Kun nuorempana olisi pitänyt käydä kouluja se ei kiinnostanut tippaakaan. Reilu parikymppisenä olin jo niin urautunut kelan ja sosiaalin rahoilla elämiseen, että tuskin edes tajusin mitä työ on. Viina maistui niin aikaa myöten meni myös kämpät alta ja pennittömänä uuttakaan kämppää oli vaikea hankkia. Eikä kaupunki tullut enää vastaan siinä vaiheessa.
Siinä meni sitten monta vuotta. Kuljeskelin ympäriinsä ja nukuin missä milloinkin. Välillä minut raahattiin linnaan sakoista ja puistoonkuseskelusta. Olihan se siinä mielessä hyvä, että esim kylmänä pakkastalvena -93 olisi saattanut henki lähteä tuolla ulkona. Talven yli kun paranteli linnassa kuntoa niin jaksoi taas kevään tullen vapaana kiskoa viinaa...
Kunnes taas kerran heräsin aamulla Hakaniemen rannasta yhdestä pusikosta kuset ja paskat housussa. Ensimmäinen ajatus oli, että voi vittu tätä touhua. Kävelin Sörkkään sinne asunnottomien päiväkeskukseen ja siellä sai pestä vaatteet. Kun vaatteet olivat pesussa istuin päiväkeskuksen saunassa muiden hörhöjen kanssa ja kuuntelin niitä juttuja. Koko sekava jengi valitti, että kun ei saa asuntoa, ei saa työtä eikä saa sitä tai tätä. Kaiken olis pitänyt tippua taivaalta... ja siltikin se olis juotu viikossa tyhjäksi.
Ajattelin, että voi vittujen kevät, minä olen aivam samanlainen kuin nuo muutkin pökiöpäät.
Kun seuraavat päivärahat tulivat kävelin Lahteen yhden autojobbarin luo ja ostin velaksi halvimman auton mitä häkistä löytyi. Siinä oli minun ensimmäinen koti pitkästä aikaa. Sen jälkeen aloin etsiä töitä. Ammattitaidottomalla puupäällä ei tietenkään ole varaa kovin valkata, joten soitin ensimmäiseen siivousfirmaan joka vastaan tuli. Pääsin heti töihin. Sain vieläpä säännöllisen 8 tunnin työajan.
Palkka ei tietenkään ollut mikään kummoinen, mutta se oli monta kertaa enemmän mitä olin saanut siihen mennessä sossulta ja kelalta. Sossun rahat olivat kuitenkin kahvirahoja huonoonkin palkkaan verrattuna.
Muutaman kuukauden päästä löysin vuokrakämpän ja siitä asti tässä on pikkuhiljaa edetty. Siivoushomman vaihdoin parin vuoden jälkeen rakennushommiin.
Siitä on nyt vajaa 10 vuotta kun viimeksi siis heräsin sieltä Hakiksen puskasta kuset housussa.
Tällä hetkellä on kunnon kämppä ja kohtuullinen auto. En vaadi enkä kaipaa paljon roinaa ja tavaraa ympärilleni. Riittää se mikä mulla nyt on.
Pointti tässä kuitenkin on se, että jos olisin jatkanut sitä ruikuttavaa elämääni niin tänäänkin olisin herännyt jostain roskapöntöstä. Sama meno jatkuisi eikä mikään muuttuisi.
Ihmisen pitää yksinkertaisesti itse muuttaa suuntaa. En koe olevani nykyäänkään mitenkään erityisen "rikas" rahallisessa mielessä, mutta olen sata kertaa rikkaampi verrattuna siihen kuset-housussa-elämiseen.
Siinä meni sitten monta vuotta. Kuljeskelin ympäriinsä ja nukuin missä milloinkin. Välillä minut raahattiin linnaan sakoista ja puistoonkuseskelusta. Olihan se siinä mielessä hyvä, että esim kylmänä pakkastalvena -93 olisi saattanut henki lähteä tuolla ulkona. Talven yli kun paranteli linnassa kuntoa niin jaksoi taas kevään tullen vapaana kiskoa viinaa...
