On pelottavaa rakastaa oikeasti. Olen pystynyt aika hyvin välttelemään mustasukkaisuutta, mutta nyt jokin aika sitten olen huomannut näiden piirteiden tulevan enemmän esille. Pitkään yritin vähän niinkuin paeta rakkautta tän suhteen aikana, en tykännyt hellimisestä yms läheisyydestä tai rakkauden osoituksista. Tai tykkäsin, mutten vaan uskaltanut heittäytyä kun tiesin mitä kaikkea paskaa voisi tulla eteen ja missä jamassa olisin taas. Nyt en ole kuitenkaan enää pitkään aikaan paennut.
Ei mitään normaalista poikkeavaa, luotan kyllä toiseen. Mutta silti jokin pelko persuksissa. Pelkään tulevani jätetyksi, toinen löytää paremman, joku yrittää iskeä ja onnistuu siinä, tms. Luotan toiseen sen verran, etten ikinä voisi hänen kuvitella tekevän mitään pahaa minulle tahallaan. Mutta kyllähän se pelottaa että tuolta joku parempi löytyy, varsinkin kun en itse jaksa arvostaa itseäni. Nyt on myös alkanut toisen exät ketuttamaan. En ole ikinä häneltä kysynyt mitään entisistä, koska en vain halua tietää mitään. Silti haluan tietää. Mutta en halua kysyäkään. Joskus on itse kertonut jotain hieman, mutta heti tullut puistatus tai olo etten minä ole tarpeeksi hyvä. Näin alussa, pitkään pitkään aikaan en ole kuullut sanaakaan. Ei siitä mitään hyvää seuraisi jos tietäisin kuka ketä missä miten. Mutta hitto kun ihmisen pitää olla utelias luonne. Mietin, että tietämättömyyteni kostautuu joskus minulle jollain tavalla. Kerran poikaystäväni mainitsi että hänen exänsä juttelee hänelle jossain naamakirjassa tai mesessä ja kyselee kuulumisia. Sanoin että ok, kunhan ei ole mitään tunteita tai salattavaa. Vastaus oli naurahdus ja ei todellakaan ja lempeä hymy. Uskon, mutta mua häiritseekin se, että kun vieraiden ihmisten motiiveista ei voi tietää. Tavallaan mua itseasiassa häiritsee tuo juttelu aika paljon, mutta ikinä en ole sitä sanonut. Juttelua ei ole IKINÄ tapahtunut mun läsnäollessa vaikka vietämme aikaa yhdessä paljon. Outoa. Jos ei ole mitään salattavaa, miksei voi jutella sitten mun nähdenkin? Näitä oksetuspalelupuistatus kohtauksia on tullut tässä viikon aikana aika paljon ... toinen huomaa sen kyllä käytöksestä, mutta kun en vain tahdo puhua.
Nojoo, oli pakko purkaa ajatuksia tänne, kun ei voi kenellekään kertoa. Sen verran vielä, että olen ensimmäisessä suhteessani ollut sairaalloisen mustis ja sitä en halua enää ikinä kokea. Pelkään silti, että tää menee joskus siihen jos en saa tunteitani hallittua. Sitten taas mun painajainen käy toteen ja tulen jätetyksi.
Asiat ovat kuitenkin sillä tavalla erilaiset, että mulla taitaa olla "enemmän" kokemuksia suhteista kuin tällä pojalla/miehellä joten eihän mua pitäis minkään häiritä ... olen myös itse jutellut ihan kaverimielessä kuulumisia näiltä mun entisiltä. Silti en haluisi, että toinen tekee niin ... Hassua. En myöskään ole melkein puolentoistavuoden seurustelun aikana tutkinut kertaakaan toisen kännykkää tai konetta, eikä oikeastaan ole edes tehnyt mieli. Tämä ehkä johtuu siitä, että entisessä suhteessani tein tätä joka päivä ja aina löysin jotain epäilyttävää ja siinä oli oksennus lähellä ja ihmeellinen tärinä olo. Hyi kamala.
