Kohtuullisen usein näissä sinkkuus-keskusteluissa foorumeilla tai elävässä elämässä törmää hieman senkaltaiseen asenteeseen, että ihmissuhdetta ei kannata perustaa sille oletukselle että se toisi elämään mielekkyyttä ja että juuri se asia "poistaisi kaikki murheet" sinkun elämästä. Asenne pitää minusta usein sisällään jotenkin sellaisen ajatuksen, että ihmissuhdetta ei pitäisi perustaa siihen, että se toisi elämään sen olennaisimman merkityksen. Olennainen merkitys pitäisi olla jo olemassa, ja ihmissuhde siihen päälle on jotakin ekstraa.
Onko tuo ajatus sitten totuus asiasta? Minusta ei välttämättä.
Ihmissuhde on ihmisille usein se kaikkein merkittävin asia elämässä. Ne, joilla ei sitä ole, yleensä toivovat sellaisen saavansa ja ne keillä se jo on eivät sitä millään halua menettää, usein edes silloinkaan jos se on huono. Paitsi silloin jos se on jo sietämätön. Rakkaus on yksi suurimmista teemoista esimerkiksi lauluissa, kirjoissa tai elokuvissa. Melkein missä tahansa tapahtumassa, missä joku esim. palkitaan, muistetaan aina kiittää omaa perhettä, puolisoa tuesta jne. Kysyttäessä mikä elämässä on tärkeää mainitaan ensimmäiseksi läheiset, puoliso ja lapset ja muut lähisukulaiset.
Kun puhuu sinkkuuden varjopuolista, niin seurustelevat/naimisissa olevat tulevat usein esittäneeksi väitteen että ei se parisuhdekaan ihmistä onnelliseksi tee. Silti nämä samat varoittelevat ihmiset eivät kuitenkaan halua erota kumppanistaan, vaikka olisi vaikeuksia tai riitaa. Ja eivät silloinkaan, vaikka olisivat lapsettomia, eli eivät velvoitettuja ajattelemaan asioita jälkikasvun kannalta. Jos heiltä kysyy tuon "ei se helppoa ole parisuhteessakaan" -lauseen jälkeen, että mikä estää häntä eroamasta, niin yleensä vastausta ei tule.
Minusta melkein kaikki viittaa siihen, että ihmissuhde todellakin tuo ihmiselle merkittävää sisältöä elämään. En voi ymmärtää sitä, miksi ihmiset yrittävät väittää toisilleen (=itselleen?) että kyseessä ei ole toisen ihmisen tarvitseminen täyttämään jonkin aukon omassa elämässä. Onko kyseessä harha tai toive siitä että on oman itsensä täydellinen herra/rouva, joka ei oikeasti kovinkaan paljon tarvitse toisia? Että leikitään henkisesti lujaa ja omavaraista yksilöä, joka on kumppanin kanssa suhteessa vain ja ainoastaan ei siksi, että on tarve olla, vaan siksi että haluaa olla. Kyseessä on siis tämän ajatuskuvion mukaan se, että kumpikaan ei tarvitse toista, vaan pelkästään valitsee olla toisen kanssa.
Ei se minusta kovin hyvältä kuullosta tuollakaan tavoin sanottuna.
Onko tuo ajatus sitten totuus asiasta? Minusta ei välttämättä.
Ihmissuhde on ihmisille usein se kaikkein merkittävin asia elämässä. Ne, joilla ei sitä ole, yleensä toivovat sellaisen saavansa ja ne keillä se jo on eivät sitä millään halua menettää, usein edes silloinkaan jos se on huono. Paitsi silloin jos se on jo sietämätön. Rakkaus on yksi suurimmista teemoista esimerkiksi lauluissa, kirjoissa tai elokuvissa. Melkein missä tahansa tapahtumassa, missä joku esim. palkitaan, muistetaan aina kiittää omaa perhettä, puolisoa tuesta jne. Kysyttäessä mikä elämässä on tärkeää mainitaan ensimmäiseksi läheiset, puoliso ja lapset ja muut lähisukulaiset.
Kun puhuu sinkkuuden varjopuolista, niin seurustelevat/naimisissa olevat tulevat usein esittäneeksi väitteen että ei se parisuhdekaan ihmistä onnelliseksi tee. Silti nämä samat varoittelevat ihmiset eivät kuitenkaan halua erota kumppanistaan, vaikka olisi vaikeuksia tai riitaa. Ja eivät silloinkaan, vaikka olisivat lapsettomia, eli eivät velvoitettuja ajattelemaan asioita jälkikasvun kannalta. Jos heiltä kysyy tuon "ei se helppoa ole parisuhteessakaan" -lauseen jälkeen, että mikä estää häntä eroamasta, niin yleensä vastausta ei tule.
