tarinani tavallinen kai... olen 40-v. nainen, vuosia tunteettomuutta, välinpitämättömyyttä, itsestäänselvyytenä pitämistä. Hoidimme lapset (3 kpl), emme huomioineet toisiamme. Mies työnarkomaani. Viime kesä masentava, toinen ei huomannut mitään. Syksyllä kerroin haluavani eron ja se oli shokki. Siitä lähtien yrittämistä, kyräilyä. En saa tunteita palaamaan. Ulkoisesti kaikki hyvin. Emme osaa keskustella, emme riidellä. Ei ole läheisyyttä, lämpöä, seksiä. Mies sanoo yhä rakastavansa ja osoittaneensa sen tekemällä ahkerasti työtä perheen eteen. On käyty terapeutilla. Nyt puhuttu ääneen etäisyyden ottamisesta ja erilleen muuttamisesta. Haluan muuttaa, mies ei sitä halua ja ympäristö painostaa yrittämään, yrittämään ja yrittämään. Miksi en ajoissa puhunut? Miksi purin hammasta, enkä nalkuttanut? Miksi sopeuduin, olin niin kiltti? Haenko masennuslääkkeitä ja yritän vielä?
Ei ole näkyvää syytä eroon, mies ei lyö, ei ole alkoholisti..onko kliseinen erilleen kasvaminen ja rakkauden loppuminen riittävä syy? Tämä asia vaivaa päivin ja öin, en pysty keskittymään, en rentoutumaan...
Ei ole näkyvää syytä eroon, mies ei lyö, ei ole alkoholisti..onko kliseinen erilleen kasvaminen ja rakkauden loppuminen riittävä syy? Tämä asia vaivaa päivin ja öin, en pysty keskittymään, en rentoutumaan...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olet/olette selvästi asioita paljon miettieet ja varmasti vilpittömästi suhteen eteen koettaneet tehdä töitä. Joskus asiat vaan ajautuneet sellaiseksi, ettei liitosta voi saada onnellista parisuhdetta ... rakkaus on kuollut.
Tavallaan ruukku hajonnut niin pahasti, ettei sitä voi korjata. Surullista se on ja pahalta tuntuu. Harvoin molemmat puolisot asian vakavuuden samoin näkevät ... sinä ilmeisesti niin koet.
Ihmisen on oltava parisuhteessaan "yleisestiottaen" onnellinen (ei, elämä ei ole yhtä juhlaa, ja alamäkiä on kaikilla) ... ellei niin ole, vaan pakottaa itsensä elämään toimimattomassa suhteessa, saattaa siinä hajoaa pää. Sulla on vain yksi elämä, olisi ikävää jos sen tuhlaat epätyydyttävässä suhteessa joka enään pelkkä tapa. Eikä muuten miehesikään ole onnellinen ... väitän että lopulta hänelläkin parempi eriteillä.
SIIS, nämä henk.koht. neuvot pätevät vain jos olette todella miettineet tilanteenne, eivätkä ns. äkkipikaistuksen puuska (jota en ollut lukevinani). Hyvä ero on parempi kuin huono liitto, aina.
Silmiini osui ihana mietelause: "Jos mietit seuraavaa askelta liian kauan, saat viettää koko elämäsi yhdellä jalalla seisten".
Sinä saat kyllä voimia muuttaa elämääsi, niin minäkin sain ja ihmettelen mistä ne voimat sain.
Alkuperäinen teksti oli aivan kuin omasta elämästäni. Alkoi koko elämä pänniä kun ei ollut toista rinnalla missään muodossa. Oli kaksi vaihtoehtoa, repäistä itsensä irti huonosta suhteesta tai hiljaa kuoleminen.
Ota aikalisä. Olkaa vähän aikaa erillänne ja miettikää kumpikin tahoillanne avioliittoanne. Jotain sinun on kuitenkin tehtävä, tuo tilanne sairastuttaa sinut. Voisin olla nimimerkki Kokemusta on....
Tarinasi kuulostaa aika lailla tutulta. Olen 39-v.