Onkohan mitään vinkkejä millä tämmöisistä tunteista pääsee eroon? Vai onko mustasukkaisuus vain normaalia ... Huomaan kuitenkin että jotain olen sentään oppinut ja päässyt pahimmista tavoista eroon ... vai onko se vain se luotettava ihminen.
Ei mitään normaalista poikkeavaa, luotan kyllä toiseen. Mutta silti jokin pelko persuksissa. Pelkään tulevani jätetyksi, toinen löytää paremman, joku yrittää iskeä ja onnistuu siinä, tms. Luotan toiseen sen verran, etten ikinä voisi hänen kuvitella tekevän mitään pahaa minulle tahallaan. Mutta kyllähän se pelottaa että tuolta joku parempi löytyy, varsinkin kun en itse jaksa arvostaa itseäni. Nyt on myös alkanut toisen exät ketuttamaan. En ole ikinä häneltä kysynyt mitään entisistä, koska en vain halua tietää mitään. Silti haluan tietää. Mutta en halua kysyäkään. Joskus on itse kertonut jotain hieman, mutta heti tullut puistatus tai olo etten minä ole tarpeeksi hyvä. Näin alussa, pitkään pitkään aikaan en ole kuullut sanaakaan. Ei siitä mitään hyvää seuraisi jos tietäisin kuka ketä missä miten. Mutta hitto kun ihmisen pitää olla utelias luonne. Mietin, että tietämättömyyteni kostautuu joskus minulle jollain tavalla. Kerran poikaystäväni mainitsi että hänen exänsä juttelee hänelle jossain naamakirjassa tai mesessä ja kyselee kuulumisia. Sanoin että ok, kunhan ei ole mitään tunteita tai salattavaa. Vastaus oli naurahdus ja ei todellakaan ja lempeä hymy. Uskon, mutta mua häiritseekin se, että kun vieraiden ihmisten motiiveista ei voi tietää. Tavallaan mua itseasiassa häiritsee tuo juttelu aika paljon, mutta ikinä en ole sitä sanonut. Juttelua ei ole IKINÄ tapahtunut mun läsnäollessa vaikka vietämme aikaa yhdessä paljon. Outoa. Jos ei ole mitään salattavaa, miksei voi jutella sitten mun nähdenkin? Näitä oksetuspalelupuistatus kohtauksia on tullut tässä viikon aikana aika paljon ... toinen huomaa sen kyllä käytöksestä, mutta kun en vain tahdo puhua.
Nojoo, oli pakko purkaa ajatuksia tänne, kun ei voi kenellekään kertoa. Sen verran vielä, että olen ensimmäisessä suhteessani ollut sairaalloisen mustis ja sitä en halua enää ikinä kokea. Pelkään silti, että tää menee joskus siihen jos en saa tunteitani hallittua. Sitten taas mun painajainen käy toteen ja tulen jätetyksi.
Asiat ovat kuitenkin sillä tavalla erilaiset, että mulla taitaa olla "enemmän" kokemuksia suhteista kuin tällä pojalla/miehellä joten eihän mua pitäis minkään häiritä ... olen myös itse jutellut ihan kaverimielessä kuulumisia näiltä mun entisiltä. Silti en haluisi, että toinen tekee niin ... Hassua. En myöskään ole melkein puolentoistavuoden seurustelun aikana tutkinut kertaakaan toisen kännykkää tai konetta, eikä oikeastaan ole edes tehnyt mieli. Tämä ehkä johtuu siitä, että entisessä suhteessani tein tätä joka päivä ja aina löysin jotain epäilyttävää ja siinä oli oksennus lähellä ja ihmeellinen tärinä olo. Hyi kamala.
Onkohan mitään vinkkejä millä tämmöisistä tunteista pääsee eroon? Vai onko mustasukkaisuus vain normaalia ... Huomaan kuitenkin että jotain olen sentään oppinut ja päässyt pahimmista tavoista eroon ... vai onko se vain se luotettava ihminen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mustasukkaisuus on normaalia, kunhan se on tervettä, eikä haittaa omaa eikä toisen elämää. Itse en ole juurikaan mustasukkainen. Ajattelen että kumppani saa hyvin vapaasti kuitenkin mennä ja kirjoitella kelle haluaa. Jos sitten rakastuu johonkin toiseen tai pettää, niin siinähän sitten tekee niin, sellainen ei sitten vaan ole sopiva kumppani.
