naiset jättää, naisessa vika?

se akka ainakin lähtee ja lopullisesti.

Toista ei voi omistaa eikä väkisin pitää. Miehen tehtävä ei ole pitää akkaansa kurissa, mitä sillä sitten ikinä tarkoitatkin. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi AIKUISTA ihmistä.

no höh kirjoitti:

se akka ainakin lähtee ja lopullisesti.

Toista ei voi omistaa eikä väkisin pitää. Miehen tehtävä ei ole pitää akkaansa kurissa, mitä sillä sitten ikinä tarkoitatkin. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi AIKUISTA ihmistä.

Ihmiset muuttuu. Ja jos toinen ei muutu lainkaan, on vaikea enää löytää yhteyttä.

Itse teen eroa, lähinnä vielä henkistä sellaista, tosin miehelleni olen kertonut, mutta hän ei usko, tai ei ainakaan näytä ottavan tosissaan. Yli vuoden olen puhunut, että olen onneton, tunnen oloni yksinäiseksi, väsyneeksi ja surulliseksi. Että tarvitsen jotain muuta kuin pelkän kaverisuhteen, jossa yhteiset puheenaiheet pyörivät vain rahan ja lasten ympärillä.

On minulla ystäviä ja sosiaalista elämää. Harrastuksia ja omia kiinnostuksen kohteita, eli en ole ladannut kaikkia odotuksia parisuhteeseen. Mutta jo pitkään olen miettinyt, että mitä ihmettä teen parisuhteella, josta en koe saavani aikuina naisena oikeastaan mitään. Seksiäkin hyvin harvoin. Ja se taas ei ole ollut minusta kiinni.

Ymmärrän, että rakkaus muuttuu. Mutta minun on hirvittävän vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä, että se katoaa. Ja siihen pitäisi alistua kypsänä aikuisena. Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä. Vaikka suuri rakkauden palo olisikin hiipunut. Nyt tuntuu, että olen vain jokin esine, josta mieheni on vaikea luopua tai päästää irti. Olen lähinnä saavutettu etu. Hyödyke, joka pyörittää arkea, kantaa vastuuta ja huolehtii lasten murheista. Tuntuu vain yhä enemmän, että minullakin olisi tässä elämässä oikeus hieman enempään.

On silti vaikea lähteä, kun mies kuitenkin sanoo rakastavansa ja haluavansa elää kanssani. Sanoo, että olen tärkeä. Ja totta kai hän on minulle tärkeä, lasteni isä ja ihminen jonka nukkuu yönsä samassa vuoteessa kanssani. Mutta hän ei ymmärrä, että tunnetasolla minä olen yksinäinen hänen vieressään. Ei ymmärrä, vaikka olen siitä sanonut. Hän on vain silloin hiljaa ja huokaa.

Kun saan hieman enemmän voimia ja riittävän kimmokkeen, tulee minusta myös se ikävä vaimo, joka lähtee eikä mies ymmärrä yhtään mitään. Hän ei ymmärrä miksi hylkään meidän täydellisen perheen jossa hän voi hyvin ja kuvittelee kaiken olevan hienosti.

Hän ei ymmärrä, koska hän ei kuule mitä minä juuri nyt sanon. Se on surullista, koska vielä hänellä olisi pienen pieni mahdollisuus saada minut miettimään ennen lopullista päätöstä. Minä en voi kuitenkaan sanoa hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitäisi osata olla aikuinen, edes tämän kerran. Olen kertonut ja avannut itseni ja tunteeni hänelle. Se riittäköön. En voi olla hänen äiti tai terapeutti joka ohjaa ja opastaa häntä aikuisena miehenä ja puolisona.

Nämä ovat surullisia asioita. Ei ainoastaan sille jätetylle ja hämmentyneelle miehelle, vaan myös sille vaimolle, joka joutuu tekemään vaikean ja raskaan päätöksen. Ei kukaan lähde pitkästä suhteesta kevein perustein.

joka haluisi lähteä kirjoitti:

Ihmiset muuttuu. Ja jos toinen ei muutu lainkaan, on vaikea enää löytää yhteyttä.

Itse teen eroa, lähinnä vielä henkistä sellaista, tosin miehelleni olen kertonut, mutta hän ei usko, tai ei ainakaan näytä ottavan tosissaan. Yli vuoden olen puhunut, että olen onneton, tunnen oloni yksinäiseksi, väsyneeksi ja surulliseksi. Että tarvitsen jotain muuta kuin pelkän kaverisuhteen, jossa yhteiset puheenaiheet pyörivät vain rahan ja lasten ympärillä.

On minulla ystäviä ja sosiaalista elämää. Harrastuksia ja omia kiinnostuksen kohteita, eli en ole ladannut kaikkia odotuksia parisuhteeseen. Mutta jo pitkään olen miettinyt, että mitä ihmettä teen parisuhteella, josta en koe saavani aikuina naisena oikeastaan mitään. Seksiäkin hyvin harvoin. Ja se taas ei ole ollut minusta kiinni.

Ymmärrän, että rakkaus muuttuu. Mutta minun on hirvittävän vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä, että se katoaa. Ja siihen pitäisi alistua kypsänä aikuisena. Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä. Vaikka suuri rakkauden palo olisikin hiipunut. Nyt tuntuu, että olen vain jokin esine, josta mieheni on vaikea luopua tai päästää irti. Olen lähinnä saavutettu etu. Hyödyke, joka pyörittää arkea, kantaa vastuuta ja huolehtii lasten murheista. Tuntuu vain yhä enemmän, että minullakin olisi tässä elämässä oikeus hieman enempään.

On silti vaikea lähteä, kun mies kuitenkin sanoo rakastavansa ja haluavansa elää kanssani. Sanoo, että olen tärkeä. Ja totta kai hän on minulle tärkeä, lasteni isä ja ihminen jonka nukkuu yönsä samassa vuoteessa kanssani. Mutta hän ei ymmärrä, että tunnetasolla minä olen yksinäinen hänen vieressään. Ei ymmärrä, vaikka olen siitä sanonut. Hän on vain silloin hiljaa ja huokaa.

Kun saan hieman enemmän voimia ja riittävän kimmokkeen, tulee minusta myös se ikävä vaimo, joka lähtee eikä mies ymmärrä yhtään mitään. Hän ei ymmärrä miksi hylkään meidän täydellisen perheen jossa hän voi hyvin ja kuvittelee kaiken olevan hienosti.

Hän ei ymmärrä, koska hän ei kuule mitä minä juuri nyt sanon. Se on surullista, koska vielä hänellä olisi pienen pieni mahdollisuus saada minut miettimään ennen lopullista päätöstä. Minä en voi kuitenkaan sanoa hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitäisi osata olla aikuinen, edes tämän kerran. Olen kertonut ja avannut itseni ja tunteeni hänelle. Se riittäköön. En voi olla hänen äiti tai terapeutti joka ohjaa ja opastaa häntä aikuisena miehenä ja puolisona.

Nämä ovat surullisia asioita. Ei ainoastaan sille jätetylle ja hämmentyneelle miehelle, vaan myös sille vaimolle, joka joutuu tekemään vaikean ja raskaan päätöksen. Ei kukaan lähde pitkästä suhteesta kevein perustein.

Noin ajattelee just itsekäs nainen. Haluat olla maailman keskipiste.

on maailman napa. kirjoitti:

Noin ajattelee just itsekäs nainen. Haluat olla maailman keskipiste.

Voi ajatella noin. Tuntematta minua. Mutta miksi uhraisin elämäni? Kuka siitä hyötyisi? Mieheni? Lapseni? Minä itse?

Tosiasia on se, että jos minä en huolehdi itsestäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Voin vain huolehtia siitä, että kohtelen kanssakulkijoitani kunnioittaen. Kerron ajoissa ajatuksistani, yritän huomioida muut ilman, että muiden tarpeet jyräävät lakkaamatta ylitseni.

Miksi ihmeessä minun tarpeeni tuntea ja kokea olevani muutakin kuin tapetti seinällä on itsekästä? Sitä minä en ymmärrä.

Kun olen kertonut tunteistani miehelleni, hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä voisi tehdä toisin, jotta tuntisin oloni riittävän arvokkaaksi hänen silmissään. Olen silti kertonut mitä toivoisin ja mitä tarvitsen. Mitään en ole saanut, eikä mikään asia ole muuttunut välillämme. Mies ei ole myöskään avannut itseään ja kertonut, miten mitä mahdollisesti olen tulkinnut ja ymmärtänyt hänen käytöksensä väärin. Minun tunteeni ja ajatukseni ovat siis siivuutettu yli vuoden ajan täysin. Ne on kiltisti kuunneltu, mutta ei kuultu. Niistä ajatuksista ei ole puhuttu, eikä niiden jakaminen ole johtanut mihinkään.

Ketä hyödyttää, että kadotan itseni ja persoonani kokonaan, jotta muilla on parempi olo? Uskon vakaasti, että lapseni eivät haluaisi minun uhraavan minuuttani ja elämääni heidän takiaan. He haluavat elävän ja onnellisen äidin jonka hyvinvointi ei ole heistä riippuvainen vaan he voivat elää ja kasvaa rauhassa ja keskittyä itseensä minusta huolehtimisen sijaan.

Liian paljon on niitä vanhempia jotka lataavat lastensa niskaan omaa onnea ja elämän tarkoitusta. Aika iso taakka lapsille kannettavaksi.

joka haluisi lähteä kirjoitti:

Ihmiset muuttuu. Ja jos toinen ei muutu lainkaan, on vaikea enää löytää yhteyttä.

Itse teen eroa, lähinnä vielä henkistä sellaista, tosin miehelleni olen kertonut, mutta hän ei usko, tai ei ainakaan näytä ottavan tosissaan. Yli vuoden olen puhunut, että olen onneton, tunnen oloni yksinäiseksi, väsyneeksi ja surulliseksi. Että tarvitsen jotain muuta kuin pelkän kaverisuhteen, jossa yhteiset puheenaiheet pyörivät vain rahan ja lasten ympärillä.

On minulla ystäviä ja sosiaalista elämää. Harrastuksia ja omia kiinnostuksen kohteita, eli en ole ladannut kaikkia odotuksia parisuhteeseen. Mutta jo pitkään olen miettinyt, että mitä ihmettä teen parisuhteella, josta en koe saavani aikuina naisena oikeastaan mitään. Seksiäkin hyvin harvoin. Ja se taas ei ole ollut minusta kiinni.

