Naurettavaa

Ymmänkö nyt oikein ? Te ette nauti klassisen musiikin kuuntelusta. Sen takia kuuntelette, että sitä pidetään hienompana.

hp. kirjoitti:

Ymmänkö nyt oikein ? Te ette nauti klassisen musiikin kuuntelusta. Sen takia kuuntelette, että sitä pidetään hienompana.

ei vastaa nautittavan ja älyllisen taidemusiikin arvokkuutta. Tiedäthän mitä kaikkea viihteen alle luokitellaan, klassinen musiikki ei siihen joukkoon kuulu.

eikarik kirjoitti:

ei vastaa nautittavan ja älyllisen taidemusiikin arvokkuutta. Tiedäthän mitä kaikkea viihteen alle luokitellaan, klassinen musiikki ei siihen joukkoon kuulu.

Klassista joo on - jos jotakin korkeakulttuuria - kyllä moneen junaan! Kaikkihan tietää että joku Brahmsin 4. sinfonia on syvällistä ja vaikeaa taidetta. Sitten on kyllä roppakaupalla tehty tansseja, komedisia oopperoita ym. laadultaan ja syvällisyydeltään sellaista musiikkia, joka ei ole kuin kevyttä viihdettä. Mutta komedisuus tai tanssittavuus eivät myöskään takaa että musiikki on kevyttä viihdettä (kuten ei taidemusiikki-luokka takaa että musiikki on syvällistä tai hyvää): toki on tehty myös suuria komediaoopperoita.

Sitten on tehty tätä nykyistä paskaa, atonaalisia oopperoita, joiden kantaesitys on ainutkertaesitys. =)

Onko Mozartin Eine Kleine taidetta ja millä perustein joko ei tai on? Juuri tämä klisheinen esimerkki on paras tuomaan esille mystiikan koko kysymyksessä. Entä onko ainutlaatuinen Here, There and Everwhere Beatlesin Paul McCartneylta taidetta vai viihdettä? Onko sävellyksen moduloinnit, melodiat tai sointujen epätavallisuus tekijät jotka tekevät musiikista taidetta - vai rakenne?

Minä uskon enemmistön popmusiikkia ja klassista kohdalla siihen, että perinteinen "vanhentunut" (?) ajattelutapa on hyvin perusteltu, mutten täysin. Mutta klassisen sisäinen arvostelu tuo kyllä esiin sen, että huippulahjakkuudet ovat tosi harvassa - ja sen tuo esille myös laajempi euroop. musan tarkastelu.

Roobo kirjoitti:

Klassista joo on - jos jotakin korkeakulttuuria - kyllä moneen junaan! Kaikkihan tietää että joku Brahmsin 4. sinfonia on syvällistä ja vaikeaa taidetta. Sitten on kyllä roppakaupalla tehty tansseja, komedisia oopperoita ym. laadultaan ja syvällisyydeltään sellaista musiikkia, joka ei ole kuin kevyttä viihdettä. Mutta komedisuus tai tanssittavuus eivät myöskään takaa että musiikki on kevyttä viihdettä (kuten ei taidemusiikki-luokka takaa että musiikki on syvällistä tai hyvää): toki on tehty myös suuria komediaoopperoita.

Sitten on tehty tätä nykyistä paskaa, atonaalisia oopperoita, joiden kantaesitys on ainutkertaesitys. =)

Onko Mozartin Eine Kleine taidetta ja millä perustein joko ei tai on? Juuri tämä klisheinen esimerkki on paras tuomaan esille mystiikan koko kysymyksessä. Entä onko ainutlaatuinen Here, There and Everwhere Beatlesin Paul McCartneylta taidetta vai viihdettä? Onko sävellyksen moduloinnit, melodiat tai sointujen epätavallisuus tekijät jotka tekevät musiikista taidetta - vai rakenne?