Jotenkin tuntuu siltä, että mustasukkaisuus kumpuaa huonosta itsetunnosta ja siitä millaisiin houkutuksiin itse on taipuvainen. Piirre lienee kuitenkin juurtunut niin syvälle, ettei siitä tunteesta ole helppo päästä eroon.
sä et välitä...et ole oikeasti rakastunut.
Jos toista rakastaa palavasti, ei voi aatella tuollalailla, että no menköön jos on mennäkseen.
Tiedän tämän, kun olen kokenut kumpaakinlaista tunnetta.
Tulkitsisin edellisen kirjoittajan kommentin kuitenkin niin, että ei hän ole välinpitämätön vaan hän vain ymmärtää, että näinkin voi käydä... Eli jos niin käy niin sitten käy, eikä sitä etukäteen mustistelemalla paremmaksi voi tehdä. Edellisestä tekstistä kyllä voi saada sellaisen kuvan, että no menkööt jos menee, ihan sama. En usko että kirjoittaja sitä kuitenkaan tarkoitti. Se että ymmärtää antaa toisen mennä jos toinen haluaa mennä ei tarkoita sitä, etteikö se silti olisi todella tuskallinen asia. Ero on vain siinä, että on valmis elämään siinä riskissä, että tuo tuska saattaa joskus tulla eteen. Ja siinä, että toisen tärkeydestä huolimatta koko elämä ei kuitenkaan riipu tuon yhden ihmisen varassa.
Lisäksi mustasukkaisuuteen usein liittyy sellainen hallitsemattomuuden tunne ja ehkä tiedostamaton kokemus siitä ettei omakaan toiminta ole niin hallinnassa. Minä tiedän itseni ja tiedän etten petä. Samaa oletan toiseltakin, luotan omaan käytökseeni ja samalla oletan, että toisenkin käytökseen voi luottaa.
.....naisen helppous.
Perustelut:
Olet mies ja edellä mainittu hieman mustis ja kiinnostunut naisen menoista tarkoittaa että olet ripustautuja, äärinmäisen mustasukkainen, en ole sinulle mies tilivelvollinen menoistani yms on yhtäkuin jättö.
Olet nainen ja samat asiat kuin edellä mutta jos mies huomioi sinua samalla tavalla kuin edellisen esimerkin mies oli kiinnostunut on tämä mies narsisti ja yhtäkuin jättö.
Toisinsanoen meni niin tai näin on naisella aina periaatteessa etuoikeus jättää heikompana osapuolena ja anteeksi nyt kova sana mutta pillulla on helvetin helppo höynäyttää typeriä miehiä ja myös helppo jättää sillä vienti/saanti on varmaa.
Ei kun tyttöjen kanssa baariin seuraavana viikonloppuna niin jo taas joku "ah niin ihana" jyystää hetken ja sama tarina.
Mies raukka kun etsii 90% todennäköisyydellä kuukausia sitä seuraavaa "hoitoa"
Näin helppoa se on. Naisen ei tarvitse välittää vaan kerätä kermat päältä mutta mies tuokoon leipänsä pöytään.
Olen kyllä hiukan eri mieltä kanssasi. Jos toista oikein kovasti rakastaa, niin siihen kuuluu myös kumppanin vapaan tahdon kunnioittaminen. Mielestäni tähän perustuva parisuhde on kaikkein terveimmällä pohjalla ja siihen ainakin itse pyrin. Ei toisen ihmisen huomioiminen ole välinpitämättömyyttä.
ja olen toisinaan ollut sairaalloisenkin mustasukkainen. 100% varmuudella toinen aina kyllästyy ja jättää kun rakkaus ei riitä.