Oltu naimisissa kohta 19 vuotta. Meillä on kaksi lasta 18v ja 15v. Olemme eläneet vain lapsille, toisen huomioon ottaminen jäänyt vähemmälle. Reilu vuosi sitten kerroin että haluaisin erota, koska en tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin kaveruutta. Kävimme terapeutilla juttelemassa ja päätimme vielä jatkaa. Minulla ei pitäisi olla mitään valittamista. Meillä ei ole alkoholiongelmaa, ei vieraita suhteita, on myös pystytty keskustelemaan aina asioista. Minulla vaan on niin paha olla kun en pysty antamaan miehelleni mitään, olen kuin jää. Huomaan että mies myös kärsii, mutta hän olisi vaan yhä valmis jatkamaan avioliittoamme. Eilen tein sitten päätöksen, laitoin avioeron vireille ja hain asuntoa. Tänä aamuna kerroin miehelle ja yllätykseni oli suuri kun hän otti tilanteen niin rauhallisesti, ei mitään huutoa, haukkumista. Mutta luulen että ei se nyt noin helpolla mene. Ei muuta kuin jaksamista sinulle. Minäkin mietin että onko rakkauden loppuminen ja erilleen kasvaminen riittävä syy erota. Olen tullut siihen tulokseen että kyllä se on ihan riittävä syy.
onko rakkaus loppunut, vai onko vain vaihtanut vain muotoa, ethän tehnyt ratkaisuasi löytääksesi jälleen rakastumisen tunteen muualta. ajoittain rakastaminen on tahdon asia (...tahdotko rakastaa niin myötä kuin vasta...) entä voisitkohan rakastua jälleen rinnallasi pitkään kulkeneeseen kumppaniisi. joskus kokonaisuutta ei näe sisältäpäin, ikäänkuin ulkoapäin katsottuna huomaa jotakin tärkeää. se mitä teillä on on jotakin mistä toiset ovat vain haaveilleet. onko todella mielestäsi niin ettei suhdetta saa enään toimimaan. toivottavasti ratkaisusi on oikea.
.....on aivan sama. Erosin keväällä ja nyt olemme mieheni kanssa ylimmät ystävät tässä elämässä. Kavereita ja lapsemme huoltajia.
Minulla on uusi mies jonka kanssa seurustelen ja olen onnellisempi kuin vuosiin ex mieheni kanssa.
vai jäänkö. Vieläkin kysyn tuota kysymystä päivittäin, vaikka asuntovaihtoehtoja on jo löytynyt. Mies ei puhu, paitsi säästä tms., sanoo, että en minä kuitenkaan lähde, kun en ole tähän mennessä sitä tehnyt, on kuin mitään ei olisikaan, lapsista huolehditaan yhdessä. Miehen mielestä tämä on minun ongelmani, luultavasti burnout ja pitäisi hakea siihen lääkäriltä lääkkeet. Kuolenko hitaasti sisältäpäin, vai repäisenkö itseni irti ja alan elää?
Itse jo vastasit itsellesi. Kai haluat elää..
kiitos rohkaisusta. tuntuu, että olen pyöritellyt ja vatvonut asiaa loputtomiin, katsonut eri näkökulmia, punninnut eri vahtoehtoja, odottanut, että tulisin "järkiini" jne. Mutta lopputulos on se, että minulla on paha olla, miehellä on paha olla, lapsillakin on paha olla. Sydän tykyttää, vatsasta vääntää. En vihaa miestäni, hänessä on paljon hienoja puolia, on luotettava...kaveri. Kaipaan parisuhteelta enemmän. Tämä asia on vaivannut vuosien saatossa enemmän ja enemmän. Tunnollisena ja velvollisuudentuntoisena ihmisenä olen yrittänyt vain sopeutua ettei kukaan kärsisi minun takiani. Nyt olen herännyt miettimään omaakin elämääni ja hyvinvointiani..haluan myös olla onnellinen.
Olen nyt kysellyt asuntoa naapuripaikkakunnalta, vanhemmat lapset jäisivät miehen kanssa nykyiseen kotitaloon asumaan, nuorin lähtisi minun kanssani. Uskon ja toivon, että yhteydenpito säilyisi kiinteänä. Mies ei halua päästää minua sillä perusteella, että pelkää että en tule takaisin. Tiedän, että tulen olemaan tiukoilla taloudellisesti, mutta uskon silti pärjääväni...
Nyt juuri on niin vaikeaa. Pysyä lujana, tietää mitä tahtoo...wish me luck.
Vaatii rohkeutta ottaa se ensi askel, mutta kun sen on ottanut, alkavat asiat vain loksahdella paikoilleen. Se rohkeus ja ylimääräinen voima asian eteenpäin viemiseksi tulee esiin huomaamattasi. Elämä kantaa kyllä kun uskallat heittäytyä täysillä vietäväksi. Voimia sinulle!
Ihan järkytävää lukea kirjaa kuin omasta elämästäni. Ulkoisesti kaikki ok, molemmat käymme töissä, lapset koulussa. Meillä on autot ja asunnot ja emme mielestäni tarvitsisi mitään maallista mammonaa enään.
