Luen parhaillaan matkalukemisenani erästä kirjaa (nimellä tuskin on merkitystä, en tiedä saako sitä edes suomalaisista kirjakaupoista), jossa on aivan ihana todellisuuteen perustuva naishahmo. Ei kirjoittaja itse (kyseessä on omaelämäkerrallinen teos) vaan hänen työnantajansa noin yhden vuoden ajan. Työnantajaa voisi kuvailla sanoilla "eksentrinen matruuna".
Hän on toki 20-30 vuotta minua vanhempi, mutta toivoisin itse olevani viimeistään 50-60 -vuotiaana samanlainen "voimanainen". Eläen välittämättä muiden mielipiteistä, tehden asioita joista nautin (vaikka se johtaisikin vaatimattomaan elintasoon), pitäen täyden kuun aikaan pirskeitä lähimmille ystäville, ollen ihminen jota joko vihaa tai rakastaa mutta joka ei jätä välinpitämättömäksi. Talo, puutarha, eläimiä, pieni kyläyhteisö; itkua, naurua, riitoja, sovintoja.. Siis elää _täyttä elämää_. Nykyisin se ei tunnu mahdolliselta; vaikka työstäni tykkäänkin niin se on silti vain työtä eikä elämäntapa - mutta minulla ei ole varaa tuohon kyläyhteisö-elämäntapaan ennen kuin olen ansainnut vähän pesämunaa ja tulevaisuuden turvaa.
Toisaalta tuntuu kamalalta tuhlaukselta elää "vääränlaista" elämää vielä vuosikausia :-( Kuinkahan sitä uskaltaisi hypätä pois oravanpyörästä ja ostaa pelkän menolipun jonnekin, missä ei tarvita talvikenkiä ja nastarenkaita?
Niin ja miten tämä liittyy palstan aiheeseen? Ennen "matruunahahmot" viihteessä ovat olleet suomalaisessa kulttuurissa lähinnä vanhoja emäntiä. Nykyisin on valtavasti esimerkkejä (myös suomalaisia) naisista, jotka ovat eläneet joko koko elämänsä yksin tai nuoruuden liiton jälkeen eläneet yksin ja tehneet kaikkea sitä mitä ovat halunneet; matkustelleet rahtilaivoilla maailman ympäri, muuttaneet vuoristokyliin, työskennelleet toimittajina sota- ja katastrofialueilla jne. Kun ajattelen näitä naisia (joiden jälkiä haluan seurata) niin ei elämääni kyllä miestä mahtuisi. Tai sen pitää olla sellainen mies, joka pystyy elämään erillään pitkiäkin aikoja.
Hän on toki 20-30 vuotta minua vanhempi, mutta toivoisin itse olevani viimeistään 50-60 -vuotiaana samanlainen "voimanainen". Eläen välittämättä muiden mielipiteistä, tehden asioita joista nautin (vaikka se johtaisikin vaatimattomaan elintasoon), pitäen täyden kuun aikaan pirskeitä lähimmille ystäville, ollen ihminen jota joko vihaa tai rakastaa mutta joka ei jätä välinpitämättömäksi. Talo, puutarha, eläimiä, pieni kyläyhteisö; itkua, naurua, riitoja, sovintoja.. Siis elää _täyttä elämää_. Nykyisin se ei tunnu mahdolliselta; vaikka työstäni tykkäänkin niin se on silti vain työtä eikä elämäntapa - mutta minulla ei ole varaa tuohon kyläyhteisö-elämäntapaan ennen kuin olen ansainnut vähän pesämunaa ja tulevaisuuden turvaa.
Toisaalta tuntuu kamalalta tuhlaukselta elää "vääränlaista" elämää vielä vuosikausia :-( Kuinkahan sitä uskaltaisi hypätä pois oravanpyörästä ja ostaa pelkän menolipun jonnekin, missä ei tarvita talvikenkiä ja nastarenkaita?
Niin ja miten tämä liittyy palstan aiheeseen? Ennen "matruunahahmot" viihteessä ovat olleet suomalaisessa kulttuurissa lähinnä vanhoja emäntiä. Nykyisin on valtavasti esimerkkejä (myös suomalaisia) naisista, jotka ovat eläneet joko koko elämänsä yksin tai nuoruuden liiton jälkeen eläneet yksin ja tehneet kaikkea sitä mitä ovat halunneet; matkustelleet rahtilaivoilla maailman ympäri, muuttaneet vuoristokyliin, työskennelleet toimittajina sota- ja katastrofialueilla jne. Kun ajattelen näitä naisia (joiden jälkiä haluan seurata) niin ei elämääni kyllä miestä mahtuisi. Tai sen pitää olla sellainen mies, joka pystyy elämään erillään pitkiäkin aikoja.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen toki huomannut, että palstan naiset kaikki luulevat olevansa oman elämänsä Lenita Airistoja. Valitettavasti veikkaan, että suurin osa teistä ei ole sellaisia. Joku päivä ottaa vielä koville, kun ei ole lapsia eikä miestä, ja kaverit on kaikonneet, eikä niitä Lenitan seurapiirejä ikinä tullut.