Minusta melkein kaikki viittaa siihen, että ihmissuhde todellakin tuo ihmiselle merkittävää sisältöä elämään. En voi ymmärtää sitä, miksi ihmiset yrittävät väittää toisilleen (=itselleen?) että kyseessä ei ole toisen ihmisen tarvitseminen täyttämään jonkin aukon omassa elämässä. Onko kyseessä harha tai toive siitä että on oman itsensä täydellinen herra/rouva, joka ei oikeasti kovinkaan paljon tarvitse toisia? Että leikitään henkisesti lujaa ja omavaraista yksilöä, joka on kumppanin kanssa suhteessa vain ja ainoastaan ei siksi, että on tarve olla, vaan siksi että haluaa olla. Kyseessä on siis tämän ajatuskuvion mukaan se, että kumpikaan ei tarvitse toista, vaan pelkästään valitsee olla toisen kanssa.
Ei se minusta kovin hyvältä kuullosta tuollakaan tavoin sanottuna.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Käsittääkseni se kompastuskivi ainakin tällä palstalla näissä keskusteluissa on ollut se naivius, joka loistaa monen miehen puheissa. Että jos olisi tyttöystävä niin sitten jaksaisi mennä duuniin ja yleensäkin tehdä jotain. Että sitten elämä olisi ihanaa ja helppoa ja sitten jaksaisi kiinnostua asioista.
Tottakai parisuhde tuo elämään mielekkyyttä. Mutta jos ei itseltä löydy yhtään intoa tehdä elämästään mielekästä niin ei se sillä tyttöystävällä korjaannu. Aluksi ihastuneena tietysti hymyilyttää ja askeleet tuntuvat kevyemmiltä, mutta miten sitten monen vuoden päästä kun arki on arkea eikä perhoset enään lentele mahassa? Milläs energiall sinne töihin silloin laahaudutaan?
Sitäpaitsi parisuhde vaatii työtä. Ei se niin ole kuin saduissa; että kun tavataan ja ihastutaan, niin sitten eletään elämä onnellisina loppuun saakka. Monet miehet tällä palstalla tuntuvat näin kuvittelevan. Vaikka parisuhteessa olisikin, silti elämään kuuluu murheet, vaikeudet, stressi jne. Tukemalla toisiaan parisuhteen osapuolet voivat auttaa kestämään näitä asioita, mutta ei ne sillä parisuhteella kenenkään elämästä katoa.
Itse parisuhde myös luo stressiä ja komplikaatioita elämään. Parisuhteessa on kaksi eri ihmistä, ja vaikka kuinka samanlaisia olisvatkin, heillä on silti eri tarpeita, unelmia ja käsityksiä asioista. Siksi pitää osata tehdä kompromisseja, pitää osata olla epäitsekäs, pitää jaksaa nähdä vaivaa sen eteen että molemmat olisivat onnellisia yhdessä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys että asiat toimii noin vain.
Jos se oliskin niin helppoa ja yksinkertaista kuin monet täällä tuntuvat luulevan, ei olisi pettämistä, jättämistä, ei masentuneita ihmisiä parisuhteessa.
Parisuhde ei poista murheita elämästä, se on harhakuvitelma jota ihmiset koittavat oikaista.
Monet meistä yksinäisistä miehistä olemme introvertti persoonia, jotka ovat varsin erilaisia verrattuna materialistisiin ekstrovertteihin. Ei suhtautumisemme parisuhteeseen ole naiviutta vaan aivan erilainen käsitys ja kokemusmaailma kuin ekstroverttien parisuhteet ja käsitys uraputkesta ja saavutuksien tärkeydestä.
Kirjoituksesi oli hyvä ja asiallinen, kiitos siitä.
Tiedostan sen, että tällä palstalla eletään ihan omaa maailmaa, enkä siksi oikeastaan täsmälleen tähän palstaan tekstilläni viitannutkaan. Täällä toden totta tuntuu olevan niitä, jotka ajattelevat ihmissuhteen tekevän jonkun simsalabim-tempun omalle elämälle.
Puhun oikeastaan itseni kautta. Ja niiden keskustelujen kautta, mitä olen tässä eloni aikana käynyt ihmisten kanssa. Ja tietysti puhun myös internetistä, mutta tarkoitin sillä laajempaa internetin osaa kuin vain tämä foorumi.
