Pyörtyminen julkisella paikalla

rupesi huippaamaan, eli verenpaineen heilahtelua, ja ei siis muualla kuin bussiasemalla bussia odotellessa, no, mitäs kun olen tällainen homssuinen akka, niin eihän siitä seurannut muuta kuin poliisien paikalle tulo, joku kai oli tykännyt että joku juoppo on kohta linjabiilien alla. No, olin kyllä jo sen verran selvennyt, että olin päässyt toisen avustamana bussiini.

Mutta siis, tosi noloa.Jos olis poliisit korjanneet, niin olis varmaan uutisoitu seuraavan päivän lehdessä: sekava nainen korjattiin hoippumasta bussipysäkiltä, ei alkoholin vaikutuksen alainen, mutta epäiltiin huumeita.


jaa, jaa. No ei ollut viinaa eikä huumeita, vaan verenpaineen heittelyä - tosin juu, tupakanpolton jälkeen. heheheeeeee. Oikeesti ei naurattanut kyllä.

Et ole ainoa! Mullekin on pari kertaa käynyt niin, että olen pyörtynyt ihmisten keskellä, ja menevät kyllä sinne elämäni noloimpien tilanteiden joukkoon. Molemmat oli aika samanlaisissa tilanteissa, yleisön joukossa jotain esitystä katsomassa. Eka kerta varsinkin oli aika nolo, lukioaikana luokan mukana, ja huolestuneen opettajan piti sitten välttämättä saada kuskata kotiin... Molemmissa oli varmaankin syynä pitkään paikallaan seisominen, ja toisella kertaa myös alhainen verensokeri (syömisestä oli jo kulunut aikaa), ja toisessa kuumuus (talvitakissa seisominen sisällä). Ja useamman kerran tuollaisissa tilanteissa, varsinkin parin viime vuoden aikana, on tullut niin pyörryttävä olo, että on ollut pakko päästä istumaan, korvissa alkaa humista ja jalat menee veteliksi. On tosiaan alkanut vähän pelottaa nuo tilanteet, joissa joutuu seisomaan pitkään, ja esim. keikoilla käydessä ei viitsi mennä sinne väkijoukon keskelle vaan johonkin reunamille, että pääsee tarvittaessa istumaan tai edes nojaamaan seinään. Vähän ikävää kyllä, sen verran rajoittaa elämää tuollainenkin. Ja pahinta oikeastaan on juuri tuo itsensä nolaamisen pelko, että mitähän ne muut oikein ajattelee...

Itse en koskaan ole nähnyt sitä, että toinen pyörtyisi. Mutta veikkaisin, että ei se oikeasti ole niin noloa kuin miltä pyörtyneestä itsestään tuntuu. Eniten kai siinä tuppaa hävettämään se, että onko sitä nyt jotenkin heikompaa tekoa kuin toiset... Mutta eiköhän aika monella jonkinlaista vaivaa ole, tämä nyt on vain yksi muiden joukossa. Ja onneksi nykyään tunnistan jo oireet niin, että osaan ajoissa mennä istumaan, yleensä sitten vähän helpottaa. Mutta ainahan se vähän pelottaa, että meneekö nyt taas jalat alta. Eikä sekään varmaan asiaa auta, että pelkää jo etukäteen, että tuleekohan se nyt, pitäisiköhän nyt jo varmuuden vuoksi mennä istumaan, ihan niin kuin nyt jo vähän huippaisi... Mutta täytynee vain opetella elämään tämän kanssa.