Jätin ihmisen, jota rakastan kaikkein eniten.
Tajusin, ettei ole viisasta roikkua ihmisessä, jolla on tarpeeksi huolehtimista omissa ongelmissaan. Silti minua kaduttaa. Ja itkettää. Kunpa voisin saada hänet jotenkin takaisin.
Olen itkenyt, ollut nukkumatta ja syömättä, en ole jaksanut peseytyä jne. Tuntuu naurettavalta vajota näin alas. Mistään ei tunnu tulevan mitään.
Kertokaa te, jotka olette jättäneet tai joutuneet jätetyiksi ja rakastitte toista puoliskoanne valtavasti, kuinka selvitä eron tuomasta tuskasta?
Toimiiko ns. aikalisä, jossa eronneet puoliskot lupaavat toisilleen yrittävänsä joskus uudelleen?
Kaikki ylimääräinen sympatia ja ohjeistus on tervetullutta! Kiitos etukäteen!
t.surusilmä
Tajusin, ettei ole viisasta roikkua ihmisessä, jolla on tarpeeksi huolehtimista omissa ongelmissaan. Silti minua kaduttaa. Ja itkettää. Kunpa voisin saada hänet jotenkin takaisin.
Olen itkenyt, ollut nukkumatta ja syömättä, en ole jaksanut peseytyä jne. Tuntuu naurettavalta vajota näin alas. Mistään ei tunnu tulevan mitään.
Kertokaa te, jotka olette jättäneet tai joutuneet jätetyiksi ja rakastitte toista puoliskoanne valtavasti, kuinka selvitä eron tuomasta tuskasta?
Toimiiko ns. aikalisä, jossa eronneet puoliskot lupaavat toisilleen yrittävänsä joskus uudelleen?
Kaikki ylimääräinen sympatia ja ohjeistus on tervetullutta! Kiitos etukäteen!
t.surusilmä
Vastaukset 8
Vanhimmat
toisinkinpäin. Eli miksi jätit hänet yksin? Hänen huolensa ja murheensa vain lisääntyy mikäli hän vieläpä tuntee jotain sua kohtaan. Eli ei kannattaisi jättää jos molemmat tuntee toisiaan kohtaan samoja tunteita, sinä rakastat häntä ja hän sinua. Ehkä hänellä on huolissaan taakkaa mutta yksin jääminen vain lisää sitä taakkaa.
Jätin hänet yksin, koska hän oli muutaman kuukauden ajan-joka toinen viikonloppu-ollut laittamassa poikki kanssani. Ajattelin, että annan hänelle nyt sen, mitä hän haluaa, jos siitä oikeasti olisikin hänelle hyötyä.
Aika lailla sama tilanne täällä. Ongelmia (ex-)puolisollani on riittämiin, mutta ilmeisesti syyttää niistä meidän suhdettamme. Jätti minut, kohteli vielä aika huonostikin, ja silti rakastan ja toivon.... Masentavaa.
Laihtua ei tarvitsisi yhtään enempää, mutta ruoka ei maistu, oksettaa ja uni ei todellakaan tule silmään. Mutta näin sen kai kuuluu ollakin...
Jos haluat surusilmä kirjoitella, niin laita osoite näkyviin... Olis kiva jutella kohtalotovereiden kanssa!
Miksi jätit hänet?
Eikö ongelmat (ne hänen ongelmansa, joista mainitsit)ole tarkoitettu yhdessä kannettaviksi?
Miksi jätit hänet juuri nyt, kun hän olisi varmasti sinua kipeästi tarvinnut jakamaan elämää kanssasi (vallankin, koska hänellä on ongelmia, joiden tähden tarvitsee tukeasi)?
Onko hänen nyt vieläkin vaikeampaa, kun ongelmiensa lisäksi hän joutuu kokemaan hirvittävää eron tuskaa vuoksesi?
Jätitkö hänet vain itsesi tähden? Säästääksesi itseäsi?
(Yllä olevat kysymykset eivät ole tarkoitettu tässä vastattavaksesi, vaan ihan vain sinulle sisäiseksi pohdinnaksi)
Sinun ongelmasi ja hänen ongelmasi. Teitähän olisi kaksi jakamaan ne yhdessä.
Palaa hänen luoksensa. Puhu hänelle. Puhu hänelle, Surusilmä. Lupaatko? Jos te olette aikuisia, te voitte puhua tunteistanne toisianne kohtaan. Voitte keskustella yhdessä mikä olisi teidän suhteellenne parasta...