Parisuhde ei välttämättä tuo elämään sitä suurta mullistusta, mutta toisaalta parisuhteen puuttuminen voi kuitenkin pitkittyessään tuoda monenlaisia ongelmia mukanaan. Tiedän sen itsestäni. Olen ollut niin kauan yksin, että se on alanut todellakin viedä verojaan minusta. Kyse ei niinkään ole siitä että tarvitsisin parisuhteen, että se voisi maagisesti tehdä minusta paremman ihmisen, vaan siksi että sen puuttuminen tekee minusta koko ajan huonomman ihmisen.
Olen vielä ihan hyvin elämänsyrjässä kiinni, mutta jatkuva surullisuus ja alakuloisuus ja kaipuu tekee minusta koko ajan, no masentuneemman (paremman termin puuttuessa). Se läheisyyden puute, jakamisen järjetön halu ja sen samanaikainen mahdottomuus, tieto siitä että ei ole ketään jonka kanssa esim. perustaa perhe ja saada lapsia, suunnitella yhteistä tulevaisuutta jne. se tekee minusta vuosi vuodelta huonomman ja lannistuneemman ihmisen.
Tottakai yritän taistella sitä vastaan ja keksiä itselleni tekemistä ja ajatella positiivisesti vaikka väkisin, mutta kun alkukantaiset vaistot ja alitajunta tunkee esim. kadulla esiin ja kyyneleet tuntuvat tekevän tuloaan, niin silloin sitä ei voi ihan heti ajatella pois päänsisäisillä positiivisilla hokemilla. Silloin pitää mennä kotiin ja maata vähän aikaa hiljaa, kunnes on taas valmis ajattelemaan jotain muuta.
Kyseessä ei siis ole se, että elämäni olisi lähtökohtaisesti huonoa tai kokisin sen surkeaksi. Pelkään vain että tämä loputon yksinäisyys työntää minua kohti sitä tilaa. pelkään että jossain vaiheessa olen niin surun ja alakuloisuuden, jossen jopa katkeruuden vallassa, että se lamauttaa toimintakykyni ja sysää minut jonkinlaiseen todelliseen syrjäytymisen kierteeseen, jossa en vielä lähimainkaan ole. Mutta pahat viitteet sitä kohtaan kyllä ovat olemassa.
ekstroverttius ei ollenkaan tarkoita sitä, että saavutukset tai uraputken hankkiminen olisivat tärkeitä.
Näin se on. Ei varmasti parisuhde useinkaan niin auvoinen asia ole pidemmän päälle kun ensi-ihastus on mennyt, puhumattakaaan siitä jos suhteessa ei ole edes ensi-ihastusta ollut. Mutta se parisuhteen puuttuminen ja usein vielä sen myötä tuleva totaalinen syrjäytyminen sosiaalisesti on kyllä asia joka tekee ihmisestä helposti ainakin surullisen ja joka tapauksessa oudon ja kieroon katsotun sosiaalisissa ja parisuhde/seksi-kuvioissa mukana olevien taholta.
Sitten on vielä tietenkin niinkin, että mitä kauemman olet ollut syrjässä ja mitä enemmän olet syrjäytynyt näistä sosiaalisista kuvioista joihin varsinkin nykyään katsotaan kuuluvan aina myös nämä parisuhde/seksi-asiat, niin sitä enemmän näissä sosiaalisissa kuvioissa ja peleissä mukana olevat alkavat tietenkin katsoa sinua kieroon ja torjua sinua(sikäli kun yrittäisit mukaan tai jos joudut niin tekemään) siksi koska et luontevasti osaa käyttäytyä noissa kuvioissa vaadittuja käyttäytymistapoja ja trendejä noudattaen. Tässäkin esimerkkitapauksessa kun parisuhteen uskoo joku syrjäytynyt pelastavan elämänsä parempaan jamaan niin sosiaalisissa ja parisuhde/seksi-kuvioissa mukana olevat rientävät heti syylllistämään tätä näistä kuvioista ulkona olevaa käsityksineen tyhmäksi ja vaaralliseksikin hyypiöksi ja joka tapauksessa sellaiseksi joka on ehdottomasti torjuttava.
Täällä yksi introvertti, jonka mielestä myöskään introverttius ei tarkoita erilaisuutta tuossa mielessä.
Oli ihminen introvertti tai ekstrovertti, niin parisuhde on omassa elämässä ja onnessa kuin piste i:n päällä. Ilman pistettä i:stä puuttuu jotain olennaista, mutta pelkkä piste ei riitä mihinkään.