Sinulle tuntuu ottavan todella koville se, etteivät kaikki naiset halua sitä perinteistä avioliittoa, kahta lasta, asuntolainaa, autoa ja kultaistanoutajaa. Miksi jaksat joka päivä murehtia tätä asiaa? Pelottaako se totuus, että naiset eivät itke itseään nelikymppisinä uneen ilman lapsia ja miestä?
Jokainen "itsenäinen" nainen, joka sitten todellisuudessa edes satunnaisesti neli-viisikymppisenä itkee itsensä uneen, on valtava tappio naiselle itselleen jollekin miehelle vielä yhteiskunnalle kokonaisuudessaan.
on todella kaukana toive-elämästäni. Jos olisit lukenut tekstini, olisit sen ymmärtänyt. "Seurapiirielämää" on tällä hetkellä ihan tarpeeksi ja olen nyt ymmärtänyt sen, että tätä _en_ halua.
Useimmat naiset ovat persooniensa ja kykyjensä kanssa aivan yhtä kaukana Kyllikki Villasta kuin Lenita Airistostakin.
ja pieneen otokseen perustuen sanoisin, että ystäväpiirissäni olevista 40-50-vuotiaista enemmän tuntuu olevan huolia perheellisillä kuin perheettömillä. En tarkoita, että kukaan olisi katunut lasten hankkimistaan, mutta enemmän perheellisten kuulee valittavan arkipäivän raskautta, ongelmia ja huolia kuin perheettömien.
Taidat itse eniten pelätä sitä, että itket itsesi uneen nelikymppisenä ilman lapsia ja ilman ainuttakaan naista, joka olisi sinut kelpuuttanut. Miksi käännät tämän naisten peloksi, ole rehellinen itsellesi. Jokainen elää kuten haluaa, naisetkin.
Perheettömien ei ole sallittu valittaa samalla tavalla. Tiedän sen itsekin jo tämän ikäisenä sinkkuna, että perheelliset saavat valittaa kiireitään ja huoliaan aivan eri tavalla.
Sitä huonompi tilanne se on naiselle. Naiset ovat nuorena tottuneet siihen, että saavat valittaa ja avautua ja hakea empatiaa. Miehet eivät ole tällaiseen nuorenakaan niin tottuneet. Eli sitä kovempaa se iskee naiseen, jolta ystävät pariutuvat ja perheellistyvät ympäriltä.
Tiedän muutaman sukulaistädin, jotka ovat olleet vuosikausia, jopa vuosikymmeniä yksin. Voin sanoa, että kun puhutaan jostain 50 naisista, niin se yksinolo kyllä jo näkyy ja paljon.
pirteämpi, yrittäisin keksiä älykästä sanottavaa. Mutta en ole. Sanon vaan, että löydät varmasti jonkun josta olet ihana.
Saako kysyä mikä kirja se on?
Minullakin on yksi eksentrinen kirjallisuudenhahmo, jonka kaltainen haluaisin olla... se ei vaan taida olla monille tuttu - kirja on Frances Burneyn "Camilla" ja hahmo on nimeltään Mrs Arlbery. Ei oikein viitsi suositellakaan 1000-sivuista järkälettä 1700-luvulta, mutta minulle kirja merkitsee paljon. (Toisaalta 1700-luvulla en varmasti oikeasti olisi ollut mikään Mrs Arlbery, vaan minun tuurillani joku hampaaton juoppo prostituoitu.)
"Kuinkahan sitä uskaltaisi hypätä pois oravanpyörästä ja ostaa pelkän menolipun jonnekin, missä ei tarvita talvikenkiä ja nastarenkaita?"
Jaa-a. Meinasin sanoa, että nykyään täytyy olla paljon rahaa, että voi elää niin kuin rahalla ei olisi merkitystä... mutta ei se mitään "nykyään" ole. Ennen oli vieläkin vaikeampaa. Miten se sanonta meneekään? Yksinkertainen elämä tulee kalliiksi?
Itse en kyllä haluaisi eroon talvikengistä, sillä rakastan kylmää, mutta vapaus olisi kyllä hienoa. Ei mikään "onni" tai "rakkaus", vaan vapaus.
valitettavasti en kuitenkaan vastaa :-) Olen hehkuttanut sitä kirjaa blogissani ja FB:ssä ja kaveripiirissä ja vaikka tämä voi vaikuttaa skitsolta, niin en haluaisi kenenkään millään ihmeen keinolla laskevan yhteen yksi plus yksi.
Mutta joku tuossa edellä mainitsi Kyllikki Villan. Siinä oli aivan mahtava nainen! Matkusti yksin rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan vielä 70 tai 80 -vuotiaana. Lue ehdottomasti Vanhan rouvan lokikirja.
uskalla tulla esiin omalla nimelläsi. Mitä pelkäät? AT-miesten vihaako?
Aah, ymmärrän! Olen minäkin varmasti joskus jossakin hehkuttanut tuota "Camillaa", tosin en omalla nimelläni enkä edes suomeksi, joten kukaan ei onneksi minua sen perusteella löydä.
Täytyy lisätä Kyllikki Villa lukulistaan!
Moniko AT-mies esiintyy omalla nimellään...?