Älä revi itseäsi väkisin siitä suhteesta... Älä revi sitä ihmistä, jota niin rakastat...
Yhdessä tunteista puhuminen, rehellisesti, on ainoa tie järkevään ratkaisuun teidän molempien kannalta.
Älä revi itseäsi turhaan, Surusilmä.
Rakkaus on liian arvokasta ja ainoalaatuista... Tulet koko loppuelämäsi katumaan. Teet myös rakkaimpasi onnettomaksi.
Älä siis pohdi yksin, vaan pohdi hänen kanssaan.
Kaikkia ongelmia ei voi kantaa yhdessä. Yhdessä olo ja kummankin paha mieli sotkisivat vain toisen selviytymisyrityksiä. Me emme jaksa jakaa tässä elämänvaiheessaa toistemme ongelmia siis.
Olen puhunut Hänen kanssaan.
Olemme aikalisällä.
Katsomme myöhemmin uudestaan. Ehkä. Kaikki riippuu hänestä. Tiedän, että tein palveluksen, vaikka se sattuukin aluksi. Haluaisin silti kokeilla myöhemmin yhdessä. Vähän myöhemmin. Mutta se, mikä eniten pelottaa on se, unohtuvatko jatkoaikeet tauon aikana hänen mielestään.
Ongelmia tulee aina olemaan parisuhteessa jonkin verran. Eikö vain? Varmaan pahempia, mitä minulla ja hänellä oli. Aina ei voi jättää toista, kun menee huonosti. Silti. Tämä oli oikein. Tiedän sen. Tämä on koettelemus. Jos me ikinä palaamme yhteen, tiedän, että me muistamme jälleen ne asiat, miksi ylipäätään aloitimme seurustelumme. Etäistyys, saa nähdä tekeekö se hyvää vai pahaa. Parhaimmillaan, uskoisin, pieni etäisyys voi tulla joskus tulevaisuudessa osaksi suhdettamme. Mikäli sitä enää tulee. Kun toinen ei koko aikaa hengitä niskaan, on varmaan mukavampi kulkea esteidenkin yli yhdessä. Kadun varmasti loppuelämäni, jos menetän hänet tämän takia lopullisesti. Toisaalta, jos hän unohtaa minut tai ei halua taukomme jälkeen jatkaa, tiedän, ettei hän ollut tarpeeksi sitkeä(=oikea) minulle.
Minä taidan selvitä. Sittenkin.
"Kaikkia ongelmia ei voi kantaa yhdessä. Yhdessä olo ja kummankin paha mieli sotkisivat vain toisen selviytymisyrityksiä"
tämä on tosi totta: syy siihen, miksi halusin eron vaimostani. En halunnut kuormittaa häntä enää, vaikka turhaa on tietysti pistää kaikkea omaan piikkiin, mutta kuitenkin.Muitakin syitä tietty.
Tuli sellainen mieleen, että miksiköhän ihmisellä on taipumus nähdä, vaistomainen taipumus, syy aina yhdessä henkilössä kerrallaan?
Tuohon törmää jatkuvasti, vaikka kaikki yrittävät ajatella ja toitottaa itselleen ja muille, että kahden kauppa on kahden kauppa.
Ehkä on tavallaan niin vaikea olla pistämättä kaikkea yhden ihmisen kontoille, koska silloin ei voi kunnolla syytellä ketään, ei toisia eikä itseäkään.
Siul on eka kertaa sydän särkynyt,oota et hää selvittää ens ite omat onkelmat,ota sit hänet takaisin,jos näin tykkäät.Muuten teil on onkelmii koko elämän,tiiän kokemuksesta.Kaikkee hyvvää siulle,piä järki päässä.
Kauan sitten....minullakin oli joku...kunnes tutustuin erääseen jolla tuntui olevan lahja antaa elämälläni tarkoitus....ikäväkseni asiat eivät menneet siten kuin olisi pitänyt...ja minä sain päälleni kirouksen vaeltaa yksin...mutta miten selvisin siitä? Päästämällä yksinkertaisesti irti ja hyväksyen asiat niin kuin ne ovat....elän toivossa että tielleni osuu joku jolla olisi tuo sama lahja kuin hänellä oli...sitä ennen hyväksyn vain asiat