Ymmärrän, että rakkaus muuttuu. Mutta minun on hirvittävän vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä, että se katoaa. Ja siihen pitäisi alistua kypsänä aikuisena. Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä. Vaikka suuri rakkauden palo olisikin hiipunut. Nyt tuntuu, että olen vain jokin esine, josta mieheni on vaikea luopua tai päästää irti. Olen lähinnä saavutettu etu. Hyödyke, joka pyörittää arkea, kantaa vastuuta ja huolehtii lasten murheista. Tuntuu vain yhä enemmän, että minullakin olisi tässä elämässä oikeus hieman enempään.

On silti vaikea lähteä, kun mies kuitenkin sanoo rakastavansa ja haluavansa elää kanssani. Sanoo, että olen tärkeä. Ja totta kai hän on minulle tärkeä, lasteni isä ja ihminen jonka nukkuu yönsä samassa vuoteessa kanssani. Mutta hän ei ymmärrä, että tunnetasolla minä olen yksinäinen hänen vieressään. Ei ymmärrä, vaikka olen siitä sanonut. Hän on vain silloin hiljaa ja huokaa.

Kun saan hieman enemmän voimia ja riittävän kimmokkeen, tulee minusta myös se ikävä vaimo, joka lähtee eikä mies ymmärrä yhtään mitään. Hän ei ymmärrä miksi hylkään meidän täydellisen perheen jossa hän voi hyvin ja kuvittelee kaiken olevan hienosti.

Hän ei ymmärrä, koska hän ei kuule mitä minä juuri nyt sanon. Se on surullista, koska vielä hänellä olisi pienen pieni mahdollisuus saada minut miettimään ennen lopullista päätöstä. Minä en voi kuitenkaan sanoa hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitäisi osata olla aikuinen, edes tämän kerran. Olen kertonut ja avannut itseni ja tunteeni hänelle. Se riittäköön. En voi olla hänen äiti tai terapeutti joka ohjaa ja opastaa häntä aikuisena miehenä ja puolisona.

Nämä ovat surullisia asioita. Ei ainoastaan sille jätetylle ja hämmentyneelle miehelle, vaan myös sille vaimolle, joka joutuu tekemään vaikean ja raskaan päätöksen. Ei kukaan lähde pitkästä suhteesta kevein perustein.

Jään miettimään, mitä oikein odotat parisuhteeltä perheeltä. Pysäytä miehesi ja sano, että nyt on todellakin niin tärkeää asiaa, että se koskee häntä mitä suuremmassa määrin. Sinun itse on kuitenkin osattava sanoa, mitä sinä haet tai odotat, miehesi ei ole vasmastikaan ymmärtänyt tuota olotilaasi js sen vaikeutta sinulle. Sanot suoraan, että et jaksa tätä näin jatkaa, että siihen täytyy heti tulla muutos tai sitten todellakin muutetaan eri osoitteisiin. MUTTA SINUN TÄYTYY OSATA SANOA MITÄ TÄYTYY MUUTTAA TAI MITEN PITÄISI JATKKAA miehesi ei todellakaan ymmärrä nyt tehdä mitään, koska et ole sitä kertonut haavekuvaasi siitä toisenlaisesta kumppanuudesta, josta sitten kokisit olevasi tärkeä, Mitä se on ihna suomeksi sanottuna.
Jos tämän vuoksi erotaan, tuntuu hyvin tyhmältä, sillä ei toinen voi tehdä mitään jos et kerro mitä se on, mitä haluat ja todellisna sanoina.
Ny naiset, itsekin olen nainen, ottaisin oikein kunnon ruoskan antaisin selkään, sillä noin törkeästi ei voi edes miehelle tehdä. Ajatteletteko lainkaan pieniä lapsianne. sanon suoraan, että ette.
Hirvittävää tekstiä. Haaveet mielessä, mutta salaisina, kuka ne sieltä osaa kaivaa.

vastaa kirjoitti:

Voi ajatella noin. Tuntematta minua. Mutta miksi uhraisin elämäni? Kuka siitä hyötyisi? Mieheni? Lapseni? Minä itse?

Tosiasia on se, että jos minä en huolehdi itsestäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Voin vain huolehtia siitä, että kohtelen kanssakulkijoitani kunnioittaen. Kerron ajoissa ajatuksistani, yritän huomioida muut ilman, että muiden tarpeet jyräävät lakkaamatta ylitseni.

Miksi ihmeessä minun tarpeeni tuntea ja kokea olevani muutakin kuin tapetti seinällä on itsekästä? Sitä minä en ymmärrä.

Kun olen kertonut tunteistani miehelleni, hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä voisi tehdä toisin, jotta tuntisin oloni riittävän arvokkaaksi hänen silmissään. Olen silti kertonut mitä toivoisin ja mitä tarvitsen. Mitään en ole saanut, eikä mikään asia ole muuttunut välillämme. Mies ei ole myöskään avannut itseään ja kertonut, miten mitä mahdollisesti olen tulkinnut ja ymmärtänyt hänen käytöksensä väärin. Minun tunteeni ja ajatukseni ovat siis siivuutettu yli vuoden ajan täysin. Ne on kiltisti kuunneltu, mutta ei kuultu. Niistä ajatuksista ei ole puhuttu, eikä niiden jakaminen ole johtanut mihinkään.

Ketä hyödyttää, että kadotan itseni ja persoonani kokonaan, jotta muilla on parempi olo? Uskon vakaasti, että lapseni eivät haluaisi minun uhraavan minuuttani ja elämääni heidän takiaan. He haluavat elävän ja onnellisen äidin jonka hyvinvointi ei ole heistä riippuvainen vaan he voivat elää ja kasvaa rauhassa ja keskittyä itseensä minusta huolehtimisen sijaan.

Liian paljon on niitä vanhempia jotka lataavat lastensa niskaan omaa onnea ja elämän tarkoitusta. Aika iso taakka lapsille kannettavaksi.

Olet itse kadottanut järkesi, kun eroat ei mikään tuolla ajatuksen juoksulla tule paranemaan ainakaan lastesi kannalta. Minusta sinun pitäisi ensin hakea tuota muutosta lääkärin vastaanotolta, kuin lähteä särkemään ennen kaikkea lastesi elämä, mutta myös puolisosi elämä, sillä kukaan ei ymmärrä tuollaista syytä. Uskoisin enemmään, että elämääsi vaivaa jonkinasteinen masennus, joka ei todellakaan eroamalla parane. Pyydän ja rukoilen , mene juttelemaan lääkärille, tuosta tyhjästä olostasi, tarvitset lääkitysta, tuskin muuta kuin pieneksi ajaksi ja ilo palaa ja saat pitää perheen, joka sinua rakastaa koko sydämestään.

Oma ajatusmaailmasi ei nyt hyväksy asioita, etkä näin ollen ilmeisesti ole hakeutunut lastesi kavereiden vanhempien tuttavaksi, jota kautta olisit saanut virikkeitä elämään, odotat että puolisosi olisi taikuri, joka antaa sinulle elämänilon, kyllä se olet sinä itse. Kun se itse löydät, huomaat, että sinulla on mitä parhain puoliso ja isä lapsilla.

Ihan hirvittävä teko kirjoitti:

Jään miettimään, mitä oikein odotat parisuhteeltä perheeltä. Pysäytä miehesi ja sano, että nyt on todellakin niin tärkeää asiaa, että se koskee häntä mitä suuremmassa määrin. Sinun itse on kuitenkin osattava sanoa, mitä sinä haet tai odotat, miehesi ei ole vasmastikaan ymmärtänyt tuota olotilaasi js sen vaikeutta sinulle. Sanot suoraan, että et jaksa tätä näin jatkaa, että siihen täytyy heti tulla muutos tai sitten todellakin muutetaan eri osoitteisiin. MUTTA SINUN TÄYTYY OSATA SANOA MITÄ TÄYTYY MUUTTAA TAI MITEN PITÄISI JATKKAA miehesi ei todellakaan ymmärrä nyt tehdä mitään, koska et ole sitä kertonut haavekuvaasi siitä toisenlaisesta kumppanuudesta, josta sitten kokisit olevasi tärkeä, Mitä se on ihna suomeksi sanottuna.
Jos tämän vuoksi erotaan, tuntuu hyvin tyhmältä, sillä ei toinen voi tehdä mitään jos et kerro mitä se on, mitä haluat ja todellisna sanoina.
Ny naiset, itsekin olen nainen, ottaisin oikein kunnon ruoskan antaisin selkään, sillä noin törkeästi ei voi edes miehelle tehdä. Ajatteletteko lainkaan pieniä lapsianne. sanon suoraan, että ette.
Hirvittävää tekstiä. Haaveet mielessä, mutta salaisina, kuka ne sieltä osaa kaivaa.

No huh. Tuleepa lunta tupaan!

Ymmärrän, että on kauhean vaikea lukea rivien välistä ja ymmärtää koko histoa. Kerron asioista vain omalta kannaltani. Kun muusta en tiedä. Arveluja ja luuloja kun on hankala heitellä.

Apua on siis haettu. Ihan ammattilaisen luona käyty terapiassa. Siellä kerrottu ja avattu tilannetta ja mietitty, että onko minun odotukseni realistisia odotuksia elämästä. Ja mietitty yhdessä miten niiden kanssa toimitaan. Ja kun kaikkeen on aina vastattu, että kyllä, tehdään niin, niin on aika vaikea enää keksiä mitään muuta. Jos toinen ei tee, ei hän tee. Minä en voi pakottaa, käskeä tai määrätä. Se oli terapeutin ohje. Minä saan kertoa miltä tuntuu, mutta puolisoni vastuulla on hänen oma toimintansa. Kotona asioista ei ole puhuttu, jos puhuminen ymmärretään kahden ihmisen väliseksi vuorovaikutukseksi. Minä olen kertonut, ja mies on istunut hiljaa ja kuunnellut. Mitä minä olisin voinut tehdä toisin? Ravistella? Huutaa ja raivota? Pakottaa kuulemaan?

Ja siitä uhrautumisesta. Minä jäin enkä miettinyt edes lähtöä kun mieheni jäi kiinni pettämisestä kun lapset olivat pieniä. Minä kestin sen, lasten ja perheen takia. Mutta kuinka paljon ihmisen täytyy oikeasti kestää? Eikö elämässä voisi joskus olla jotain muutakin kuin kestämistä ja sietämistä? Onko se niin kauhean sairasta ja kamalaa jos toivoo itselleen edes hitusta onnea? Toivoo, että elämässä olisi ihminen joka edes joskus haluaisi minua sekä fyysisesti että henkisesti. Naisena ja ihmisenä, ei vain äitinä ja huolitsijana.