Neuvoja satelee yms että käy juttelemassa jollekin asiasta tai tee sitä tai tee tätä yms yms mutta kyllä se omalta osaltani on niin sisään juurrutettu että en pääse siitä yli tuskin koskaan. Toisaalta jos olisi keksitty lääke jonka nielasemalla menetät vaikkapa viimeisen 15 vuoden muistin niin sitten ehkä helpottaisi kun ei aina muistoihin palaisi uusissa suhteissakin ne samat kun "sekin silloin jäi kiinni kaverini kanssa pelehtimisestä meidän sängyssä" yms.
Viimeisessä suhteessani yritin tosissaani olla kiinnostumatta kumppanin edellisistä suhteista tai ilta menoista mutta vaikka hän aina iloisesti soitteli ja sanoikin ihan ilman minun painostusta missä menee yms olin niin hermona ja kireänä ja tupakkaa paloi kun pidin varmana että hän pelehtii jonkun kanssa. Yöt meni valvoen kunnes kumppanini oli taas kainalossa.
Kun hän alkoi puhumaan entisistään ja näytteli vahingossa kuviakin niistä paloi hihat taas ja huusin että en helvetti koskaan halua kuulla enkä nähdä ketään sun entisiäs äläkä sanallakaan mainitse heistä. Meni viikko ja hän lähti mutta en vain voi pitää mustasukkaisuuttani kurissa ja hyväksyä exiä muka kavereina.
Pää hajoo mutta minkäs teen typerä kun olen.
Joo huonosta itsetunnostahan se kumpuaa. :/ Näkee niin paljon itseään (muka) parempia ihmisiä, varsinkin naispuolisia. Vertailee just ulkonäköä ja luonnetta. Tiedän kuitenkin, että mulla on suuri sydän mitä ei monella pintaliitäjällä ole ja omaan myös kivan ulkonäön. Ihan mukava yhdistelmä kai. Silti ne ajatukset on pinttyneet päähän. Sekin rumentaa ihmistä todella paljon, kun ei usko itseensä ja jauhaa vain omista puutteistaan.
Tiedän, että pitäis puhua toiselle mutta entisessä suhteessa mut juuri jätettiin kun halusin aina vain puhua ja aina kaikki oli huonosti ja aina joku vaivasi mieltä. Toinen ottaa sen helposti loukkauksena jos olet mustis. Et siis luota tms. vaikka kyse ei mun mielestä ole siitä. Vaikka menis naimisiin, ei voi olla varma tulevaisuudesta. Ei kukaan voi varmana luvata ettei tunteet muutu ja sehän siinä tuntuukin paskalta. Välillä pelottaa antaa tähän suhteeseen mitään, kun pelkää että jos se toinen ei haluakaan ... se vaan miellyttää ja sanoo että olen muka ihanin. Sitten jos annan kaikkeni ja annan sydämen viedä, mitä jos toinen just nolaakin mut jollain paskamaisella tempulla. Mikä nöyryytys ... Siksi on helpompaa olla semmonen tunteeton kivi, hieman etäinen yms eikä kerro tunteitaan. Tosin ei se syvennä sitä suhdetta mihinkään. Sitä vaan pelkää heittäytyvänsä suhteeseen niin täysillä, että kohta huomaan maton lipeävän jalkojen alta ja tukehdut suruun ja itkuun. Oksettaa vieläkin ajatella miltä tuntui tulla jätetyksi kahden vuoden jälkeen MESESSÄ. Okei, nuoret tekee tyhmiä asioita mutta silti. Juuri sitä ennen mulle sanottiin hempeilyjä yms, sitten yhtäkkiä henkinen PAM ja tuntemani ihminen oli poissa ... henkisesti. Pelkään kuollakseni sitä. Sen jälkeen oli myös lyhyempiä juttuja mitkä kaikki päättyi jotenkin ikävästi. Kyllä se ihmistä rikkoo jos lapsuuskin on ollut ihan sanonko mistä. Käyn kyllä terapiassa ja syön masennuslääkkeitä, mutta vielä pitäis olla jotain itsetunto lääkettä.
Tiedän kuitenkin vain kaivavani kuoppaa itselleni mitä enemmän epäilen ja pelkään. Pakko yrittää vain lopettaa ... pakko.
