinoilla. Persoona sen sijaan kyllä valmistuu jo heti murrosiän jälkeen, joten siihen ei kauheasti enää kajota.
Onko edelliset sitten "vaarallisia" on kait makukysymys. Ei varmaan tappavia, mutta yksin tasolla elämää haittaavia.
No, se siitä. Mutta prosesessit vaativat oman ajan. Ap on jo ihan hyvällä tolalla kun ymmärtää järjen tasolla, että "huijaa" itseään. Ihminen usein huijaa itseään suojamekanisminä, eli kun mieli ei jaksa ottaa vastaan tapahtunutta, sitä hieman säästellään. Ja siinä ei ole mitään pahaa, kunhan aika on rajallinen ja esim alkuperäisen tapauksessa suojauksista opetellaan pikkuhiljaa luopumaan ja kohdataan eroamisen aiheuttama kriisi ja kipu. Mutta jo perlkästään se, että jollain tavalla ymmärtää, että huijaa itseään, kertoo kyllä prosessin jo alkaneen.
Ulkopuolinen apu on hyvästä, mutta on muistettava, että avusta huolimatta työ täytyy tehdä yksin. Asioiden käsittely on myös hyvin yksilöllistä, osa juoksee, lukee, aktivoituu ja osa taas passivoituu, lihoo ja masentuu hetkeksi. Oikeaa tai väärää ei ole. On vain oma tuntemus ja pyrkimys sisäisesti eheään lopputulokseen.
siitä, että olet varannut ajan ammattiauttajalle. Ero on sen verran kova juttu, erityisesti jätetyksi tuleminen, että ulkopuolista asiantuntijaa kannattaa käyttää. Itse sinun on surutyösi tehtävä ja se tulee olemaan tuskallista. Ammattiauttaja osaa kuitenkin avata sinulle uusia näkökulmia ja johdatella prosessia niin, että tästä elämäsi suuresta kriisistä tulee oppimiskokemus, joka kasvattaa sinusta vahvemman ja viisaamman ihmisen. Aikanaan olet valmis myös uuteen parisuhteeseen paljon elämästä oppineena.
Suuri tuolla sisäpiirissä olevilla sotilasarvonimilla on leikitelty jo tarpeeksi kaunan täällä Suomessa.
Minä suorastaan halveksun tätä arvonimi järjestelämää, jolla sitten yritetään siviilipuolen elämässakin korottautua muita ylemmäksi ja tietävämmiksi.
Mielestäsi leikitte päivät pitkät työpaikallenne, teistä vain harvat joutuvat kokemaan sotatilanteen, johon teitä leikitetään. Teillä ei ole mitään ymmärrystä ihmisten todellista elämästä sen sisäpiirin ulkopuolella, kuinka kovaa se on ja kuinka kovat ovat vaatimukset ulkopuolella.
Teistä on olemasta mielikuva täällä ulkopuolella, olette kameolonttaja, on kerhot joilla ryyppäätte ja rälläätte. Teille tanssitaito on hallussa ja ehkä ovien avaaminen naisille ja small talk. Tarvitaanko näitä sodassa, ei varmasti tarvita, joten leikkimistä työnne on. Olette vaara ja uhka kaikelle normaalille elämälle. Särette perheitä jatkuvasti.
Sinne pitäisi saada myös kuri teille ja teidän käyttäytymiselle, sillä nyt toimintanne on niin iteseoikoista ja ylimielistä. Samoin sisäpiirinne on liian vahva, tiedän, että on eräskin henkilö toiminut lähes rikoksen omaisesti, mutta hyvä veli hengellä asia on haudattu ja taas velikulta porskutta ja toimii niin, että täällä siviilipuolella se olisi rikosasia.
Kun joutuiseitte vastaaman tekemisistänne ja tekemään todellista työtä, että illalla tuntee joka paikassa väsymyksen, saattaisi moni perhe välttyä taholtanne ikävistä asioista.
Erosin 23-vuotisen liiton päätteeksi puolitoista vuotta sitten, kun vaimoni agresssiot eivät laantuneet.
En ajattele, että muutamme enää yhteen vaikka tulemmekin toimeen hyvin ja pystymme sopimaan lapsiemme asioistakin ilman käräjiä.