Ja minulla on työ, ystäviä, harrastuksia ja hyvä elämä muilta osin. Sehän tässä on se kamala puoli. Kun parisuhde on se, joka aiheuttaa pahaa oloa. Muilta osin olen ihan tyytyväinen elämääni.

vastaa kirjoitti:

Voi ajatella noin. Tuntematta minua. Mutta miksi uhraisin elämäni? Kuka siitä hyötyisi? Mieheni? Lapseni? Minä itse?

Tosiasia on se, että jos minä en huolehdi itsestäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Voin vain huolehtia siitä, että kohtelen kanssakulkijoitani kunnioittaen. Kerron ajoissa ajatuksistani, yritän huomioida muut ilman, että muiden tarpeet jyräävät lakkaamatta ylitseni.

Miksi ihmeessä minun tarpeeni tuntea ja kokea olevani muutakin kuin tapetti seinällä on itsekästä? Sitä minä en ymmärrä.

Kun olen kertonut tunteistani miehelleni, hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä voisi tehdä toisin, jotta tuntisin oloni riittävän arvokkaaksi hänen silmissään. Olen silti kertonut mitä toivoisin ja mitä tarvitsen. Mitään en ole saanut, eikä mikään asia ole muuttunut välillämme. Mies ei ole myöskään avannut itseään ja kertonut, miten mitä mahdollisesti olen tulkinnut ja ymmärtänyt hänen käytöksensä väärin. Minun tunteeni ja ajatukseni ovat siis siivuutettu yli vuoden ajan täysin. Ne on kiltisti kuunneltu, mutta ei kuultu. Niistä ajatuksista ei ole puhuttu, eikä niiden jakaminen ole johtanut mihinkään.

Ketä hyödyttää, että kadotan itseni ja persoonani kokonaan, jotta muilla on parempi olo? Uskon vakaasti, että lapseni eivät haluaisi minun uhraavan minuuttani ja elämääni heidän takiaan. He haluavat elävän ja onnellisen äidin jonka hyvinvointi ei ole heistä riippuvainen vaan he voivat elää ja kasvaa rauhassa ja keskittyä itseensä minusta huolehtimisen sijaan.

Liian paljon on niitä vanhempia jotka lataavat lastensa niskaan omaa onnea ja elämän tarkoitusta. Aika iso taakka lapsille kannettavaksi.

Huomaa sen eron tässäkin ketjussa:
Aikuinen, itsenäinen nainen ja vinkuva, äidilleen kiukutteleva pikkupoikamies keskustelevat....
Se onkin se liittojen kaatumisen syy, ei kukaan nainen jaksa olla se äiti vaan, hänkin kaipaa sitä, että edes mies kohtelee häntä kuin rakastajatarta kohdellaan.
Mieheni kanssa oli tästä mielenkiintoinen keskustelu:
Teinityttäreni kertoi kaverinsa isästä, joka oli ottanut eron jälkeen itselleen uuden naisen,
ja tyttäreni kertoi, että mies oli aivan erinlainen naisen seurassa , kuin kaverin äidin kanssa oli ollut...sanoinkin siihen, että millälailla erinlainen ja tytär sanoi,että mies koko ajan passaa sitä uutta naista ja kiusoittelee ja pussailee...
Siihen mieheni totesikin, että tottakai sitä erinlailla kohtelee.
Minä siihen, että mitä tuo tarkoitti?
Ja mies möläytti, äitihän on lasten äiti, rakastajatar on se jonka kanssa pidetään hauskaa!
Sanoin, että niitäkö ei voi yhdistää, johon mieskään ei osannut oikein vastata!
Joten, eiköhän se teillä miehillä ole ihan siitä omasta suhtautumisesta kiinni, pysyykö se nainen siinä vierellä vai ei...
Kyllä me vaimot ollaan juuri vain se miehen omaisuus miehen mielessä, tunteita ei ole enään sillä miehelläkään sen kummemmin kuin naisellakaan ja salassa pidetään hauskaa muiden muijien kanssa sen oman hyyssätessä niitä lapsia siellä kotona.
Laskeskelin tuossa, että näitten 20 vuoden aikana esim. minun mieheni on käynyt kaikenmaailman pippaloinneissa milloin työkavereitten kanssa, milloin kenenkin muun, kuin minun kanssani vähintään pari kertaa kuussa...minun kanssa on käynyt ravintolassa noin 10 kertaa koko avioliittoni
ajalta ja niissäkin kerroissa puolessa on olleet lapset mukana, eli olemme olleet silloin vain siellä syömässä. Itse en ole joutanut ravintoloissa istumaan kuin pari kertaa koko liittomme ajalta ja silloinkin on ollut häät kyseessä kummallakin kerralla.
Sanoinkin kerran miehelleni, että vähän epäreilulta kuulostaa nämä "menot"...
Mies siihen hämmästellen, että ollaanhan mekin lasten kanssa yhdessä kierrelty muumimaat ja Särkänniemet ym.... Joopa joo..
Miesten ajatusmaailma nyt on tällainen...Se, mikä oikeasti kirvelee miestä, kun nainen lähtee, on se tunne, että osasta omaisuutta pitää luopua, rakkaudella siinä ei ole mitään tekemistä!

viimeisen kerran kirjoitti:

No huh. Tuleepa lunta tupaan!

Ymmärrän, että on kauhean vaikea lukea rivien välistä ja ymmärtää koko histoa. Kerron asioista vain omalta kannaltani. Kun muusta en tiedä. Arveluja ja luuloja kun on hankala heitellä.

Apua on siis haettu. Ihan ammattilaisen luona käyty terapiassa. Siellä kerrottu ja avattu tilannetta ja mietitty, että onko minun odotukseni realistisia odotuksia elämästä. Ja mietitty yhdessä miten niiden kanssa toimitaan. Ja kun kaikkeen on aina vastattu, että kyllä, tehdään niin, niin on aika vaikea enää keksiä mitään muuta. Jos toinen ei tee, ei hän tee. Minä en voi pakottaa, käskeä tai määrätä. Se oli terapeutin ohje. Minä saan kertoa miltä tuntuu, mutta puolisoni vastuulla on hänen oma toimintansa. Kotona asioista ei ole puhuttu, jos puhuminen ymmärretään kahden ihmisen väliseksi vuorovaikutukseksi. Minä olen kertonut, ja mies on istunut hiljaa ja kuunnellut. Mitä minä olisin voinut tehdä toisin? Ravistella? Huutaa ja raivota? Pakottaa kuulemaan?

Ja siitä uhrautumisesta. Minä jäin enkä miettinyt edes lähtöä kun mieheni jäi kiinni pettämisestä kun lapset olivat pieniä. Minä kestin sen, lasten ja perheen takia. Mutta kuinka paljon ihmisen täytyy oikeasti kestää? Eikö elämässä voisi joskus olla jotain muutakin kuin kestämistä ja sietämistä? Onko se niin kauhean sairasta ja kamalaa jos toivoo itselleen edes hitusta onnea? Toivoo, että elämässä olisi ihminen joka edes joskus haluaisi minua sekä fyysisesti että henkisesti. Naisena ja ihmisenä, ei vain äitinä ja huolitsijana.

Ja minulla on työ, ystäviä, harrastuksia ja hyvä elämä muilta osin. Sehän tässä on se kamala puoli. Kun parisuhde on se, joka aiheuttaa pahaa oloa. Muilta osin olen ihan tyytyväinen elämääni.

Eikö olekkin hauskaa, että näille ERO-sivustoille on "persiytynyt" näitä avioliiton kannattajia, joilla on monella jotkut uskonnolliset syyt tai vain halu roikkua siinä omassa tyhjässä liitossaan! ;))
Väärillä sivuilla ovat ja heille löytyy tuo avioliitto-sivu ihan tuosta vierestä! :)))
Ymmärrän sinua, vaimo ja olet ihan saman huomannut kuin moni muukin eronnut nainen on tehnyt.
Lapset ei erosta kärsi, kun huolehtii heistä hyvin jatkossakin.
Ainoa, joka kärsii, on tämä mies, joka on tehnyt sen virheen, että on soluttautunut sen lapsijoukon jatkeeksi ja alkanut itsekkiin pitään vaimoaan äitinä, se vihonviimeinen virhe!
Tsemppiä ajatuksillesi, teetpä sitten minkä ratkaisun haluatkin. Näiltä suolisivuston korppikotkilta et lupaa tarvitse jatkossakaan! :)))
Itse en menisi takaisin entiseni luo, on tämä elämä 4 vuoden eron jälkeen taas niin elämisen arvoista!
Jokaisella on oikeus haluta olla muutakin kuin pelkkä äiti.

onnellinen eronnut kirjoitti:

Eikö olekkin hauskaa, että näille ERO-sivustoille on "persiytynyt" näitä avioliiton kannattajia, joilla on monella jotkut uskonnolliset syyt tai vain halu roikkua siinä omassa tyhjässä liitossaan! ;))
Väärillä sivuilla ovat ja heille löytyy tuo avioliitto-sivu ihan tuosta vierestä! :)))
Ymmärrän sinua, vaimo ja olet ihan saman huomannut kuin moni muukin eronnut nainen on tehnyt.
Lapset ei erosta kärsi, kun huolehtii heistä hyvin jatkossakin.
Ainoa, joka kärsii, on tämä mies, joka on tehnyt sen virheen, että on soluttautunut sen lapsijoukon jatkeeksi ja alkanut itsekkiin pitään vaimoaan äitinä, se vihonviimeinen virhe!
Tsemppiä ajatuksillesi, teetpä sitten minkä ratkaisun haluatkin. Näiltä suolisivuston korppikotkilta et lupaa tarvitse jatkossakaan! :)))
Itse en menisi takaisin entiseni luo, on tämä elämä 4 vuoden eron jälkeen taas niin elämisen arvoista!
Jokaisella on oikeus haluta olla muutakin kuin pelkkä äiti.

Kiteytin juuri tuohon lauseeseen syyn: "en jaksanut sitä isointa ja eniten asioista kitisevää lasta". Miehestä ei ollut mitään apua, ei lastenkatsomisessa, ei makkarissa, ei kotitöissä, ei missään. Noikin jotenkin olisin sietänyt, mutta kun se henkinen tukena oleminen puuttui täysin. Lasten koulussa kiusaamisongelmaa, isi ei ottanut kantaa, ei lohduttanut lasta.. Varmasti muuten ex pitää itseään juuri ap:n kirjoittamana "hyvänä isänä!" En vaan ymmärrä mikä hänestä olis tehnyt hyvän isän? Jatkuva kiroilu ja lasten aliarvioiminen ei ainakaan. Nyt eron jälkeen on lapsille kiltti vaan kun minä jaksan olla kiltti hänelle (=hoitaa kaikki laskuasiat ja muut järjestelyt). Nyt ilmeisesti on löytänyt naisen (on käynyt kerran ennenkin) ja lapset unohtuu heti kun p***u on mielessä. Ei pidä mitään yhteyttä lapsiin silloim. Kaikesta huolimatta toivon ex-miehelle hyvää, hyvää useurustelusuhdetta ym. Tajuaisi vihdoin että erosi minusta, ei lapsista.

viimeisen kerran kirjoitti:

No huh. Tuleepa lunta tupaan!