Mua myös vaivaa se, että poikaystäväni työ on sellaista aika esillä olemista. Monesti tulee kauniit seksikkäästi pukeutuneet känniset tai vähemmän känniset muijat pokaamaan ja juttelemaan. Kerran näin jopa lääppimisyrityksen, sen kerran kun menin pitämään miehelle seuraa töiden lomassa. Empä taida mennä enää, ihan turhaan pahoitan omaa mieltä. En voi myöskään mennä väliin, että näpit irti. Välillä mietin, että poikaystäväni siellä varmaan iloisesti juttelee ja flirttailee tietämättään. Kännissä kun ihmiset vielä käsittääkin kaiken väärin. Hänelle on tultu esim. sanomaan että hän on kiinnostunut jostain muijasta ja että heillä on jotain säpinää, eikä hän ole edes tuntenut koko ihmistä. Kiva, ihmiset siis luulee että hän siellä pokaa kaikkea mikä liikkuu ja minä kiltisti odotan kotiin. Melko nöyryyttävää sanoisinko. Hän myös kertoo miten hänen työkaverit töiden jälkeen ovat menneet pettämään vaimoaan tai tyttöystävään. En siis tykkää koko työpaikasta ...
Kerran poikaystäväni tuli töistä ja kertoi (niinkuin hänellä on tapana kertoa yleensä kaikki(?) että häntä tuli pyytämään ulos joku ihan nätti tyttö. Kuka idiootti kertoo, että tuli pyytämään joku nätti tai komea henkilö? Sehän kertoo jo sen, että ulkonäkö on miellyttänyt jollain tavalla herraa. Jos minä sanoisin että tulipas tuolla vastaan komea mies joka pyysi ulos, mitäköhän saisin vastaukseksi? Tuskin mitään hyvää. Mutta pitääpä joskus vaikka kokeilla.
Ai että kun osaa ärsyttää. Olen juuri tämmöinen, kaivelen vanhoja asioita ja ne tuntuvat kuin uusilta. Tekee vain mieli kiukutella toiselle asioista mitkä on jo käsitelty. Huoh.
Olen jo vanhempi nainen ja kaikki teidän ed. tuntemukset on niin tuttua, niin tuttua..
Olenkin ajatellut, että minä olen se suhteessa enempi rakastunut, siksi en voi sietää miehen flirttejä toisille naisille ja tuskin mieheni flirttailisi muiden kanssa, jos olisi minuun yhtä rakastunut kuin minä häneen, mutta kun ketään ei voi omistaa...
Se onkin varmaan niin, että toinen on aina se rakastuneempi osapuoli, siitä mustasukkaisuus kumpuaa.
Itselläni on joskus ollut minuun tosi rakastunut mies, minä en niin täysillä sitten häntä kuitenkaan rakastanut ja niinhän siinä kävi, että sain tarpeekseni kaikesta paskasta, mitä hän niskaani suolsi aivan syyttä syytellen! Loukkaannuin ja jätin hänet!
Siksi yritänkin tässä nykyisessä suhteessani pitää tunteet vähän kurissa ja nielen ilkeydet, tiedän ne päässäni liioitteluiksi ja yritän puhua itselleni järkeä, etteivät ne sammakkoina ulos suusta pulpahtaisi.
Se on hyvä keino hillitä itseä, kun ajattelee, ettei kuitenkaan halua miehestä sellaista "puudelia", joka nöyränä ja piestynä kulkee narun nokassa, minä taluttajana..
Sekin on hyvä keino, kun ajattelee, miksi mies on kumppanikseen valinnut juuri sinut: olet varmaan ollut iloinen, nauravainen, hyvän huumorin omaava ym. eli pidä ne puolet esillä jatkossakin, älä päästä ilkeää, kiukkuista, paskamaista mustaa puoltasi ajatuksia pitemmälle,
sillä lailla itsesi hilliten opit säännöstelemään käytöstäsi ja uskallat rakastaa samalla...edes välillä.