Minä uskon enemmistön popmusiikkia ja klassista kohdalla siihen, että perinteinen "vanhentunut" (?) ajattelutapa on hyvin perusteltu, mutten täysin. Mutta klassisen sisäinen arvostelu tuo kyllä esiin sen, että huippulahjakkuudet ovat tosi harvassa - ja sen tuo esille myös laajempi euroop. musan tarkastelu.

No joo, jotkut operetit ovat monesti aika tavalla viihdettä. Mutta ethän sinäkään laittaisi koko klassista musiikkia viihteen alle, kuten Suomi24:ssä on tehty. Koko popin on paljon helpompi hyväksyä kuuluvan viihteeseen. Yleensä ärsyttää näkemys, jonka mukaan musiikki olisi vain viihdettä. Huono lokero, kun puhutaan niin laajasta ja monimuotoisesta ilmiöstä.

kirakie kirjoitti:

No joo, jotkut operetit ovat monesti aika tavalla viihdettä. Mutta ethän sinäkään laittaisi koko klassista musiikkia viihteen alle, kuten Suomi24:ssä on tehty. Koko popin on paljon helpompi hyväksyä kuuluvan viihteeseen. Yleensä ärsyttää näkemys, jonka mukaan musiikki olisi vain viihdettä. Huono lokero, kun puhutaan niin laajasta ja monimuotoisesta ilmiöstä.

Sanan viihde alla on tätä nykyä kaikki ns. ei-marginaalinen. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että tasapäistämisen kulttuuri työntää renoille kaiken, joka ei istu tähän profiiliin. Siten myös kaikki poppi, joka ei edusta tämän päivän mainstreamia kuuluu marginaaliin. Tässä henkiinjäämistaistelussa valtion (Suomessa) vielä jollain tavoin tukema klassinen (siis klassinen ja klassinen nykymuza) musiikki oopperoineen on vielä jotenkuten tolpillaan.
Ylipäätään tuo sana poppi kategorisoi leimaavasti alleen kaiken sen, jossa osa siitä ei mitenkään henkiseltä ulottuvuudeltaan sinne kuulu. Sinne siis asetetaan kaikki sähköinen, rakenteeltaan (ja joskus näennäisrakenteeltaankin) simppelimpi musiikki. Tämä lienee liiankin helppo ratkaisu ollakseen realistisesti totuudenmukainen. Yksi näkökulma tässä voi tietysti olla se, että musiikin luominen (siis uuden luominen tai jo olemassaolevan tulkitseminen) vaatii tätä vuosisatojen saatossa konstruoimaamme muodollista koulutustaustaa. Ongelma on vain tällöin se, että se sulkee ulkopuolelleen kaiken TÄYSIN UUDEN ja siihen liittyvän kehityskulun.
Se, että kaikki ns. populaarimusiikki (aika karmaiseva termi) soveltuisi yksiselitteisesti tai joka tapauksessa klassista genreä paremmin luokiteltavaksi viihteeksi, on mielestäni lähtökohtaisesti paljon riskejä sisältävä näkemys. Näin ilmaistuna se vaatisi tuekseen harkittuja perusteluja, jotka eivät voi nousta yksinomaan omista arvostuksista, eivätkä edes esimerkiksi musiikin teoreettisista lähtökohdista. Horisontin laajentaminen ei ole koskaan pahaksi; tässäkin tarkastelussa olisi syytä pohtia syvällisemmin käsitteiden, kuten taidemusiikki tai yksinkertaisesti kevyt ja syvällinen, todellista sisältö ja merkitystä tarkasteltavan ilmiön kontekstissa.