Ymmärrän, että on kauhean vaikea lukea rivien välistä ja ymmärtää koko histoa. Kerron asioista vain omalta kannaltani. Kun muusta en tiedä. Arveluja ja luuloja kun on hankala heitellä.

Apua on siis haettu. Ihan ammattilaisen luona käyty terapiassa. Siellä kerrottu ja avattu tilannetta ja mietitty, että onko minun odotukseni realistisia odotuksia elämästä. Ja mietitty yhdessä miten niiden kanssa toimitaan. Ja kun kaikkeen on aina vastattu, että kyllä, tehdään niin, niin on aika vaikea enää keksiä mitään muuta. Jos toinen ei tee, ei hän tee. Minä en voi pakottaa, käskeä tai määrätä. Se oli terapeutin ohje. Minä saan kertoa miltä tuntuu, mutta puolisoni vastuulla on hänen oma toimintansa. Kotona asioista ei ole puhuttu, jos puhuminen ymmärretään kahden ihmisen väliseksi vuorovaikutukseksi. Minä olen kertonut, ja mies on istunut hiljaa ja kuunnellut. Mitä minä olisin voinut tehdä toisin? Ravistella? Huutaa ja raivota? Pakottaa kuulemaan?

Ja siitä uhrautumisesta. Minä jäin enkä miettinyt edes lähtöä kun mieheni jäi kiinni pettämisestä kun lapset olivat pieniä. Minä kestin sen, lasten ja perheen takia. Mutta kuinka paljon ihmisen täytyy oikeasti kestää? Eikö elämässä voisi joskus olla jotain muutakin kuin kestämistä ja sietämistä? Onko se niin kauhean sairasta ja kamalaa jos toivoo itselleen edes hitusta onnea? Toivoo, että elämässä olisi ihminen joka edes joskus haluaisi minua sekä fyysisesti että henkisesti. Naisena ja ihmisenä, ei vain äitinä ja huolitsijana.

Ja minulla on työ, ystäviä, harrastuksia ja hyvä elämä muilta osin. Sehän tässä on se kamala puoli. Kun parisuhde on se, joka aiheuttaa pahaa oloa. Muilta osin olen ihan tyytyväinen elämääni.

Tuo prosessi on niin tuttu. Noin se menee. Juuri nuo tunteet. Kun sisältä tulee tyhjäksi, niin paluuta ei ole. Vain myötätuntoa toista kohtaan, mutta se ei ole rakkautta.....

Niin ikävää. Lopulta on vahva, tekee päätöksen ja etenee mekaanisesti. Sitten kun kaikki on ohi, on sisältä hajalla ja tuusan nuuskana. Lopulta eheytyy ja ja on tyytyväinen, että jaksoi irrottautua. Lopulta toinen muuttuu mister nobodyksi. Entinen rakastettu on kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva. Se hetki on armollinen ja vapauttava.

toinen vaimo kirjoitti:

Huomaa sen eron tässäkin ketjussa:
Aikuinen, itsenäinen nainen ja vinkuva, äidilleen kiukutteleva pikkupoikamies keskustelevat....
Se onkin se liittojen kaatumisen syy, ei kukaan nainen jaksa olla se äiti vaan, hänkin kaipaa sitä, että edes mies kohtelee häntä kuin rakastajatarta kohdellaan.
Mieheni kanssa oli tästä mielenkiintoinen keskustelu:
Teinityttäreni kertoi kaverinsa isästä, joka oli ottanut eron jälkeen itselleen uuden naisen,
ja tyttäreni kertoi, että mies oli aivan erinlainen naisen seurassa , kuin kaverin äidin kanssa oli ollut...sanoinkin siihen, että millälailla erinlainen ja tytär sanoi,että mies koko ajan passaa sitä uutta naista ja kiusoittelee ja pussailee...
Siihen mieheni totesikin, että tottakai sitä erinlailla kohtelee.
Minä siihen, että mitä tuo tarkoitti?
Ja mies möläytti, äitihän on lasten äiti, rakastajatar on se jonka kanssa pidetään hauskaa!
Sanoin, että niitäkö ei voi yhdistää, johon mieskään ei osannut oikein vastata!
Joten, eiköhän se teillä miehillä ole ihan siitä omasta suhtautumisesta kiinni, pysyykö se nainen siinä vierellä vai ei...
Kyllä me vaimot ollaan juuri vain se miehen omaisuus miehen mielessä, tunteita ei ole enään sillä miehelläkään sen kummemmin kuin naisellakaan ja salassa pidetään hauskaa muiden muijien kanssa sen oman hyyssätessä niitä lapsia siellä kotona.
Laskeskelin tuossa, että näitten 20 vuoden aikana esim. minun mieheni on käynyt kaikenmaailman pippaloinneissa milloin työkavereitten kanssa, milloin kenenkin muun, kuin minun kanssani vähintään pari kertaa kuussa...minun kanssa on käynyt ravintolassa noin 10 kertaa koko avioliittoni
ajalta ja niissäkin kerroissa puolessa on olleet lapset mukana, eli olemme olleet silloin vain siellä syömässä. Itse en ole joutanut ravintoloissa istumaan kuin pari kertaa koko liittomme ajalta ja silloinkin on ollut häät kyseessä kummallakin kerralla.
Sanoinkin kerran miehelleni, että vähän epäreilulta kuulostaa nämä "menot"...
Mies siihen hämmästellen, että ollaanhan mekin lasten kanssa yhdessä kierrelty muumimaat ja Särkänniemet ym.... Joopa joo..
Miesten ajatusmaailma nyt on tällainen...Se, mikä oikeasti kirvelee miestä, kun nainen lähtee, on se tunne, että osasta omaisuutta pitää luopua, rakkaudella siinä ei ole mitään tekemistä!

HELVETIN HYVÄ KIRJOITUS!!!
Puitpa sanoiksi sen, mitä me naiset ajettelemme liitoissamme!
Juuri noin!
Olisin antanut peukun plussaa ,mutta ei jostain syystä toimi kunnolla nämä pisteet....

*¨' kirjoitti:

Tuo prosessi on niin tuttu. Noin se menee. Juuri nuo tunteet. Kun sisältä tulee tyhjäksi, niin paluuta ei ole. Vain myötätuntoa toista kohtaan, mutta se ei ole rakkautta.....

Niin ikävää. Lopulta on vahva, tekee päätöksen ja etenee mekaanisesti. Sitten kun kaikki on ohi, on sisältä hajalla ja tuusan nuuskana. Lopulta eheytyy ja ja on tyytyväinen, että jaksoi irrottautua. Lopulta toinen muuttuu mister nobodyksi. Entinen rakastettu on kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva. Se hetki on armollinen ja vapauttava.

Se tunne se vissiin näitä ei eroavia, liitoistaan hampain, kirvein kiinni pitäviä vissiin pelottaakin..
Tuntematon tulevaisuus, vaikka siellä lopulta odottaa se tyytyväinen ihminen, joka ei enää tunne uhrautuvansa miehen edessä.

no höh kirjoitti:

se akka ainakin lähtee ja lopullisesti.

Toista ei voi omistaa eikä väkisin pitää. Miehen tehtävä ei ole pitää akkaansa kurissa, mitä sillä sitten ikinä tarkoitatkin. Parisuhteessa pitäisi olla kaksi AIKUISTA ihmistä.

"se akka ainakin lähtee ja lopullisesti. "

Joo, mutta nenä poskella se voi miettiä, että kannattiko avata tuheronsa jollekin toiselle.

Miehelle väärintekijän rankaiseminen tuo hyvät fiilikset.

" Parisuhteessa pitäisi olla kaksi AIKUISTA ihmistä."

no jos toinen pettää niin ei enää käyttäydytä aikusimaiseksi, lisäksi se osoittee että petturi on sitä mieltä ettei toisen tunteilla ole väliä -> koska näin on, niin turpaan! ja vasta sit ajetaan akka lumihankeen.

joka haluisi lähteä kirjoitti:

Ihmiset muuttuu. Ja jos toinen ei muutu lainkaan, on vaikea enää löytää yhteyttä.

Itse teen eroa, lähinnä vielä henkistä sellaista, tosin miehelleni olen kertonut, mutta hän ei usko, tai ei ainakaan näytä ottavan tosissaan. Yli vuoden olen puhunut, että olen onneton, tunnen oloni yksinäiseksi, väsyneeksi ja surulliseksi. Että tarvitsen jotain muuta kuin pelkän kaverisuhteen, jossa yhteiset puheenaiheet pyörivät vain rahan ja lasten ympärillä.

On minulla ystäviä ja sosiaalista elämää. Harrastuksia ja omia kiinnostuksen kohteita, eli en ole ladannut kaikkia odotuksia parisuhteeseen. Mutta jo pitkään olen miettinyt, että mitä ihmettä teen parisuhteella, josta en koe saavani aikuina naisena oikeastaan mitään. Seksiäkin hyvin harvoin. Ja se taas ei ole ollut minusta kiinni.

Ymmärrän, että rakkaus muuttuu. Mutta minun on hirvittävän vaikea ymmärtää ja hyväksyä sitä, että se katoaa. Ja siihen pitäisi alistua kypsänä aikuisena. Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä. Vaikka suuri rakkauden palo olisikin hiipunut. Nyt tuntuu, että olen vain jokin esine, josta mieheni on vaikea luopua tai päästää irti. Olen lähinnä saavutettu etu. Hyödyke, joka pyörittää arkea, kantaa vastuuta ja huolehtii lasten murheista. Tuntuu vain yhä enemmän, että minullakin olisi tässä elämässä oikeus hieman enempään.

On silti vaikea lähteä, kun mies kuitenkin sanoo rakastavansa ja haluavansa elää kanssani. Sanoo, että olen tärkeä. Ja totta kai hän on minulle tärkeä, lasteni isä ja ihminen jonka nukkuu yönsä samassa vuoteessa kanssani. Mutta hän ei ymmärrä, että tunnetasolla minä olen yksinäinen hänen vieressään. Ei ymmärrä, vaikka olen siitä sanonut. Hän on vain silloin hiljaa ja huokaa.