Hmmm. Varmasti masennuksesi vaikuttaa tähän asiaan aika paljon. Itsekin olen huomannut, että jos masentaa niin tulee mieleen kaikenmaailman "vainoharhoja" ja alemmuudentunteita, joista itsekin sillä hetkellä kuitenkin tajuaa, että ne johtuvat vain siitä heikosta mielialasta. Sitten kun menee paremmin oman mielialan kanssa, ei tuollaisia ikäviä mielenliikkeitä tule vaan on ihan tyytyväinen itseensä ja toiseen.
Kannattaa yrittää varoa sitä, ettet noiden negatiivisten ajatusten kierteellä pahenna oloasi ja sitä kautta niitä negatiivisia ajatuksia entisestään. Tietty helpommin sanottu kuin tehty, mutta se kyllä oikeasti auttaa, kun sillä huonon fiiliksen ja alemmuudentunnon hetkellä havahduttaa itsensä siihen, että "tämä on nyt taas tätä". Jättää sen siis omaan arvoonsa kun tietää, että se tunne on kohtuuton eikä oikeasti kannata olla niin alemuudentuntoinen eikä mustasukkainen (vaan että se on vaan sellainen oman mielen sisässä tapahtuva nyrjähdys, ei mikään todelliseen maailmaan perustuva). Suosittelen Daniel Golemanin kirjaa Tunneäly.
Et kerro paljoa miehesi käytöksestä, esim. että käyttäytyykö hän huomamattaan epäilyttävästi, epäkunnioittavasti tms. Sellainen tietysti myös vaikuttaa mielialaan ja silloin on syytä lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa että tällainen ei käy. Siinähän syntyy herkästi kierre, jonka alkusyytä voi olla vaikea tietää. Mutta kuitenkin niin, että kun vaikka toisella on alemmuudentuntoja ja huono itsetunto, hän ruokkii myös toisen osapuolen epäkunnioittavaa käytöstä koska suhtautuu itse itseensä negatiivisesti. Samalla toisen epäkunnioittava käytös ruokkii entisestään sitä huonoa itsetuntoa.
En muuten yhdistäsi mustasukkaisuutta ja rakastamista noin vahvasti. Enemmän kuin rakastamista mustasukkaisuus on mielestäni epävarmuutta, kontrollin halua ja liiallista riippuvuutta.
Sinulla on selvästi paljon painolastia edellisistä jutuista, etkä selvästikään ole päässyt niistä yli. Minulla on myös taustalla kokemuksia epärehellisistä miehistä, suhteen äkillisestä loppumisesta ym. Kyllähän niistä jää kammoa, ja nykyisen suhteen alkuvaiheessa kyllä välillä tuli hetkellisiä paniikin hetkiä, jos jotkin tilanteet muistuttivat liikaa jotain vanhaa huonoa kokemusta. Noissa tilanteissa kuitenkin pidin mielessä, että tämä on nyt ennen kaikkea sitä vanhaa traumaa eikä sinänsä kerro nykytilanteesta mitään, nykytilanne vain laukaisee ne vanhat tunteet.
Läheisyyden, parisuhteen ja rakkauden nälkä ei myöskään saisi olla NIIN suuri, että ajatus suhteen loppumisesta aiheuttaa totaalista kauhua ja maailmanlopun fiiliksiä. Jos tuntuu hyvin vaikealta kestää se tosiasia, että suhteista ei koskaan ole takeita, ei varmastikaan ole päässyt tarpeeksi yli vanhoista kokemuksista. Ja tietysti masentuneena omaa mieltä on muutenkin vaikeampi hallita. (Ja toisaalta niiden negatiivisten juttujen pyörittely edesauttaa masentuneisuutta.)