Samantyyppisiä tuntemuksia on alkanut hiipiä myös omaan mieleeni. Jatkuvan yksinäisyyden myötä tuntuu tavallaan siltä, että elämältä on kiinnekohta, motivaatio ja suunta hukassa. Kaikki vaikeatkin asiat on puitava täysin yksin mielessään, ei ole kukaan tukemassa, jakamassa tai edes vaan kuuntelemassa ja nyökkäämässä: ymmärrän ja toivoisin, että sinun olisi parempi olla. Onhan minullakin vielä muutamia kavereita, mutta vain sellaisia, jotka joskus (tosin yhä harvenevaan tahtiin, kun on ne perheet/kumppanit...) lähtevät baariin tai urheilemaan, ei sellaisia, joita kiinnostaisi jutella syvällisiä.
Kun kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen tuntuvat jatkuvasti karahtavan kiville, joutuu itskein miettimään, mikä minussa on niin huonoa ja surkeaa, etten missään nimessä kelpaa. Toisaalta on pakko myöntää, että en voisi itsekään vain ruveta olemaan kenen tahansa käytettävissä olevan ihmisen kanssa, vaan tiettyjä naisia kohtaan aistin tuntevani jotain henkistä ja fyysistä janoa, joka vetää puoleensa, ja jos sitä ei millään löydy, yhteen meneminen tuntuisi valheelliselta. Koetan kuitenkin antaa kaikille mahdollisuuden yrittämällä tutustua enkä uskomalla vain ensivaikutelmaan, johon taas useiden naisten esikarsinta tuntuu täysin perustuvan.
"Itse parisuhde myös luo stressiä ja komplikaatioita elämään. "
Nettona parisuhteesta jäädään kuitenkin reilusti plussan puolelle ja jos ei jäädä, sitten erotaan.
Ainakin itselläni parisuhteet ovat tuoneet stressiä elämään vain siinä tilanteessa, että henkilö on ollut väärä.
"Jos se oliskin niin helppoa ja yksinkertaista kuin monet täällä tuntuvat luulevan, ei olisi pettämistä, jättämistä, ei masentuneita ihmisiä parisuhteessa. "
Harvemmin tuo pettäminen, jättäminen ja masentuminen alkaa ihan suhteen alkumetreillä. Edellisessä suhteessa jouduin petetyksi ja heitin huoran samantien mäkeen ja kiusasin sitä vielä muutaman kk sen jälkeen (ihan vaan siksi kun vitutti), mutta ennen tuota episodia suhde kaikkine vaikeuksineenkin toi silti enemmän mielekkyyttä elämään kuin vei sitä.
"Ilman pistettä i:stä puuttuu jotain olennaista, mutta pelkkä piste ei riitä mihinkään."
Erittäin hyvin sanottu! :)
Mun mielestä on vähän yksioikoista vetää yhtäläisyysviivaa sinkkuuden ja yksinäisyyden välille. Itse olen ollut sinkku käytännössä koko elämäni, mutta se ei tarkoita istä etteikö olisi paljon kavereita, perhe jonka kanssa pitää yhteyttä, työ ja opiskelukavereita. Elän siis yksin, mutta en ole yksinäinen.
En oikein ymmärrä ajatusta että sinkku syrjääntyisi, onhan sillon vapaus tehdä hirveästi erilaisia asioita. Päin vastoin pariskunnathan usein eristäytyvät omaan kuheteluunsa, ja estävät toistensa menemisiä.
Tykkäsin vlatavasti tuosta i-kirjan kommentista ylempänä, se kuvaa tilannetta mainiosti!
"Käsittääkseni se kompastuskivi ainakin tällä palstalla näissä keskusteluissa on ollut se naivius, joka loistaa monen miehen puheissa. Että jos olisi tyttöystävä niin sitten jaksaisi mennä duuniin ja yleensäkin tehdä jotain. Että sitten elämä olisi ihanaa ja helppoa ja sitten jaksaisi kiinnostua asioista. "
No, tällä palstalla nyt naiset lähtevät aina siitä oletuksesta, että mies on työtön elämäntapaluuseri. Mutta, kaikki sinkkumiehet eivät ole saamattomia nahjuksia.
mutta minun kohdallani asia vain on niin. Minulla on ihan fyysisiin ulottuvuuksiin yltävä tarve saada jakaa elämäni naisen kanssa. Ja tunnen lähestulkoon päivittäistä surua siitä kun tilanteeni on täysin päinvastainen.
En minä sano että ihminen syrjäytyy jos on sinkku. Sanon kuitenkin että minulle niin saattaa vielä käydä.