Kun saan hieman enemmän voimia ja riittävän kimmokkeen, tulee minusta myös se ikävä vaimo, joka lähtee eikä mies ymmärrä yhtään mitään. Hän ei ymmärrä miksi hylkään meidän täydellisen perheen jossa hän voi hyvin ja kuvittelee kaiken olevan hienosti.

Hän ei ymmärrä, koska hän ei kuule mitä minä juuri nyt sanon. Se on surullista, koska vielä hänellä olisi pienen pieni mahdollisuus saada minut miettimään ennen lopullista päätöstä. Minä en voi kuitenkaan sanoa hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitäisi osata olla aikuinen, edes tämän kerran. Olen kertonut ja avannut itseni ja tunteeni hänelle. Se riittäköön. En voi olla hänen äiti tai terapeutti joka ohjaa ja opastaa häntä aikuisena miehenä ja puolisona.

Nämä ovat surullisia asioita. Ei ainoastaan sille jätetylle ja hämmentyneelle miehelle, vaan myös sille vaimolle, joka joutuu tekemään vaikean ja raskaan päätöksen. Ei kukaan lähde pitkästä suhteesta kevein perustein.

Ymmärrän sinua miehenä kyllä, mutta yleensä tuossa on yksi ongelma. Jos sanot miehelle, että olen yksinäinen tässä suhteessa ja odotat, että mies korjaa tilanteen. Suoraan sanottuna en osaisi tehdä mitään asian eteen. Voitko kertoa miehellesi, että mitä haluat hänen tekevän, miten muuttuvan tai siis yleensä mietn tuon yksinäisyyden saa pois? Konkretiaa eikä tuollaisia täysin normaali järjelle ymmärtämättömiä viestejä.

J..ki kirjoitti:

Ymmärrän sinua miehenä kyllä, mutta yleensä tuossa on yksi ongelma. Jos sanot miehelle, että olen yksinäinen tässä suhteessa ja odotat, että mies korjaa tilanteen. Suoraan sanottuna en osaisi tehdä mitään asian eteen. Voitko kertoa miehellesi, että mitä haluat hänen tekevän, miten muuttuvan tai siis yleensä mietn tuon yksinäisyyden saa pois? Konkretiaa eikä tuollaisia täysin normaali järjelle ymmärtämättömiä viestejä.

Mistäkähän sinäkin sen päättelet, että se nainen odottaa SINUN korjaavan tilanteen?
Itse sinä sen päättelet. Nainen vain TOTEAA asian, ei sille asialle enään voi mitään tehdä, siksi on nainen niin surullinen.
Rakkaus on loppunut ja sen mukana kaikki. Sinulle sekin varmaan juuri täysin ymmärtämätöntä....

edellinen kirjoittaj kirjoitti:

"se akka ainakin lähtee ja lopullisesti. "

Joo, mutta nenä poskella se voi miettiä, että kannattiko avata tuheronsa jollekin toiselle.

Miehelle väärintekijän rankaiseminen tuo hyvät fiilikset.

" Parisuhteessa pitäisi olla kaksi AIKUISTA ihmistä."

no jos toinen pettää niin ei enää käyttäydytä aikusimaiseksi, lisäksi se osoittee että petturi on sitä mieltä ettei toisen tunteilla ole väliä -> koska näin on, niin turpaan! ja vasta sit ajetaan akka lumihankeen.

Hyi! Inhotat ja paljon!

miehet tuollaisia... kirjoitti:

Mistäkähän sinäkin sen päättelet, että se nainen odottaa SINUN korjaavan tilanteen?
Itse sinä sen päättelet. Nainen vain TOTEAA asian, ei sille asialle enään voi mitään tehdä, siksi on nainen niin surullinen.
Rakkaus on loppunut ja sen mukana kaikki. Sinulle sekin varmaan juuri täysin ymmärtämätöntä....

Viesti johon vastasin oli naiselle, joka sanoi vuoden kertoneensa olevansa yksinäinen ja onneton, mutta mikään ei muuttunut... aika selvästi hän odottaa miehen tekevän jotakin...

vastaa kirjoitti:

Voi ajatella noin. Tuntematta minua. Mutta miksi uhraisin elämäni? Kuka siitä hyötyisi? Mieheni? Lapseni? Minä itse?

Tosiasia on se, että jos minä en huolehdi itsestäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Voin vain huolehtia siitä, että kohtelen kanssakulkijoitani kunnioittaen. Kerron ajoissa ajatuksistani, yritän huomioida muut ilman, että muiden tarpeet jyräävät lakkaamatta ylitseni.

Miksi ihmeessä minun tarpeeni tuntea ja kokea olevani muutakin kuin tapetti seinällä on itsekästä? Sitä minä en ymmärrä.

Kun olen kertonut tunteistani miehelleni, hän ei ole kertaakaan kysynyt, mitä voisi tehdä toisin, jotta tuntisin oloni riittävän arvokkaaksi hänen silmissään. Olen silti kertonut mitä toivoisin ja mitä tarvitsen. Mitään en ole saanut, eikä mikään asia ole muuttunut välillämme. Mies ei ole myöskään avannut itseään ja kertonut, miten mitä mahdollisesti olen tulkinnut ja ymmärtänyt hänen käytöksensä väärin. Minun tunteeni ja ajatukseni ovat siis siivuutettu yli vuoden ajan täysin. Ne on kiltisti kuunneltu, mutta ei kuultu. Niistä ajatuksista ei ole puhuttu, eikä niiden jakaminen ole johtanut mihinkään.

Ketä hyödyttää, että kadotan itseni ja persoonani kokonaan, jotta muilla on parempi olo? Uskon vakaasti, että lapseni eivät haluaisi minun uhraavan minuuttani ja elämääni heidän takiaan. He haluavat elävän ja onnellisen äidin jonka hyvinvointi ei ole heistä riippuvainen vaan he voivat elää ja kasvaa rauhassa ja keskittyä itseensä minusta huolehtimisen sijaan.

Liian paljon on niitä vanhempia jotka lataavat lastensa niskaan omaa onnea ja elämän tarkoitusta. Aika iso taakka lapsille kannettavaksi.

Kerroppa kuule meillekkin mitä tarviit ja toivot, niin voidaan kommentoida onko tealistista odottaa toiselta.

Mieleeni tuli, että vaadit oman mielialasi nostattamista, mikä on ehkä suurin ongelmasi. Sinulla on hyvä mies ja kaikki mahdollisuudet parantaa elämäntasoa, jos vain tahdot. Kaikilla ei ole.

Joskus tuntuu, että kirjoituksesi tapaiset on pohkustusta uskottomuuteen. Voi sitten sanoa, et kaikkea yritti puhua (palstalla).

Ei ex ymmärrä vieläkään miksi jätin niin hyvän miehen kuin hän. Kotitöitä ei tehnyt kuin ihan satunnaisesti (kerran kuukaudessa), lasten perään ei katsonut, yhteisiä puheenaiheita ei ollut (jatkuvasti haukkui muita ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, minun mottoni on anna kaikkien kukkien kukkia), seksielämää ei ollut lopulta(minun vika kun en halunnut häntä), halauksista ja suukoista puhumattakaan (ei käynyt suihkussa, pessyt hampaitaan tai käsiään), talomme rapistui kun ei yhtään korjattu mistään. Hän muuttui aivan äidikseen vuosien kuluessa, samaa natinaa ja katkeruutta. Hoidin kaikki käytännön asiat ja hän vaan haukkui kun se ja se lasku on maksamatta. Rahat meni a)hänen kaljaansa b) hänen turhiin ostoksiinsa. Minä en ostanut itselleni mitään uutta, lapsille koitin ostaa kaikki kouluihin tarvittavat käytettyinä. Kun muutimme erillemme, asiat muuttuivat: lapsille pystyn hankkimaan kaikki tarpeelliset, tarkasti ostan kaupasta ja saan itse valita, ruokaa on riittänyt pöytään. Hyvää ruokaa, ei ex:n hakemia eineksiä. Minulla ja lapsilla on kuin uusi elämä. Olen niin onnellinen, etten tähän ota ketään miespuolista sekoittamaan pakkaa koskaan. =) Kovasti koitan paikata lasten ja isän välejä, isä vaan ei ole kiinnostunut tytöistään eikä tytöt isästä. Se on ainoa asia joka harmittaa. Onhan hän sentään lasten isä.

kolme mimmiä kirjoitti:

Ei ex ymmärrä vieläkään miksi jätin niin hyvän miehen kuin hän. Kotitöitä ei tehnyt kuin ihan satunnaisesti (kerran kuukaudessa), lasten perään ei katsonut, yhteisiä puheenaiheita ei ollut (jatkuvasti haukkui muita ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, minun mottoni on anna kaikkien kukkien kukkia), seksielämää ei ollut lopulta(minun vika kun en halunnut häntä), halauksista ja suukoista puhumattakaan (ei käynyt suihkussa, pessyt hampaitaan tai käsiään), talomme rapistui kun ei yhtään korjattu mistään. Hän muuttui aivan äidikseen vuosien kuluessa, samaa natinaa ja katkeruutta. Hoidin kaikki käytännön asiat ja hän vaan haukkui kun se ja se lasku on maksamatta. Rahat meni a)hänen kaljaansa b) hänen turhiin ostoksiinsa. Minä en ostanut itselleni mitään uutta, lapsille koitin ostaa kaikki kouluihin tarvittavat käytettyinä. Kun muutimme erillemme, asiat muuttuivat: lapsille pystyn hankkimaan kaikki tarpeelliset, tarkasti ostan kaupasta ja saan itse valita, ruokaa on riittänyt pöytään. Hyvää ruokaa, ei ex:n hakemia eineksiä. Minulla ja lapsilla on kuin uusi elämä. Olen niin onnellinen, etten tähän ota ketään miespuolista sekoittamaan pakkaa koskaan. =) Kovasti koitan paikata lasten ja isän välejä, isä vaan ei ole kiinnostunut tytöistään eikä tytöt isästä. Se on ainoa asia joka harmittaa. Onhan hän sentään lasten isä.

On todella suuri helpotus kun meillä ei ole lapsia. Sitä osin erosta tulee helpompi.

loppuu tämäkin onni kirjoitti:

On todella suuri helpotus kun meillä ei ole lapsia. Sitä osin erosta tulee helpompi.

Eikä millään ymmärrä miksi se vaimo on jutun pahis. Hän haluaa hyvää elämää. Samaa kuin se mies joka tahtoo suhteen jatkuvan. Ei täällä kauheasti huudella sen perään, että miehen pitäisi olla vähemmän itsekäs siinä, että hän haluaa huushollerskan ja äidin itselleen. Kait sillä miehelläkin on joku vastuu eikä vain hitonmoinen säkki vaatimuksia esitettävänä vaimolleen. "Siivoo, maksa laskut, viihdytä, huolehdi, levitä jalkasi kun mua huvittaa. Minä istun sohvalla ja katson telkkaria kun tarvitsen palautumista pirun kovista työhommista. Äläkä nalkuta, se hermostuttaa. Ja jos lähdet niin, olet itsekäs ja tuhoat lasten elämän itsekkyydelläsi."