Vaikka kuulutte yhteen, ero tarkoittaa asumista eri osoitteessa. Hienoa, että olette puheväleissä, koska on edelleen asioita, joista pitää voida sopia. Tulee myös halvemmaksi elää. jos ei tarvitse joka yksityiskohtaa riidellä.
Olen tapaillut useita naisia mutta vakavaa suhdetta en ole pystynyt vielä aloittamaan. Tutustuminen käy helposti ja seuranpito sujuu. Mutta heti, kun pitäisi sitä suhdetta aloitella, törmään muuriin nimeltä luottamuspula. Naiset epäilevät minua ja minä epäilen heitä ja sitten ei sitä suhdetta tulekaan.
Yhteiselo, kun tarkoittaa asioiden jakamista toisen kanssa. Samoin on vaikeaa muuttaa jonkun luokse ja vaikeaa on myös päästää joku luokseni asumaan. Olen ehtinyt itsenäistyä ja että voisin luottaa käytännössä tuntemattomaan ihmiseen.....just!
Silti haluan uskoa, että ajan kanssa jonain päivänä kykenen vielä suhteeseen. Elämä on kyllä rikkaampaa silloin.
Ihmettelen varattujen naisten runsautta. Eron jälkeen ainoastaan yksi nainen on ollut oikeasti vapaa. Varatut naiset salaavat suhteensa ja hakevat ainoastaan seksiä ja kuuntelijaa. Sitten yhtäkkiä taas rakastutaan siihen omaan ja bye-bye. Vannottavat vielä, että lupaanhan heille, ettei mitään ole tapahtunut. Luota tässä sitten vilpittömyyteen.
..vaimonne osoitti? Mulla myös vähän sama juttu. Vaimo käy jatkuvasti vähän ylikierroksilla - ilman näkyvää syytä. Ero meillekin tulee.
Aloittaja, hankipa alkuun kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, sitten ymmärrät paremmin itseäsi. Eroilmoituksen jälkeen tulee usein ensimmäisenä kielto, kun ihmismieli ei pysty käsittelemään vaikeaa asiaa. Kirjassa opastetaan käymään läpi koko eroprosessi, sitä käytetään perusteoksena eroseminaareissa. Hakeudu eroseminaariin, jos paikkakunnallasi on sellainen tarjolla. Voit oppia itsestäsi ja parisuhteestasi ja saada tulevaisuudessa rakennettua toimivamman suhteen itseesi/kumppaniisi. Olen itse osallistunut aikanaan Fisher eroseminaariin, ja siitä oli valtavasti hyötyä, suosittelen!
luonne oli erilaiset odotukset miten sitten eletään ja ollaan, kun se tärkein eli ne lapset, opinnot, asunnot jne ollaan saatu hankittua. Olin itse suunnitellut tällaiseen tilanteeseen keskittymisen lasten harrastuksiin. Eli käytännössä saattaa heidät erilaisiin harrastuksiin, että oppivat tekemään jotain suunniteltua. Vaimoni taas ei ollut suunnitellut yhtään mitään ja, kun sitten pienimmän lapsemme ala-asteen alettua tuli tämä henkisen tilan muutos, alkoi ongelmat. Ensin tuli haikeus vanhuudesta. Se alkoi oireilemaan turhina ostoina ja kutsuina. Hän saattoi kutsua työttömäksi jääneen vanhan luokkakaverinsa pitkälle lounaalle ilman mitään syytä. Tai maksaa vastaavanlaisen lapsen/lapsien linnanmäkikierroksen tms. Kun sitten jouduin muistuttamaan, ettei rahat riitä yhtaikaa kalliisiin kustannuksiin harrastuspuolella, niin hänpä alkoikin sättimään työtäni, josta ei makseta tarpeeksi suurta palkkaa. Sitten tuli kuvaan feminismi. Yhtäkkiä hän unohti äitini, joka aikanaan turvasi rahoillaan esim, vuokramme, kun hän itse oli opiskelemassa merkonomin papereita. Hänpä väitti etten ollut ikinä laittanut tikkua ristiin päästäkseni elämässä eteenpäin. Tätä osoittaakseen hän sitten alkoi lähtemään firmansa eri matkoille ulkomaille ja jätti minut lasten kanssa. Kun pyysin ruokarahaa, hän sanoi, että pyydä poika äidiltäsi. Tilini maksettiin kerran kuussa kuun puolivälissä ja hänen palkkansa