Minä olen kokenut hyväksi sen, että suhdetta ei hallitse VAIN tunteet vaan myös järki. On hyvä pitää malttia sen verran päässä, että voi oikeasti arvioida vähän sitä onko toinen luottamuksen arvoinen vai ei. Nykyisen mieheni kanssa olimme jotenkin niin "samaa maata" heti alusta alkaen, että häneen oli ja on helppo luottaa. Eli olisi hirveää energian hukkaa ja haitallista kaikin puolin alkaa pyöritellä mitään pettämis"fantasioita" päässään, kun tiedän että häneen uskaltaa luottaa. Mikään ei tietenkään ole 100% varmaa, ja se tietty epävarmuus on aina kestettävä. Jos ei sitä kestä, on riippuvuus/pelot liian suurta ja homma ei ole täysin terveellä pohjalla. Menettämisen ja torjutuksi tulemisen pelkoja kannattaa yrittää käsitellä ja suhteuttaa niitä todellisuuteen. Kauheaahan se olisi, jos tässä päin seinää mentäisiin, mutta ei siihen kuoltaisi kumminkaan. Elämä vain joskus on rankkaa.
Tällaisilla ajatuksilla minä olen päässyt omien fiilisteni herraksi (ainakin yleensä:)), toivottavasti tästä oli jotain iloa.
Kiitos hyvistä vinkeistä. !
Joo, minäpä taas purin kiukkuani poikaystävääni ja hän oli aivan ymmällään ... kaivoin jonkun vanhan asian ja kiukuttelin siitä hyvin kiivaasti. Sen jälkeen taas hävetti ja teki mieli pyytää anteeksi. Myöhemmin mies puhui samasta asiasta ja kysyi minulta siihen liittyen, että eikö kukaan muu nainen saa olla hänen mielestään nätti kuin minä. Hermostuin ja lähdin joksikin aikaa ulos. En alkanut huutamaan tai mitään, mutta lähdin kuitenkin mitään sanomatta pois. Pieni happihyppely teki ihan hyvää, kun tuntui ettei henkeä saanut kiukutukselta. Samalla koko asia alkoi tuntumaan naurettavalta. Tottakai on olemassa muitakin nättejä ihmisiä tai muitakin komeita kuin poikaystäväni. Mutta silti jossain omassa haavemaailmassani haluan olla toiselle se kaunein ja ihanin ja petyn jos en sitä ole. Kun palasin, mies siinä istui itku silmässä ja oli käynyt etsimässäkin minua. No, onneksi seurasi jotain hyvääkin tuosta mistä jäi erittäin hyvä mieli. Sovintoa on kiva tehdä. Jotenkin siitä tajusi, että olen ihan naurettava ja mulla on ihminen joka tosiaankin välittää musta. Omalla kiukuttelulla pahennan vain asiaa ja välit etääntyy ... ehkä olen vain itse itseni pahin vihollinen. Mies käyttäytyy kunnioittavasti mua kohtaan (ellen sitten ole itse kiukutellut). Sanoo rakastavansa, hellii, huomioi, tekee asioita takiani, aina haluisi olla maksamassa kaiken, haluaa viettää aikaa kanssani. Ei siis pitäisi olla valittamisen aihetta ...
Kyllähän se ihan turhaa on pahoittaa mieli siitä, että on olemassa kauniimpia/komeampia ihmisiä kuin itse. koska tietystihän niitä aina on. Jos poikakaverisi haluaa nimenomaan sun kanssa olla, niin ei hän niistä muista piittaa. Oma rakas on kuitenkin aina omalla tavallaan se kaikkein kaunein ja paras ihminen, että turha sitä asiaa on stressata. Itsevarmuus sinulta puuttuu, se on aika kovaa valuuttaa ihmissuhdemarkkinoilla ja helpottaa elämää suunnattomasti. Hienoa on kuitenkin se, että tiedostat missä ongelma piilee ja ymmärrät että poikakaverisi välittää susta oikeasti. Toivottavasti ne pahat tunteet sitten pikkuhiljaa hellittäisivät :)
Huono itsetuntoni kumpuaa 100% varmuudella lapsuudestani, olin erilainen kuin muut, ulkonäöllisesti. Olin myös ujompi, arempi ja helposti huijattavissa. Kukaan ei oikein pitänyt minusta ei edes opettajat, vaikka olinkin todella kiltti luonteeltani hyvä. Sain kuulla kuinka ruma olin yms. Piilottelin itseäni muiden katseilta, en pystynyt katsomaan silmiin, hiukset kasvojen peitolla mistä opettajakin huomautteli esitelmää pidettäessä. Omat vanhemmatkaan ei musta tykänneet. Aina oli jotain vikaa ulkonäössä tai luonteessa. Kyllä se jättää aika isot arvet, ettei ikinä tunnu kelpaavan.