Kukahan näissäkin kuvioissa on se itsekäs?

ihmettelee vaan kirjoitti:

Eikä millään ymmärrä miksi se vaimo on jutun pahis. Hän haluaa hyvää elämää. Samaa kuin se mies joka tahtoo suhteen jatkuvan. Ei täällä kauheasti huudella sen perään, että miehen pitäisi olla vähemmän itsekäs siinä, että hän haluaa huushollerskan ja äidin itselleen. Kait sillä miehelläkin on joku vastuu eikä vain hitonmoinen säkki vaatimuksia esitettävänä vaimolleen. "Siivoo, maksa laskut, viihdytä, huolehdi, levitä jalkasi kun mua huvittaa. Minä istun sohvalla ja katson telkkaria kun tarvitsen palautumista pirun kovista työhommista. Äläkä nalkuta, se hermostuttaa. Ja jos lähdet niin, olet itsekäs ja tuhoat lasten elämän itsekkyydelläsi."

Kukahan näissäkin kuvioissa on se itsekäs?

Kummallinen on monella miehellä se ajatus, että kun esim.kerran kuukaudessa imuroi, on muka niin kauheen kova tekeen kotihommia, vaikka se vaimo imuroi ainakin meillä kaksi kertaa viikossa.
Toinen kummallisuus on tuo joidenkin miesten sanonta siivouksen koittaessa: kun sä teet sen SIIVOUKSEN niin paljon paremmin.. Hmm?
Sekin on kummallista, että seksissä kysellään vasta seksin jälkeen, et Saiks sä? Kylläkai semmoiset asiat pitäisi hoitaa jo siinä aktin aikana varmistaen..?
Sekin on vähän outoa, että miesten täytyy päästä poikien kanssa saunailtoihin kapakin kautta, mutta kun vaimokin haluais mennä, ei sinne kuulemma oo vaimot tervetulleita ja jos vaimo menisi toisena iltana tyttöjen kans, tulee mieheltä heti napakka vastaus, että: joo mee vaan mutta mulla on JUST silloin töitä...hommaa lapsenvahti...? lapset sanoo, ettei ne halua vierasta hoitajaa..
Ihmeellistä? Kummallista?
Ja nainen perskuti kehtaa vielä haluta erota?!?

Minulla oli juuri tuollainen mies. Olisi kelvannut sellaisenaan koska rakastin perhettäni ja häntä, mutta hän lähti työkaverinsa matkaan ehdittyään pettää jo pitkään. Kovin näemme asiat eri tavoin. Minun pitäisi olla onneni huipulla tästä onnekkaasta käänteestä johtuen. En kuitenkaan ole. Minä arvostan siis muuta kuin miehen erityisiä kotiapulaispalveluja.

Sinulle vaimo joka halusit lähteä. Olen mies juuri tuossa tilanteessa, nainen lähdössä eikä osaa sanoa miksi. Hän on vain onneton kanssani. Olen miettinyt ja miettinyt miten pystyisin parantamaan hänen tuskaa. Hän ei osaa sanoa miten asiat voisi korjata, koska suoranaista korjattavaa ei ole. Hän ei puhu. Hän ei ole puhunut itsestään koko suhtemme aikana. Miten korjataan asioita kun ei pysty lukemaan toisen ajatuksia. En ole mikään sohvaperuna tai tuppisuu. Minullakin on tunteet. Miten pystyn rakastamaan, jos en saa antaa rakkautta, enkä saa rakkautta? Minulla valtavat varat rakastaa. Seksi loppui muutama vuosi vaimon yksipuoleisella päätöksellä. Onko naisen vaikea ymmärtää että seksi on miehelle muutakin lastin purkaminen mätisäkkiin? Seksi on rakkauden tekemistä, seksi on hyväksynnän saamista, seksi on lämmön ja välittämisen symboli. Minusta kaikki kertomatta jätetyt asiat tunteista on valehtelua. Toinen ei voi tietää eikä ymmärtää MITÄ AJATTELET, JOS ET ITSEKKÄÄN SITÄ TIEDÄ? Huudan että tajuaisitte. Jos toinen miettii vuosia kuinka hän itse kärsii, hän rupeaa elämään kärsimykselleeen ja kärsimyksestään. Lumipallo jatkaa vyörymistään, siihen lisätään pala palalta lisää rikkaa. Jos mitään todellista ei löydy se kuvitellaan, "kuitenkin hän ajattelee niin" ja ajan saatossa siitä muodostuu absoluuttinen totuus. Tämä lumipallo voi saada alkunsa miehen yhdestä lauseesta, liittyikö se mihinkää, sillä ei ole väliä. Se jatkaa kasvamistaan, kunnes kuulet "En rakasta sinua enään, en nyt enkä milloinkaan".

ei enään kirjoitti:

Sinulle vaimo joka halusit lähteä. Olen mies juuri tuossa tilanteessa, nainen lähdössä eikä osaa sanoa miksi. Hän on vain onneton kanssani. Olen miettinyt ja miettinyt miten pystyisin parantamaan hänen tuskaa. Hän ei osaa sanoa miten asiat voisi korjata, koska suoranaista korjattavaa ei ole. Hän ei puhu. Hän ei ole puhunut itsestään koko suhtemme aikana. Miten korjataan asioita kun ei pysty lukemaan toisen ajatuksia. En ole mikään sohvaperuna tai tuppisuu. Minullakin on tunteet. Miten pystyn rakastamaan, jos en saa antaa rakkautta, enkä saa rakkautta? Minulla valtavat varat rakastaa. Seksi loppui muutama vuosi vaimon yksipuoleisella päätöksellä. Onko naisen vaikea ymmärtää että seksi on miehelle muutakin lastin purkaminen mätisäkkiin? Seksi on rakkauden tekemistä, seksi on hyväksynnän saamista, seksi on lämmön ja välittämisen symboli. Minusta kaikki kertomatta jätetyt asiat tunteista on valehtelua. Toinen ei voi tietää eikä ymmärtää MITÄ AJATTELET, JOS ET ITSEKKÄÄN SITÄ TIEDÄ? Huudan että tajuaisitte. Jos toinen miettii vuosia kuinka hän itse kärsii, hän rupeaa elämään kärsimykselleeen ja kärsimyksestään. Lumipallo jatkaa vyörymistään, siihen lisätään pala palalta lisää rikkaa. Jos mitään todellista ei löydy se kuvitellaan, "kuitenkin hän ajattelee niin" ja ajan saatossa siitä muodostuu absoluuttinen totuus. Tämä lumipallo voi saada alkunsa miehen yhdestä lauseesta, liittyikö se mihinkää, sillä ei ole väliä. Se jatkaa kasvamistaan, kunnes kuulet "En rakasta sinua enään, en nyt enkä milloinkaan".

Ja.... mitäs sitten. Jos suhdettaan ei ole osannut hoitaa suhteen aikana useimmiten on turhaa alkaa sen kadonneen rakkauden perään haikailla siinä vaiheessa kun kaikki on ohi. Kukaa ei rakasta ketään käskystä eikä hyvästä halusta huolimatta.
Ja tuo iänikuinen seksi seksi seksi jankaaminen. Jos seksi on rakkauden tekemistä miten sitä tehdään jollei rakkautta enää ole? Silloin se menee kassien tyhjennys linjalle- onko tätä miehen vaikea tajuta?

kaikki loppuu aikana kirjoitti:

Ja.... mitäs sitten. Jos suhdettaan ei ole osannut hoitaa suhteen aikana useimmiten on turhaa alkaa sen kadonneen rakkauden perään haikailla siinä vaiheessa kun kaikki on ohi. Kukaa ei rakasta ketään käskystä eikä hyvästä halusta huolimatta.
Ja tuo iänikuinen seksi seksi seksi jankaaminen. Jos seksi on rakkauden tekemistä miten sitä tehdään jollei rakkautta enää ole? Silloin se menee kassien tyhjennys linjalle- onko tätä miehen vaikea tajuta?

Juuri noin, kukaan ei rakasta käskystä!
Jos vaimosi rakkaus on sinuun hiipunut "ei enään", niin noilla sinun analysoinneillasi ei ole mitään virkaa!
Aika ylimielisesti siinä kuitenkin luulet tietäväsi että suhteenne ongelma on tosiaankin vain siellä vaimosi päässä, raukka kun ei tiedä itsekkään, mitä haluaa...? hohohhohohoh!
Teillä nyt vaan se suhde on hiipunut ja se seksi ei todellakaan maistu sille "ei rakastuneelle", jos se ei muutenkaan ole hääviä ollut ja rakkauden vuoksi on sitä aikanaan aikansa vaimosikin jaksanut.
Saahan sitä aina selitellä...

Miehellä ei ole varaa hävitä valtataistelua. Jos näin käy, mies alenee naisen silmissä saamattomaksi tohvelisankariksi ja silloin alkaa lähtölaskenta.

Kannattaa olla mielummin liian jyrkkä kuin tohvelisankari.

Uranaista nyt ei kannata edes ottaa, jos arvostaa kestävää avioliittoa ja ydinperhettä.

-miekkonen kirjoitti:

Miehellä ei ole varaa hävitä valtataistelua. Jos näin käy, mies alenee naisen silmissä saamattomaksi tohvelisankariksi ja silloin alkaa lähtölaskenta.

Kannattaa olla mielummin liian jyrkkä kuin tohvelisankari.

Uranaista nyt ei kannata edes ottaa, jos arvostaa kestävää avioliittoa ja ydinperhettä.

Minä en ole uranainen ja kannatan täysillä kestävää avioliittoa ja ydinperhettä.
Mies taas on uraohjus ja minä leikin yksin lasten kanssa kotia...
En jaksa kuitenkaan minäkään yksin tätä enään kauaa ja mietin jo eroa.
Ehkä uramiehen ja uranaisen ei kannattaisi tehdä ollenkaan kummankaan niitä lapsia?

Kyllä se taitaa niin ollakkin suurimmassa osassa tapauksissa, että ne syyt on todella painavat.
Niistä ei vain vieraille huudella.
Se on yleisin syy se pettäminen ja ihmeellistä on täälläkin lukea, että jotkut ihan hyväksyy pettämisen!
Aletaan syyllistämään sitä uskollista, kun "joutuu" raukka puoliso menemään vieraisiin, kun ei jaksa pienten lasten äiti "lolitoissaan" miestään jatkuvasti tyydyttään. Kummallista? Todella kummallista..