kerran kuussa kuun vaihteessa. Kuun vaihteesta palkkaani asti elimme hänen rahoillaan ja taas sitten loppukuu minun rahoillani. Niinpä kuun vaihteessa olin aina rahaton. Hänpä tarvitsikin yhtäkkiä "itse" tienaamiaan rahojansa siellä ulkomailla, koska olihan se "noloa" olla ilman rahaa, kun työkavereillakin oli rahaa. Hänen työkaverinsa kuittailivat sitten yöaikaan soittelemalla minulle kännissä ja vaativat minua päästämään vaimoani heidän kanssaan ravintolaan. Tätä ilmapiiriä kestin muutaman vuoden ja sitten, kun tulin kaapista ulos, hän aloitti kaikenmaailman tavaroiden ja huonekalujen ostamisen. Rahaa ei hänen tilipäivänään jäänyt enää ruokaan. Sitten hän aloitti pikavippaamisen, joka sitten vei ne loputkin eväät selviytyä ilman vararikkoa tilanteesta. Näissä tunnelmissa äitiini puhkesi altzheimer vieden hänet hoitokotiin. Ja poks! Vaimoni alkoi agressiivisesti vahingoittamaan minua. Menin kauppaan ja sain tekstiviestin, että kotiin ei ole tulemista, koska ovi on säpissä. Soitto poliisille oli ihan turha. Eivät tulleet. Tämä johti siihen, että jouduin alkamaan menemään paikalliseen, että pääsisin jonnekin sisälle yöksi. Kun sitten jäin jatkossa kotiin, alkoi hän käymään päälleni veitsen kanssa, vaikka lapsetkin olivat näkemässä. Otin joka kerta sen veitsen pois. Hän aloitti sitten uuden juonen menemällä tämän veitsen poisottamisen jälkeen saunaan ja laittoi ovet lukkoon. Soitti sitten poliisit ja väitti minun riehuvan, että tulkaa nopeasti. Sehän tehosi ja jouduin kaksikin kertaa putkaan. Lapsilta kysyttiin vain, että onko isä pelottava. No onhan se, kun se äidin lattialle kaataa. Sitten hän jäi kiinni suhteesta pomooni. Pomoni oli ihmetellyt muutamia yhden päivän flunssia ja yritti selvittää oikeaa syytä poissaoloihini, jotka johtuivat ulkona valvotuista öistä, kun en päässyt kenenkään luokse. Kun sitten poliisitkin alkoivat tajuta, ettei kaikki tarinat olekaan totta, lopettivat he minun putkaan viennit. Tämän jälkeen hän alkoi uhkailemaan minua, että joko myrkyttää minut tai nukkuessani puukottaa minut. Tällaista kesti pari vuotta. Olin näissä jännitteissä saanut ystävän töissäni ja kun sitten "jäimme" kiinni, alkoi hän uhkailemaan tätä ystävääni, joka syyllistyi kävelemään kanssani pari tuntia töiden jälkeen luonnossa. Loppujen lopuksi jätin sekä työni että vaimoni. Ihmettelen vieläkin, kun ei ole ilmaantunut edes toista miestä eikä minulle sitä toista naista, että mistäköhän oikeastaan olikaan kysymys. Hulluudesta varmaan.
Eron jälkeen onnistuin saamaan jonkinlaisen suhteenalun venäjän karjalassa asuvan naisen kanssa. Kun tämä oli kutsustani luonani kolme viikkoa lapsensa kanssa ja kun omat lapseni menivät viikonlopun jälkeen kotiinsa sanoen, että isin uusi tyttöystävä on tosi kiva ja nuorempi sanoi vielä haluavansa muuttaa isin luokse pysyvästi, laittoi hän pienemmän lapsemme sunnuntai-iltana rappuun sanoen, että mene takaisin isis luo ja ota opiksi. Kun tämä sitten tuli reppu selässä luokseni itkien ja ilmoitin asian lastensuojeluun, niin eikös tämä soita lapselle ja ala uhkaamaan, että toimittaa tämän psykologille ja lastenkotiin. Kuitenkin lapset annettiin äidillensä. Tämä, kun oli sanonut menneensä suihkuun ja että lapsi olisi vain lähtenyt karkuun. Jos näin olisi, niin kai se olisi ottanut oppikirjat mukaan, kun olisi tiennyt lähtevänsä. Näin suomessa. Naiset pyrkivät olemaan parisuhteessa diktaattoreita.