Kunnes taas kerran heräsin aamulla Hakaniemen rannasta yhdestä pusikosta kuset ja paskat housussa. Ensimmäinen ajatus oli, että voi vittu tätä touhua. Kävelin Sörkkään sinne asunnottomien päiväkeskukseen ja siellä sai pestä vaatteet. Kun vaatteet olivat pesussa istuin päiväkeskuksen saunassa muiden hörhöjen kanssa ja kuuntelin niitä juttuja. Koko sekava jengi valitti, että kun ei saa asuntoa, ei saa työtä eikä saa sitä tai tätä. Kaiken olis pitänyt tippua taivaalta... ja siltikin se olis juotu viikossa tyhjäksi.
Ajattelin, että voi vittujen kevät, minä olen aivam samanlainen kuin nuo muutkin pökiöpäät.
Kun seuraavat päivärahat tulivat kävelin Lahteen yhden autojobbarin luo ja ostin velaksi halvimman auton mitä häkistä löytyi. Siinä oli minun ensimmäinen koti pitkästä aikaa. Sen jälkeen aloin etsiä töitä. Ammattitaidottomalla puupäällä ei tietenkään ole varaa kovin valkata, joten soitin ensimmäiseen siivousfirmaan joka vastaan tuli. Pääsin heti töihin. Sain vieläpä säännöllisen 8 tunnin työajan.
Palkka ei tietenkään ollut mikään kummoinen, mutta se oli monta kertaa enemmän mitä olin saanut siihen mennessä sossulta ja kelalta. Sossun rahat olivat kuitenkin kahvirahoja huonoonkin palkkaan verrattuna.
Muutaman kuukauden päästä löysin vuokrakämpän ja siitä asti tässä on pikkuhiljaa edetty. Siivoushomman vaihdoin parin vuoden jälkeen rakennushommiin.
Siitä on nyt vajaa 10 vuotta kun viimeksi siis heräsin sieltä Hakiksen puskasta kuset housussa.
Tällä hetkellä on kunnon kämppä ja kohtuullinen auto. En vaadi enkä kaipaa paljon roinaa ja tavaraa ympärilleni. Riittää se mikä mulla nyt on.
Pointti tässä kuitenkin on se, että jos olisin jatkanut sitä ruikuttavaa elämääni niin tänäänkin olisin herännyt jostain roskapöntöstä. Sama meno jatkuisi eikä mikään muuttuisi.
Ihmisen pitää yksinkertaisesti itse muuttaa suuntaa. En koe olevani nykyäänkään mitenkään erityisen "rikas" rahallisessa mielessä, mutta olen sata kertaa rikkaampi verrattuna siihen kuset-housussa-elämiseen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jos tarina on tosi, niin hienosti otit oman elämäsi hallintaan. sun kaltaisia ihmisiä ei voi muuta kuin kunnioittaa! tuon tarinan opetus on varmasti se, että jokainen on vastuussa itsestään. yhteiskunta auttaa hädän hetkellä, mutta tuleen ei voi jäädä makaamaan, mikäli haluaa edes hieman siedettävän elämän. kunpa moni muukin ymmärtäisi sen, että mikä tahansa työ (jopa siivoustyö) on parempi kuin kotona makaaminen vuosikausia.
masentuneena on vaikea saada itseään liikkeelle, mutta apua saa, jos sitä hakee. ruikuttava ihminen saa ruikuttaa koko elämänsä, mutta ajattelevan ihminen tietää mitä pitää tehdä elättääkseen itsensä ja perheensä, jos sellaisen on hankkinut.
...
Pitää nyt nostaa tämä aloitus, ihan näiden vaikeiden aikojen takia.