..... kirjoitti:

Kyllä se taitaa niin ollakkin suurimmassa osassa tapauksissa, että ne syyt on todella painavat.
Niistä ei vain vieraille huudella.
Se on yleisin syy se pettäminen ja ihmeellistä on täälläkin lukea, että jotkut ihan hyväksyy pettämisen!
Aletaan syyllistämään sitä uskollista, kun "joutuu" raukka puoliso menemään vieraisiin, kun ei jaksa pienten lasten äiti "lolitoissaan" miestään jatkuvasti tyydyttään. Kummallista? Todella kummallista..

Miten voi aikuisesta ukosta tulla lasten teon jälkeen niin typerä, että täälläkin palstoilla mankuu nainnin vähyyttä ja syyllistää naista?
Eikö miehet älyä, mitä se tarkoittaa, kun perhe perustetaan?
Joka päivä ei todellakaan jaksa se miehen vehe kiinnostaa. Lasten hoito on täyttä työtä!
Onneksi nyt kuitenkin on pienten lasten isiä, jotka sen tajuaa, eikä itsekkyyttään julista joka paikassa!

Otan osaa ja harmittaahan se!
Meneehän siinä sinunkin tulevaisuus uusiksi ja sulta ei kysytty mitään..
Se on tuo työ nykyään varmaan se suurin syy eroihin, ei ole aikaa hoitaa sitä suhdetta ja sitähän sitä pitäisi kuitenkin tehdä!
Meilläkin meni miehen kanssa niin kauan hyvin, kun oli lomilla perheemme kanssa ja minun kanssa vapaa-ajalla vietettiin kahdestaankin aikaa.
Työ alkoi vaatia aina vain enempi ja mies kouluttautui työn ohessa ja eihän sitä paljoa kotona enää näkynyt. Kahdestaan ei vietetty enää aikaa ollenkaan.
Kun mies valmistui, vielä vähempi...oli PAKKO olla ylitöissä, osallistua jatkokoulutuksiin ja huomasin yksin lasten kanssa touhuilevani ja suunnittelevani reissuja. Mies putosi kuvioista ja tuntui viihtyvän enempi työkavereitten kanssa vapaa-ajatkin.
Jos sun vaimo on alkanut viihtyä kavereittensa kanssa enempi sinun ollessasi töissä, voi se olla syy erohaluihin. Itse olen vieraantunut miehestäni ja ero meillekkin varmaan tässä tulee. :(

nainen vois tavata myös lapsiaan. Mun pojat halluis tavata äitiään enemmän kun sillon tällöin.
Kaikki naiset EI TODELLAKAAN ajattele lapsen parasta. Ai niin jospa sen uuden onnen tenavat on tärkeempiä

naiset nyt ruotii suhteita ystävien kanssa,kumppanin pitäisi lukea ajatuksia,putkiaivosena ei aina ymmärrä vihjeitä(tulee yllätyksenä).
tautikin tarttuu kun aikansa altistuu,ei se eronnut ystävä aina hyvää tee.
tämä itsensä löytäminen,itselleen eläminen,kun on pieniä lapsia,onko se aikuiseksi kasvamista vai itsekkäästi elämistä?

elämä on kirjoitti:

naiset nyt ruotii suhteita ystävien kanssa,kumppanin pitäisi lukea ajatuksia,putkiaivosena ei aina ymmärrä vihjeitä(tulee yllätyksenä).
tautikin tarttuu kun aikansa altistuu,ei se eronnut ystävä aina hyvää tee.
tämä itsensä löytäminen,itselleen eläminen,kun on pieniä lapsia,onko se aikuiseksi kasvamista vai itsekkäästi elämistä?

Pienten lasten ollessa kyseessä voisi miettiä sitä eron siirtämistä muutamalla vuodella, jos ei ole pakottavia tekijöitä suhteessa.
Itse olen vain ja ainoastaan lasten takia siirtänyt ero-päätöstäni, eikä tämä nyt niin kamalaa ole ollut tässä kotia leikkiessä. Mies on paljon omissa jutuissaan ja rauha on kotona.
Lapset ei tilanteesta kärsi, päin vastoin! Koti on aina kuitenkin se koti.
Miehen kanssa suhtaudumme toisiimme asiallisesti ja ystävällisesti, mutta sen tiedän aivan varmasti, että rakkaus on sammunut, eikä sitä puhalleta enää roihuun, en edes halua.
Luottamus mieheen on eräässä asiassa mennyt ja sen mukanan kaikki, mutta miksi lähtisin sen takia yksinhuoltajaksi tai yhteishuoltajuuteen eri osoitteisiin?
Kyllä minä jaksan vielä muutaman vuoden odotella, että lapset saavat vielä varttua. Vanha en ole sittenkään ja sen verran kuitenkin aikuinen, että ymmärrän että maailma ei ole mustavalkoinen.

jos eron jälkeen kirjoitti:

nainen vois tavata myös lapsiaan. Mun pojat halluis tavata äitiään enemmän kun sillon tällöin.
Kaikki naiset EI TODELLAKAAN ajattele lapsen parasta. Ai niin jospa sen uuden onnen tenavat on tärkeempiä

Ei tietenkään kaikki naiset, mutta suurin osa kuitenkin..
Meitä on moneen junaan ja onneksi vaimosi kaltaiset kuuluvat siihen vähemmistöön.
Sääli poikiasi, ota siihen sellainen lapsirakas nainen pojille äidin korvikkeeksi.
Ole kuitenkin itse hyvä isä, lapset on parasta!

niin se että ollaan rehellisiä. Yksi kiteytti hyvin: "Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä."

Kyseessä on naisten 50 kriisi, joka alkaa jo 35 jälkeen. Arki alkaa puuduttaa ja se mies jonka kanssa mentiin naimisiin. Nainen huomaa että se unelmamies onkin aika tavallinen tylsimys. Ne ominaisuudet jotka alussa veti toisiaan puoleensa ei pitkässä suhteessa kanna pikällekään. Haavekuvissa on kuitenkin vielä se elämää suurempi suhde.

Kasvakaa jo aikuisiksi. Ei noita suhteita ole kuin elokuvissa.

ketjussa on kirjoitti:

niin se että ollaan rehellisiä. Yksi kiteytti hyvin: "Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä."

Kyseessä on naisten 50 kriisi, joka alkaa jo 35 jälkeen. Arki alkaa puuduttaa ja se mies jonka kanssa mentiin naimisiin. Nainen huomaa että se unelmamies onkin aika tavallinen tylsimys. Ne ominaisuudet jotka alussa veti toisiaan puoleensa ei pitkässä suhteessa kanna pikällekään. Haavekuvissa on kuitenkin vielä se elämää suurempi suhde.

Kasvakaa jo aikuisiksi. Ei noita suhteita ole kuin elokuvissa.

Siitä omasta ihanasta miehestä tuli tylsimys..
Alkoi pitämään vaimoaan niin päivästäänselvänä asiana, ettei huomiota sitten enää riittänytkään kuin muille naisille. Sama käy myös tosinpäin.
Siinä olet vain oikeassa, että arki puuduttaa ja siitä uudestakin kumppanistakin tulee vuosien myötä samanlainen tylsimys.
Mutta siinä välissä on monen monta ihanaa vuotta, joissa taas intohimo ja rakkaus puhaltavat aikansa.
Tämä on se oikea totuus ja itse koettu moneen kertaan.
Aikansa kutakin.
Asiantuntijat puhuvat, että suhdetta pitää hoitaa! Mutta se on liian vaativaa ja mitään antamatonta, ei sitä pidemmän päälle jaksa...intohimo ei vanhassa suhteessa enää pelaa, SE on sitä elokuvaa...
Olen itsekäs, mitä sitten? Uhrausmentaliteetti ei kiinnosta.

ketjussa on kirjoitti:

niin se että ollaan rehellisiä. Yksi kiteytti hyvin: "Jollain tavalla elättelen haavekuvaa toisenlaisesta kumppanuudesta, sellaisesta, jossa minut huomioidaan ja jossa tunnen olevani tärkeä."

Kyseessä on naisten 50 kriisi, joka alkaa jo 35 jälkeen. Arki alkaa puuduttaa ja se mies jonka kanssa mentiin naimisiin. Nainen huomaa että se unelmamies onkin aika tavallinen tylsimys. Ne ominaisuudet jotka alussa veti toisiaan puoleensa ei pitkässä suhteessa kanna pikällekään. Haavekuvissa on kuitenkin vielä se elämää suurempi suhde.

Kasvakaa jo aikuisiksi. Ei noita suhteita ole kuin elokuvissa.

Ikävä kyllä on niin että vain nuorille ja kauniille naisille on kysyntää. Rumemmat ja erityiseti yli 40 v on jo ylitarjontaa. Yleensä ei kannata haluta enää lapsia, ja muutenkin on jo aika tehnyt tehtävänsä. Siitä ns naisten viisaudesta ei kovin monet miehet ole kiinnostuneita. Jotkut ehkä naisen rahoista jos sellaista on. Biologisesti ikääntynyt nainen on heikko valinta. Rumetaahan se aika toki mienekin, muuta sillä on vähemmän väliä. Joten haaveile rauhassa suuresta rakkaudesta, ikääntyvä nainen.

näin se menee.. kirjoitti:

Siitä omasta ihanasta miehestä tuli tylsimys..
Alkoi pitämään vaimoaan niin päivästäänselvänä asiana, ettei huomiota sitten enää riittänytkään kuin muille naisille. Sama käy myös tosinpäin.
Siinä olet vain oikeassa, että arki puuduttaa ja siitä uudestakin kumppanistakin tulee vuosien myötä samanlainen tylsimys.
Mutta siinä välissä on monen monta ihanaa vuotta, joissa taas intohimo ja rakkaus puhaltavat aikansa.
Tämä on se oikea totuus ja itse koettu moneen kertaan.
Aikansa kutakin.
Asiantuntijat puhuvat, että suhdetta pitää hoitaa! Mutta se on liian vaativaa ja mitään antamatonta, ei sitä pidemmän päälle jaksa...intohimo ei vanhassa suhteessa enää pelaa, SE on sitä elokuvaa...
Olen itsekäs, mitä sitten? Uhrausmentaliteetti ei kiinnosta.

Samaa mieltä. Jos haluaa aina kokea sen pari vuotta kestävän ihastusvaiheen niin sitten vaan vaihdetaan uuteen. Ei siinä mitään pahaakaan ole jos kyseessä on kaksi aikuista ihmistä jotka molemmat tietää missä mennään. Mutta kun mukaan tulee yhteiset pienet lapset asia on ihan toisin. Ja vielä jos asia on niin että toinen osapuoli on ollut mukana alusta asti "myötä ja vastoinkäymisissä" asenteella.