Kerrot uskottavan tuntuisesti asiasi. Lopuksi toteat "Näin suomessa. Naiset pyrkivät olemaan parisuhteessa diktaattoreita."
Valitettavasti olet oikeassa. Keskimäärin kaksi kolmesta suomalaisnaisesta on aikamoisia taistelukirveitä. Sosiaalitoimi on automaattisesti heidän puolellaan. Paras ja ehkä ainoa suomalaisnaisen koulutusväline olisi pesäpallomaila.
Sen käyttö on kielletty. Eikä se muutenkaan olisi ihmisenarvoista elämää vapaalle valkoiselle miehelle. Käännä katseesi pois suomalaisesta naisesta. Tutustu venälaisiin tai aasialaisiin naisiin. Kun kemiat osuvat kunnolla kohdalleen, tiedät mitä on rakkaus ja molemminpuolinen arvostus. Jos siis sinä enää kykenet siihen kokemasi jälkeen.
Etten tällä hetkellä pysty luottamaan naiseen. En kuitenkaan voi syyttää ulkopuolisia mutta sisälläni on voimakas luottamuspula suomalaiseen naiseen, jolle on tärkeätä ainoastaan voittaa mies.
Mieleiseksesi olet tarinasi värittänyt, toisella osapuolella olisi varmasti täysin erinlainen versio liitostanne.
Kummallisestippa olet "suomalaisiin naisiin" pettynyt, vaikka yksi vain on kontollasi ollut...?
Ja heti venakko, jota et edes sen kummemmin tunne, on parempi pelkästään jo kansallisuutensa tähden...? miksi lie hän eronnut, kun lapsi ja kaikkea...? Kielikään tuskin yhteinen...?
Teitä, selityksien mestariukkoja aina vaan riittää...vaikka teidän juttujen perusteella juuri te olette niitä epäluotettavimpia tyyppejä tuon luulosairautenne kanssa.
Taas on näilläkin sivuilla mieheltä eräs katkera kirjoitus, kun on venakon ottanut eukoksi.
Mistä teitäkin tolloja ukkoja riittää!
Eiköhän se olisi viisasta tehdä se elämän ainoa yksi oikea teko ja tyytyä siihen nyrkki-Kyllikkiin teidänkin.
on vaikea toipua, vaikka takana olisi toimimaton suhde.
Kun aikaa kuluu, muistuu paremmin hyvät asiat kuin huonot.
Pitkässä suhteessa ollaan ennemmin tai myöhemmin enemmän ystäviä,
koska alkuaikojen kiihko ei kestä loputtomasti.
Tämän jälkeen nousee tärkeämmäksi yhteiset elämänarvot, lähipiiri jne.
joiden varaan yhteinen elämä rakennetaan.
Jos suhteessa ei ole ollut mitään vakavia ongelmia, niin eroprosessi on varmasti vaikeampi.
Jos taas suhteessa on vakavia ongelmia, niin ero voi tietyllä tavalla olla helpotus,
vaikka päätös tuskin silloinkaan on helppo.
Eropäätöksen tehnyt joutuu miettimään, tuliko matka jätettyä turhaan kesken ja
toinen osapuoli jää miettimään syitä eroon (jos ne eivät ole tiedossa).
Varmasti tunteet heittelevät laidasta laitaan ja usko ihmissuhteisiin kärsii.
Myös eroa harkitsevan tunteet voivat heittelehtiä laidasta laitaan tilanteessa,
ja yhtenä hetkenä toinen ratkaisu tuntuu paremmalta toisena toinen.
Tärkeää on muistaa olevansa arvokas ja hieno ihminen, joka varmasti löytää
ansaitsemansa rakkauden uudestaan. Menetettyä ei mikään korvaa, mutta matkan
voi aloittaa uudestaan.
Ei sitä tahdo enää uudestaan sitä rakkautta löytää aikuisena.
Se aikaisempi rakkaus tulee mieleen ja sekin vei liikaa elämää ihmisestä.
Aika teki tepposensa.
En jaksaisi samaan runbaan enää itse edes alkaa.
Parempi löytää se elämän tarkoitus ihan muista asioista.Moni löytääkin.