Asiat muuttui kyllä yläaste iässä kun aloin kiinnittämään enemmän huomiota ulkonäköön, mutta huomasin että siitä ulkonäöstä alkoi tulla aikamoinen pakkomielle. Kokoajan halusin todistaa olevani kaunis. Aloin saamaan positiivistakin huomiota, mutta koulussa olin oma arka itseni koska siellä oli ne vanhat ihmiset jotka olivat olleet ilkeitä. Olin tosi ujo ja tein itselleni kovan kuoren ja näytin varmaan vihaiselta. Aloin myöhästelemään, en tehnyt läksyjä yms. Silti muuten olin todella kiltti.
Sitten ku lähti opiskelemaan ihan muualle, niin alko jotain itsetuntoakin muodostumaan ja sain ensimmäisen poikakaverinkin. Sen jälkeen sitten tuli huomiota miehiltä vähän liikaakin ja siinä sitten satutin itseäni todella paljon. Nykyään kun jotkut vanhat koulukaverit mut näkee, ei ne usko että mä olen se mikä olin ennen. Niin paljon ulkonäkö voi muuttua. Hetken osaan olla iloinen siitä, mutta silti ahdistaa. Luulen edelleen olevani se ruma ja oksettava jollain tavalla. Erilainen. Hämmentävää miten joku "kiusaaja" saattaa tulla pokaamaan, tai tuijottaa hölmistyneenä.
Joku puoli vuotta sitten ehkä vielä muistin sen, miten niitä miehiä tuli iskemään jne. Muistin olevani kaunis. Mutta parisuhteessa ei noita iskuyrityksiä hirveästi tule, kun ei käy niin paljon missään. Joku aika sitten kaipasin niitä kuollakseni, halusin todisteita olevani kaunis. Nyt olen jotenkin sisäistänyt sen, että olen edelleen kaunis ja ihana. En tarvitse kännisiä miehiä sitä todistelemaan vaan se oman kullan mielipide riittää. Mutta ehkä se tekee sen epävarmuuden omasta ulkonäöstä, kun iskuyrityksiä ei tule enää muilta ja oma mies sanookin jotain muitakin näteiksi ... Sitä miettii että mistä sitä nyt ollaan rupsahdettu. Toki hän kehuu minua varmaan aina kun näkee mut, mutta olen nainen ja höpsö sellainen. Mutta yritän miettiä että on aina jotain kauniimpia. Vaikka olisin itse Megan Fox, varmasti jostain löytyisi joku minua kauniimpi jollain tavalla. Tiedän myös huonon itsetunnon rumentavan todella paljon. Itsevarmuus on seksikästä, ujous ehkä jollain tavalla söpöä, mutta se ei pitkälle kanna. Epävarmuus sitten on todella rumaa vaikka olisitkin kaunis. Välillä tuntuu etten osaa kantaa itseäni, haluaa vain piiloon. Nolottaa kun eteen tulee joku uhkea nainen ja itsevarmuus katossa. Tunnen itseni hiirulaiseksi. Kännissä sitten saatan ollakin itsevarma, päivästä riippuen.
Sieltä lapsuudesta se varmaan kumpuaa, kun ei ole tarpeeksi annettu positiivista palautetta. Harmillistahan se on, kun ei sille asialle voi itse mitään. Lapsuudessa ja nuoruudessa opitaan monet hyvät ja pahat tavat, joita sitten on vaikea aikuisiällä muuttaa. En tiedä minkäikäinen olet, mutta omalla kohdalla ikä on tuonut itsevarmuutta lisää. Ennen pelkäsin etten kelpaa kenellekään, nykyään tiedän että kelpaan hyvinkin ja niistä ei tarvi välittää joille en kelpaa.