öppilöömi kirjoitti:

Sanan viihde alla on tätä nykyä kaikki ns. ei-marginaalinen. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että tasapäistämisen kulttuuri työntää renoille kaiken, joka ei istu tähän profiiliin. Siten myös kaikki poppi, joka ei edusta tämän päivän mainstreamia kuuluu marginaaliin. Tässä henkiinjäämistaistelussa valtion (Suomessa) vielä jollain tavoin tukema klassinen (siis klassinen ja klassinen nykymuza) musiikki oopperoineen on vielä jotenkuten tolpillaan.
Ylipäätään tuo sana poppi kategorisoi leimaavasti alleen kaiken sen, jossa osa siitä ei mitenkään henkiseltä ulottuvuudeltaan sinne kuulu. Sinne siis asetetaan kaikki sähköinen, rakenteeltaan (ja joskus näennäisrakenteeltaankin) simppelimpi musiikki. Tämä lienee liiankin helppo ratkaisu ollakseen realistisesti totuudenmukainen. Yksi näkökulma tässä voi tietysti olla se, että musiikin luominen (siis uuden luominen tai jo olemassaolevan tulkitseminen) vaatii tätä vuosisatojen saatossa konstruoimaamme muodollista koulutustaustaa. Ongelma on vain tällöin se, että se sulkee ulkopuolelleen kaiken TÄYSIN UUDEN ja siihen liittyvän kehityskulun.
Se, että kaikki ns. populaarimusiikki (aika karmaiseva termi) soveltuisi yksiselitteisesti tai joka tapauksessa klassista genreä paremmin luokiteltavaksi viihteeksi, on mielestäni lähtökohtaisesti paljon riskejä sisältävä näkemys. Näin ilmaistuna se vaatisi tuekseen harkittuja perusteluja, jotka eivät voi nousta yksinomaan omista arvostuksista, eivätkä edes esimerkiksi musiikin teoreettisista lähtökohdista. Horisontin laajentaminen ei ole koskaan pahaksi; tässäkin tarkastelussa olisi syytä pohtia syvällisemmin käsitteiden, kuten taidemusiikki tai yksinkertaisesti kevyt ja syvällinen, todellista sisältö ja merkitystä tarkasteltavan ilmiön kontekstissa.

Tottakai esimerkiksi musiikkitunari McCartney on viihdettä, ralliensa rakenne on sen verran köykäinen, että se naurattaa ja siis viihdyttää tiettyyn pisteeseen asti.

Herr Friedrich kirjoitti:

Tottakai esimerkiksi musiikkitunari McCartney on viihdettä, ralliensa rakenne on sen verran köykäinen, että se naurattaa ja siis viihdyttää tiettyyn pisteeseen asti.

tämä vastaus tohon edelliseen ei ollu kovinkaan valaseva. luulemma, jotta tää nyt vähä aliarvioi taasen tätä kysymyksenasetteluu. näin klassisenki kuuntelijana vastaisin friirichille lennonin sanoin, jotta teepä perässä. vastauksestas paistaa läpi tää tyypilline hienostelu ja paremmuuven tuntu, mikä saa näin entisen klassisen kitaran opiskelijan inhoomaan näitä nykyaja vakavii piirei aina vaan vuoskymmente jälkeenki. käytitpä perustelussas just tota rakennejuttua, muutakaan ku tette keksi. ehkä ois syyt lähtee jo siitä, ett nää on iha eri juttui ja tekijätkin sitä rataa. ei näistä vuosisatasten teosten toistajista olis innovatiivisiks uuden luojiks sen enempää vakavan ku tän popinkaan puolel, joha se oma valintaki sen osottaa...tätä sun on tietyst vaikeet ottaa onkeen, kun et arvosta vakavan ulkopuolista kulttuurii pätkääkää - samalla yrittäe hilata ittes sinne ylimpää norsuluutornihi...

Herr Friedrich kirjoitti:

Tottakai esimerkiksi musiikkitunari McCartney on viihdettä, ralliensa rakenne on sen verran köykäinen, että se naurattaa ja siis viihdyttää tiettyyn pisteeseen asti.

Oletko tutkinut Paulin nerokkaita melodioita tai sointurakennetta? Soinnut ovat muutakin kuin ekan, tokan ja asteen vuorottelua, toisin kuin Haydnilla ja Mozartilla. ;)