"Että leikitään henkisesti lujaa ja omavaraista yksilöä, joka on kumppanin kanssa suhteessa vain ja ainoastaan ei siksi, että on tarve olla, vaan siksi että haluaa olla. Kyseessä on siis tämän ajatuskuvion mukaan se, että kumpikaan ei tarvitse toista, vaan pelkästään valitsee olla toisen kanssa."
Omalla kohdallani tämä tuntuu juuri siltä niin kuin sen pitää mennä, vain hieman kärjistäen. Jos ei mitään tarvetta ole, ei sitä mitään kaipaakaan tai etsi. Toisaalta, pelkkä tarve olla yhdessä jonkun kanssa ei riitä kahta kuukautta pidemmälle.
Tottakai ihminen tarvitsee toista. Tämä on ihan sisäänrakennettua, perimässä suorastaan, ja toki vaihtelee ihmisestä toiseen voimakkaastikin. Kuitenkin, kysessä on perustarve. Missään ei toki sanota että tätä läheisyyden ja yhteenkuulumisen tarvetta ei voisi tyydyttää muunkinlaisissa suhteissa kuin parisuhde. Kuten jo täällä joku muu jo totesi, sinkkuus ei todellakaan tarkoita syrjäytymistä. Asun yksin mutta minulla on työyhteisö, seuratoiminnassa olen mukana, kaverit, sukulaiset. Ei minun tarvitse olla yksin jos en halua. Aina löytyy joku edes Skypen päähän. Yksinäisyyttä koen mennessäni nukkumaan, kaipaan toista ihoa. Toisaalta tiedän, että pelkän läheisyyden tarpeen vuoksi se ei kestäisi.
Tietyssä mielessä valinta (puhun edelleen vain itsestäni, en sano miten muiden pitäisi elää) on kahden pahan välillä. Läheisyyden kaipuu ja hienoinen turvattomuuden tunne vai suhde, joka maistuu pakkopullalta, jossa jompikumpi dumppaa pian toisen koska ei kipinöi, koska ei aidosti arvosta toista? Minä valitsen mieluummin ensimmäisen, koska en jaksa sitä tunnesoppaa joka kehnojen suhteiden siivilöimisestä syntyy. En ala rikkomaan itseäni vain sen vuoksi että pitäisi olla joku. Vain jos koen että meillä on oikeastikin annettavaa toisillemme (niinkuin hyvien ystävien kesken on), kun suhde on arvokas yhdessä jaetun vuoksi JA löytyy seksuaalista vetovoimaa, sitten voin ajatella parisuhteeseen ryhtymistä.
Nämä asiat ovat myös aika usein tottumuskysymyksiä. On vain niin paljon helpompi jatkaa sitä samaa uraa mihin on tottunut, oli se sitten suhde tai yksinolo. Muutokseen ryhtyminen on itsessään vaivalloista, vaikka siitä tulevaisuudessa seuraisikin hyötyä. Vasta jos jotain mullistavaa tapahtuu, kammetaan urasta ylös ja opetellaan elämään uudella tavalla (puoliso pettää, hakkaa tai tulee joku syvä kriisi). Siksi ei voida suoraan yksioikoisesti sanoa, että parisuhteessa pysytään koska se tekisi elämästä jotenkin parempaa. Kaikilla asioilla on yleensä puolensa, ja puolensa. Toki, hyvä parisuhde on hieno voimavara, jos sellaisen sattuu saamaan.
että sinkkuna olisi pakko olla yksinäinen. En yritä väkisin tunkea ihmisiä samaan muottiin.
Mutta minä olen kyllä yksinäinen vaikka kuinka olisi kaveria, omaisia, työyhteisöä ja vaikka mitä. Minun psyykkeeni ei kestä loppuelämää sitä että ei ole sitä omaa kumppania. Valitettavasti.
Ei mitään lisättävää.
Olen ollut elämäni aikana kolmesti suhteessa jossa on ollut voimakas molemminpuolisen rakastumisen tunne ja vaikka ne jutut meni reisille niin päivääkään en vaihtaisi pois. Rakkaus on ihan hirveän vahva tunne, se että on joku lähellä jolla on väliä on ehkä maailman tärkein asia.
Se on jotain sellaista, jota ei voi kuvailla. Ja se on jotain sellaista mitä ilman taidan jäädä. Elämä rullaa merkityksettömänä eteenpäin.
Viimeinen lause oli kuvaavasti sanottu... Se hyvä puoli siinä on, että edessä on jo vähempi kuin takanapäin. Näin voin havaita olevan, kun oikein yritän ajatella myönteisesti.