Meillä on ollut alusta asti poikaystäväni kanssa vaikea suhde. Ehkä kokonaisuudessaan jopa pikkusen enemmän vaikeuksia kuin helppoja ja ihania hetkiä.
Nyt menee kyllä hyvin, mutta en osaa nauttia siitä. Jotenkin mietin vanhoja murheita ja peläten odotan, että milloin sellaisia tulee taas.
Minun on vaikea ensinnäkin luottaa häneen. Usein on pettänyt lupauksensa, ehkä pikkuasioissa, mutta minulle ne on suuria. On vaikea luottaa ja koko ajan epäilen. Pettämisestä tms. ei ole kyse.
Kun emme ole yhdessä, minulla on koko ajan kova ikävä häntä. Mutta sitten kun vaikka työpäivän jälkeen nähdään kotona, minua ärsyttää hän enemmän tai vähemmän. Pikkuasioista valitan hänelle ja helposti tulee riitaa väsyneinä. En osaa olla tyytyväinen näköjään.
En haluaisi missään nimessä erota, mutta näinkään ei ole hyvä. Kun meillä on ihania hetkiä, olen onnellinen, mutta koko ajan pieni pelko tulevasta kalvaa minua.
Kirjoittakaa kokemuksia, ajatuksia yms.
Halusin vähän purkaa ajatuksiani. Tosin kauhean selkeästi en osannut kirjoittaa..
Nyt menee kyllä hyvin, mutta en osaa nauttia siitä. Jotenkin mietin vanhoja murheita ja peläten odotan, että milloin sellaisia tulee taas.
Minun on vaikea ensinnäkin luottaa häneen. Usein on pettänyt lupauksensa, ehkä pikkuasioissa, mutta minulle ne on suuria. On vaikea luottaa ja koko ajan epäilen. Pettämisestä tms. ei ole kyse.
Kun emme ole yhdessä, minulla on koko ajan kova ikävä häntä. Mutta sitten kun vaikka työpäivän jälkeen nähdään kotona, minua ärsyttää hän enemmän tai vähemmän. Pikkuasioista valitan hänelle ja helposti tulee riitaa väsyneinä. En osaa olla tyytyväinen näköjään.
En haluaisi missään nimessä erota, mutta näinkään ei ole hyvä. Kun meillä on ihania hetkiä, olen onnellinen, mutta koko ajan pieni pelko tulevasta kalvaa minua.
Kirjoittakaa kokemuksia, ajatuksia yms.
Halusin vähän purkaa ajatuksiani. Tosin kauhean selkeästi en osannut kirjoittaa..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mulla on ollu samaa hommaa vaimon kanssa. Suhteen ensimmäiset vuodet varsinkin olivat sellaisia että vaimolla oli jatkuva ikävä, roikkui ns. lahkeessa kiinni. Sitten kun oltiin yhdessä niin jollakin tavalla oli tyytymätön tai ei oikein oma-aloitteisesti osannut tehdä mitään. Nyt kun vaimo on ns. itsenäistynyt lopullisesti kodin ilmapiiristä niin hän haluaisi erota kun on tajunnut meidän väliset eromme.
Mieti onko tuo läheisriippuvuutta, millaiset taustat sulla on kotoa, onko isässäsi tai äidissäsi samoja piirteitä joita sinussa on kun "nalkutat" tai löytyvätkö ne piirteet kumppanistasi. Ajatteletko omilla aivoillasi vai toteutatko tietämättäsi vanhempiesi toiveita. Monesti se ensimmäinen kumppani valitaan tiedostamatta omien vanhempien luonteenpiirteiden perusteella, sitä ei välttämättä tiedosteta ennen kuin on kasvettu tarpeeksi itsenäiseksi.
Vähän samanlainen setti on myös mulla menossa. Mulla on aika tuore suhde, joka on kyllä ollut sinänsä loistava, mutta tällä tuoreella tyttöystävälläni, niin loistava ja ihana, kuin onkin, on niin paljon "käsittelemättömiä" asioita, jotka koko ajan vaikuttavat hänen mielentilaansa ja sitä kautta tietenkin meidän suhteeseen.
Kyllä hän rakastunut on. En mä sitä epäile. Ja
ymmärrän hänen ahdistuksensa, koska hän on todella joutunut kokemaan kovia. Mutta käyhän se raskaaksi, kun koko ajan joutuu todella tekemään töitä, että saa toisen pidettyä edes jollain lailla sellaisessa mielentilassa, että molempien on edes siedettävä olla...
Mulla on kyllä häntä ikävä, kun ollaan erossa, mutta on myös tavallaan "pelottavaa", kun jälleen nähdään, kun ei yhtään tiedä, että saako sitä olla ns. oma itsensä fiilistensä kanssa vai joutuuko sitä "terapeutiksi".
Kyllä mä oon luvannut häntä tukea, kuunnella ja auttaa. Sitä vaan luonnollisesti turhautuu, kun mitään, mitä tekee ei tunnu toisen pahaa oloa lieventävän...
Ihan samaa rataa kun meillä. Olen itse myös -81 syntynyt.