Jos tuo on todellinen onnistumistarina, vilpittömät onnitteluni. Onhan niitä tarinoita, mistä ihmiset on suoraan vaikka ojan pohjilta nousseet ja kyenneet elämänsä suunnan muuttamaan. Itsellä on vaan vähän vaikea samaistua. Mä olen päinvastainn tyyppi. Itse en ollut reippaasti yli kolmikymppiseksi asti senttiäkään saanut Kelan tai puhumattakaan mitään työttömystukirahoja jos nyt ei yhtä opintotukea yhteen korkeakoulututkintoon lasketa, ikinä mulla ei ole käynyt päässäkään jättää raha-asiani hoitamatta tai mitään, vaan niissä jutuissa olen äärisäntillinen ja ylpeä siitä etten ole mikään törsäilijätyyppi ollut koskaan, mutta siitä huolimatta olen vaan minäkin ollut lähellä todellista köyhyyttä. Nykypäivänä ei vaan enää ole sellainen yhteiskunta, että edes ahkeruus koulussa ja kunnollisuus takaisi vakituisen työpaikan ja huolettoman elämän päivät töitä tehden; ei, vaan nykypäivänä arvostetaan ns. narsistisia ihmistyyppejä mielestäni eniten, siis sellaisia jotka osaavat ja kehtaavat markkinoida itseään, jotka ovat liukkaita verkostoitumaan ja siinä on heikoilla työmarkkinoilla jokainen ujo ja introverttityyppinen ihminen, joka mieluummin vähättelee itseään kuin että kehtaisi kehua. Jos sitten vielä sattuu epäonnea ja tosi nuorena, eli vaikka vakava sairastuminen nuorena ihmisenä, niin saa olla aika kova luu, että jos meinaa jaksaa tähän yhteiskuntaan ja omaan tulevaisuuteensa uskoa. Jos sinun tarinasi pitää paikkansa, yhteiskunta on kuitenkin sinua jotenkin auttanut. Kun olit oikein pohjalla, yhteiskunta ojensi sen auttavan käden. Tiedätkö, että esimerkiksi nuoria akateemisia ei auta kukaan, vaikka työttömyyden edessä... Tässä yhteiskunnassa pikemminkin ajatellaan, että on muka ihmisten "oma vika", jos ovat työttömiä ja etenkin jos on akateeminen työikäinen ja työtön. Sellaista vastenmielistä henkistä ilmapiiriä ei todellakaan ollut tässä maassa vielä 2000-luvun alussa. Luulen joo, että kyllä tää yhteiskunta auttaa, mutta vasta niitä, jotka ovar aivan pohjalla, tyyliin just vaikka juoneet kämppänsä ja sellaista. Kukaan yhteiskunnassa ei sen sijaan auta nuorta akateemista kunnollista, joka maksaa laskunsa säntillisesti ja jolla vaan ei rahaa ole aina edes syödä riittävästi, ei. Sellaisille tullaan täällä paltalla sanomaan, että "ai että mä inhoon tollasia" - mulle sanottu niin juuri noilla sanoilla joskus, kun ystävällisesti kyselin kerran tältä palstalta, että jos on kaksi euroa päivän ruokaan, mitä hyvää ja terveellistä ruokaa sillä saisi, ja se oli ihan todellinen tilanne.
Jos olis oikein ilkeä, alkais vaatia sosiaaliturvastakin puhumista oikeilla perusteilla, eli että ei todellakaan ole samassa asemassa vaikka työmarkkinatukea saava viiden pikkulapsen äiti, kuin yksin asuva vastaavantyyppinen työmarkkinatukea saava. Ihmisten luulot sossupummeista johtuneekin just siitä, että koska osa vastikkeettomalla sosiaaliturvalla elelevistä pärjää ihan mukavasti, he luulee että kaikilla on niin. Virallinen köyhyysraja on Suomen hintatasolla noin 800 euroa, laskennallisesta tavasta riippuen - sellaisella summalla ei kukaan elä hyvin ainakaan Suomessa.
Ton tarinan perusteella varmaan itekin menisin siivoojaksi, jos ei olis mitään koulutusta ja jos vaihtoehto olis olla sosiaalitoimien kohteena.