Sinähän varmaan kerrot kumppaneillesi mistä on kyse kun alat seurustelemaan ?

noin se menee kirjoitti:

Samaa mieltä. Jos haluaa aina kokea sen pari vuotta kestävän ihastusvaiheen niin sitten vaan vaihdetaan uuteen. Ei siinä mitään pahaakaan ole jos kyseessä on kaksi aikuista ihmistä jotka molemmat tietää missä mennään. Mutta kun mukaan tulee yhteiset pienet lapset asia on ihan toisin. Ja vielä jos asia on niin että toinen osapuoli on ollut mukana alusta asti "myötä ja vastoinkäymisissä" asenteella.

Sinähän varmaan kerrot kumppaneillesi mistä on kyse kun alat seurustelemaan ?

Kyllä on rehellisyyteen aina pyritty, muutahan ei olekkaan jäljellä, jos meinaa kehdata aamulla peiliin katsoa. Täysillä on aloitettu, pettymys on aina seurannut.
Ole huoleti, ei enää tule seurustelukumppaneita. ;) Tämmöisen on yksin parempi.
Jotakin vikaa on päänupissa, kun tähtiä tavoittelen.
Järkeä kuitenkin sen verran, että älyän antaa arvon lapsille ja lasten isälle.
Siinäkin on tarpeeksi elämän sisältöä, uutta suhdetta en haaveile.

oman tien kulkija kirjoitti:

Kyllä on rehellisyyteen aina pyritty, muutahan ei olekkaan jäljellä, jos meinaa kehdata aamulla peiliin katsoa. Täysillä on aloitettu, pettymys on aina seurannut.
Ole huoleti, ei enää tule seurustelukumppaneita. ;) Tämmöisen on yksin parempi.
Jotakin vikaa on päänupissa, kun tähtiä tavoittelen.
Järkeä kuitenkin sen verran, että älyän antaa arvon lapsille ja lasten isälle.
Siinäkin on tarpeeksi elämän sisältöä, uutta suhdetta en haaveile.

Aina kannattaa haavilla. Eikö elämä ole aika ankeaa jos ei ole mitään haaveiltavaa ?

Miehet ja naiset taitaa olla aika erilaisia mitä tulee avioliittoon ja parisuhteeseen. Naisilla kaikki (olenko onnellinen, olenko saavuttanut elämässä mitä halusin jne.) taitaa pyöriä parisuhteen ympärillä. Miehet taas suuntautuvat työhönsä ja avioliittoon ollaan tyytyväisiä kun se toimii edes jollakin tasolla. Miehen elämän haasteet ovat työssä ei perheessä.

hauskahenry kirjoitti:

Ikävä kyllä on niin että vain nuorille ja kauniille naisille on kysyntää. Rumemmat ja erityiseti yli 40 v on jo ylitarjontaa. Yleensä ei kannata haluta enää lapsia, ja muutenkin on jo aika tehnyt tehtävänsä. Siitä ns naisten viisaudesta ei kovin monet miehet ole kiinnostuneita. Jotkut ehkä naisen rahoista jos sellaista on. Biologisesti ikääntynyt nainen on heikko valinta. Rumetaahan se aika toki mienekin, muuta sillä on vähemmän väliä. Joten haaveile rauhassa suuresta rakkaudesta, ikääntyvä nainen.

Eipä nyt aivan niinkään! ;)
Joillekkin käy varmaan noinkin, mutta nuoriakin vähemmän kauniita kyllä löytyy, heh!
Ei turhaan puhuta puuma-ilmiöstä, kyllä kysyntää löytyy kypsemmillekkin naisille ja kuka nyt enää lapsia haluaisikaan sen ikäisenä? Mieskään?
Epävarma saa vanhempi mieskin olla nuoresta vaimostaan, saako sen siinä nykyaikana pidettyä?
Lapsi tehdään ja parin vuoden päästä nuorikko lähtee.
Eiköhän se kauneus löydy sieltä katsojan silmästä ja jokaisella on oma makunsa.
Siinä olet oikeassa, ettei monetkaan miehet osaa arvostaa naisen viisautta, mutta sehän on vain miehen häviö. ;)) Eihän monet naisetkaan arvosta miehen rakastelutaitoja, kenen häviö se sitten lieneekään? ;)
Kyllä se biologia valitettavasti näkyy juuri siellä ikääntyvässä miehessäkin ja juuri siellä makuuhuoneen puolella...nuori mies on aina nuori mies vanhankin naisen kanssa.

jep jep kirjoitti:

Aina kannattaa haavilla. Eikö elämä ole aika ankeaa jos ei ole mitään haaveiltavaa ?

Miehet ja naiset taitaa olla aika erilaisia mitä tulee avioliittoon ja parisuhteeseen. Naisilla kaikki (olenko onnellinen, olenko saavuttanut elämässä mitä halusin jne.) taitaa pyöriä parisuhteen ympärillä. Miehet taas suuntautuvat työhönsä ja avioliittoon ollaan tyytyväisiä kun se toimii edes jollakin tasolla. Miehen elämän haasteet ovat työssä ei perheessä.

Ja ainakin se yksi tärkeä virhe tulee juuri siinä tehtyä.
Työstä tulee perhettä tärkeämpi ja työkaverista se tärkeämpi kumppani. Sen kanssa kun suurin osa päivästä ollaan...Arki olisi sitten varmaan sen työkaverin kanssakin aivan erinlaista, mutta kun palkkaa maksetaan ja iltoja vietetään firman piikkiin, niin ainahan se kotiolot voittaa..

yksi särkijä kirjoitti:

Ja ainakin se yksi tärkeä virhe tulee juuri siinä tehtyä.
Työstä tulee perhettä tärkeämpi ja työkaverista se tärkeämpi kumppani. Sen kanssa kun suurin osa päivästä ollaan...Arki olisi sitten varmaan sen työkaverin kanssakin aivan erinlaista, mutta kun palkkaa maksetaan ja iltoja vietetään firman piikkiin, niin ainahan se kotiolot voittaa..

En tarkoittanut että työ ja työkaverit olisi miehelle tärkeämpiä kuin perhe. Vaan että mies voi suunnata energiansa, tarmonsa ja tavoitteensa työhön eikä miehen tarvitse märehtiä kodin parisuhdetta. Rakastaako kumppanini minua vai onko rakkaus sammunut, väljähtynyt ym. abstrakteja aiheita. Joita naiset alkavat vatvomaan kun ei oikeita ongelmia ole.

näin se menee.. kirjoitti:

Siitä omasta ihanasta miehestä tuli tylsimys..
Alkoi pitämään vaimoaan niin päivästäänselvänä asiana, ettei huomiota sitten enää riittänytkään kuin muille naisille. Sama käy myös tosinpäin.
Siinä olet vain oikeassa, että arki puuduttaa ja siitä uudestakin kumppanistakin tulee vuosien myötä samanlainen tylsimys.
Mutta siinä välissä on monen monta ihanaa vuotta, joissa taas intohimo ja rakkaus puhaltavat aikansa.
Tämä on se oikea totuus ja itse koettu moneen kertaan.
Aikansa kutakin.
Asiantuntijat puhuvat, että suhdetta pitää hoitaa! Mutta se on liian vaativaa ja mitään antamatonta, ei sitä pidemmän päälle jaksa...intohimo ei vanhassa suhteessa enää pelaa, SE on sitä elokuvaa...
Olen itsekäs, mitä sitten? Uhrausmentaliteetti ei kiinnosta.

minusta taisi tulla tylsimys silloin ruuhkavuosina(talorakennuksineen,perheenelatuksineen),jotenki kanamainen ajatusmaailma.

Jos liitossa ei ole väkivaltaa, viinaongelmaa, mielisairautta eikä pettämistä (ainakaan tietoista), pitäisi vähän yrittää olla aikuinen ja ajatella niitä lapsia.
Miksi lähteä muuten toimivasta liitosta menemään, jos kumppani vain kyllästyttää tai jos muutkin eroaa?
Miettikää vähän, ennen kuin eroatte.
Itse olen eronnut kaksi kertaa, joten tiedän jo, mistä puhun.
Lapset asuu tällä hetkellä toisella puolen Suomea, joten vähän vituttaa!
Sitä "tosi rakkautta" ei vaan ole kävellyt vastaan, taisi mulla se sellainen joskus olla jo.

Teillä ei kyllä ole suurempia ongelmia liitossa, jos vähättelette että ihmiset nyt vaan eroaa kun ei ole suuria tunteita, paska marjat harva sen takia eroaa. Monelle on lisäksi annettu sellaisen elinikäisen avioliiton käsitys kotona, että erotaan ihan liian myöhään, kunettä roikutaan toisessa ja liitto hajoaa sitten pettämisten tms.syiden vuoksi.
Onhan se toki kuten joku tuossa ylempänä totesikin ikävää lasten takia, taloudellisesti ja mukavat puutarhat ja talotkin häviää. Jos kerran tunteilla ei ole merkitystä niinkuin väitätte niin miksei pettämistä voisi tehdä sallituksi. Pettäminenhän olisi vain sellaista lihanhimon tyydytystä ja voi sitten vaan pitää ne talot ja muut. Ai niin mutta ne tunteet? Mutta jos sopis, että vain kerta panot tietyn ihmisen kanssa.

Ai niin ja piti vielä sanoman, että vanhaan hyvään aikaan ei tosiaan kovasti erottu, mutta pettäminen oli yleisempää kuin nykyään siis miesten pettäminen. Mutta koska tasa-arvo nykyään ja naiset ei enää kotiin sidottuja niin nykypäivänä tuollaisissa pakkoliitoissa naisten pettäminenkin olisi yleisempää ja kun otetaan huomioon, että naisilla tuo pettäminen ei aina ole täysin tunteetonta niin siinä sitä sitten ollaan keskellä eroa.
Mutta niin yrittäkää nyt päättää elämänmittainen liitto ja siinä pettämiset vai reilu ero ja uudet suhteet? Nykynuoriin tuo vanhempien pakottava yhdessä eläminen elämän loppuun asti on jättänyt kyvyttömyyttä ja haluttomuutta sitoutua tosissaan toiseen ihmiseen. Tutkimusten mukaan on kolmikymppisiä pareja, jotka on kimpassa ja hankkivat yhdessä lapsen, mutta asuvat erillään ja hoitavat vuorotellen lasta. Siis oikeasti, ovat silti siis pari. Ei kait heidän omat vanhemmat ole antaneet mitään kauhukuvaa elämänmittaisesta suhteesta.