Kaipaan häntä ja saatan tekstailla kivoja juttuja päivällä, mutta kun tulen kotiin ja näen hänet alkaa usein tympimään, tai sitten hän on huonolla tuulella ja usein tulee riita/napinaa jostain asiasta. Tuntuu että suhde onnenpäivät/onnettomat päivät on joku 30/70. Ehkä pitäs lopettaa. Pelkään vain että kadun päätöstä. Pelkään lähteä ja jäädä yksin, vaikka ihana perhe ja hyviä ystäviä onkin (vieläpä sinkkuja). Onko se sitten läheisriippuvuutta, en tiedä! Apua minäkin kaipaisin...
Tiedän, että voisin olla onnellisempi ilman häntä. Mutta olen tottunut, että hän on vieressä ja kuitenkin rakastan häntä enemmän kuin mitään. On vaan silti paha olla.
Hänellä on ollut todella vaikea lapsuus, Vaihtanut isältä äidille ja toisinpäin vähän väliä, äiti ryypännyt reippaasti aina (neljän lapsen yksinhuoltaja). Haluisin auttaa poikaystävääni, mutta hän ei osaa puhua. Tiedän, että itse hän ei ole asioiden yli päässyt ja purkaa näitä aggressioitaan kun juo. Minä taas pelkään aina kun hän juo, koska yleensä homma leviää käsiin.
Itse olen hyvästä perheestä, mutta olen aina ollut vähän masentunut ja saatan itkeskellä. Poikaystäväni ei osaa lohduttaa, vaan ei kestä sitä, että itken yms. Tuntuu, että kaikesta pitää selvitä yksin.
Toki meillä on ihanaakin, mutta kun koko ajan elää ns.epävarmuudessa yms, niin on vähän vaikea olla.
Ja kun en tiedä miten pitäisin hänet tyytyväisenä.
Pelkään lähteä ja jäädä yksin
Mietipä onko pelkosi rationaalinen. Olet nuori ja varmasti löydät uuden puolison, et sinä oikeasti jää yksin kuin joksikin ajaksi.
Oletko koskaan asunut yksin vai oletko muuttanut kotoa suoraan yhteiseen asuntoon? Jos et ole asunut yksin niin se luultavasti tekisi hyvää sinulle.
Eiköhän se nimenomaan ole sitä läheisriippuvuutta.
Pelkään lähteä ja jäädä yksin
Mietipä onko pelkosi rationaalinen. Olet nuori ja varmasti löydät uuden puolison, et sinä oikeasti jää yksin kuin joksikin ajaksi.
Oletko koskaan asunut yksin vai oletko muuttanut kotoa suoraan yhteiseen asuntoon? Jos et ole asunut yksin niin se luultavasti tekisi hyvää sinulle.
Eiköhän se nimenomaan ole sitä läheisriippuvuutta
Mun mies ei juo liikaa ja on ainakin ulkoisesti hyvästä perheestä, minun perehtaustani on hyvä, ja suhteet kotiin kunnossa.
Mutta meillä myös; ongelmia hän ei halua ratkoa yhdessä, jos suren jotain asiaa, itken tms. saa ehkä ainoaksi kommentiksi "mitä nyt taas" ja jos ei sano mitään erityistä, hän ei kysy enää.
Minäkin voisin varmaan olla onnellisempi jonkun muun kanssa, mutta en uskalla silti. Vaikeinta on se että asummme yhdessä eikä minulla ole tällä hetkellä varaa ottaa yksiötä helsingissä.
En edes tiedä vaadinko liikaa vai olenko oikeassa siinä että hän on meistä se kylmä ja periaatteessa syyllinen tähän ongelmaan??
Jos vaikka itken joskus tms, hän kysyy myös mikä sua taas vaivaa, mitään ei ole tapahtunut, sitten kun kerron, hän vaan murahtaa jotain.
Mekin asumme yhdessä ja olemme kihloissakin.
Ei se mielestäni ole liikaa vaatimista, että parisuhteessa tuetaan toista. Sitä minä en kyllä saa.. Hän ei ota vastaan tukea, eikä anna sitä. Minua loukkaa sekin, etten pysty olemaan hänelle tuki ja turva. Hän hakee sen muista asioista.
Voitaisiinko vaikka mailailla?Kun kohta tämä keskustelu tippuu tonne jonnekin..?
Laita meiliosoite tänne! :)
[email protected]
En tiä mut ku luin sun juttua ni oli niinku omasta elämästä olis lukenu.Mä pelkään kans koko ajan tulevaa vaikka meillä menee tosi hyvin.En osaa luottaa ja aina tuntuu ku se muka pettäis,vaikkei se petä,ei se mun lupauksia oo pettäny kertaakaan.Mulla on se vaan päässä.Sillä on ollu mua ennen vaan aika pitkä suhde takana ja me ollaan oltu melkein vuosi yhes ja menny tosi hyvin.Pelkään vaan et menetän sen jos rupeen murehtiin mielessäni liikaa,täytyy vaan olla hiljaa ettei luulla ihan hulluks!Rakastan vaan niin vitusti,se meissä naisissa vissiin on ,et ku kiinnytään liikaa ni ruvetaan käyttäytyyn ihan sairaasti!!