Se mitä tarvitsisimme, on rakkaus. Meillä ei ole oikein mitään yhteistä enään. Kaikki tunteet on kuollut, jos niitä nyt koskaan on ollutkaan?
Mieheni on selvästi läheisriippuvainen, olen ollut nämä vuodet hänelle äiti. Hän ei sitä itse tajua, vaan uskoo rakastavansa minua. Rakkaus on hänen mielestään sitä, että kerää omaisuutta ja käy töissä, tuo rahan kotiin.
Koskaan meillä ei ole ollut alkoholia, muita partnereita tai väkivaltaa riitojemme syynä.
Nyt vain tuntuu, ettei tätä kannata enään jatkaa. Avioerohakemus on jo jätetty ja tässä selvitellään omaisuutta ja lasten juttuja.
Oliko eropäätöksenne yhteinen? Molemmat halusitte eroa, vai olisiko miehesi halunnut jatkaa?
Ihminen "sokeutuu" huonoon suhteeseen ajan myötä. Myös lapset pitävät kiinni yhteisessä liitossa. Joskus tilannetta ei huomaa vaan pitää tulla jokin tapahtuma mikä laukaisee eron. Itselläni se oli mieheni pettäminen josta lopulta kimpaannuin niin että päätin lähteä.
Asioista ei sitten enää pahemmin keskusteltu vaan kun olin päätökseni tehnyt päätäni ei kääntänyt mikään. Alku ei ollut helppoa, paljon asioita järjesteltävänä, lasten sopeutuminen uuteen tilanteeseen jne.
Nyt kohta 3 vuotta eron jälkeen huomaan että liittomme oli kuollut jo paljon paljon ennen sitä. Ulkoisesti tosin mitään ei ollut hullusti mutta kodin sisällä asui kaksi toisistaan vieraantunutta aikuista arkea pyörittämässä. Lapset saivat kenties meidätkin jatkamaan liittoamme ja tietty läheisriippuvuus joka liiton lopussa tuntui jo tosi ahdistavalta.
Tällä hetkellä me KAIKKI voimme hyvin. Olen nyt tyytyväinen siihen, että jotakin tosi ikävää piti sattua joka herätti minut tekemään ratkaisuni. Kumpikin elämme edelleen tahoillamme sinkkuina ja "yhteistyö" välillämme on sujunut hyvin.
Aurinkoista kesää kaikille !!!
eilen terapeutilla jälleen, sain kuulla, että hänestä tuntuu, että olen päättänyt, kunhan vain itse tiedostan sen ja löydän rohkeutta toimia päätöksen mukaisesti. Rohkeus on kyllä piiloutunut jonnekin mieleni syövereihin, mutta kaivan sen esille ja nyt on osa jo näkyvillä:) Elämäni vaikein päätös, toivottavasti myös viisain...aika näyttää...Eli minä lähden, nuorin lapsi muuttaa kanssani, otamme ensin ns. etäisyyttä, eropaperit tehdään vasta, jos senkin jälkeen vielä siltä tuntuu. Tuleekohan minulle sittenkin kesä? Nyt jo jotenkin helpottaa, pelkkä ajatus. Rahallisesti olen tiukoilla, kun mitään omaisuuden jakoa ei vielä tehdä, eikä ole huonekaluja tms. Päivä ja asia kerrallaan...
Hyvä jos mielessäsi ja ajatuksissasi tekemääsi päätöstä ryhdyt myös toteuttamaan ... ellet, niin silloin viimeistään pää hajoaa tuohon "jossitteluun" päätyen katkeruuteen. Toivon teille malttia ja kypsyyttä eron käytännön järjestelyissä, ilman tarpeetonta riitelyä ja kostoa ... lasten etu koko ajan mielessä. Laiha sopu aina lihavaa riitaa parempi, jota ei pidä sekoittaa alistumiseen tai saneluun kummaltakaan puolelta.
Ainoa jota en oikein ymmärrä, on miksi ette laita erohakemuksen ns. ensimmäistä vaihetta liikkeelle. Siitä alkaa "harkinta-aika", joka tarkoittaa juuri sitä. Harkinta aika on vähintään 6 kk enintään 12 kk (tai no, 12 kk miinus 1 päivä) ... jos harkitsette toisin, ettekä tahdo erota, voitte vetää hakemuksen takaisin tai unohtaa jolloin se raukeaa harkinta-ajan päätyttyä. Kun avioeroprosessissa jo on harkinta-aika, miksi teette oman sellaisen (esiharkinta-aika?) ...
en ole tullut ajatelleeksi tuolta kantilta. Olen ollut vain niin helpottunut edes tähän ratkaisuun, että tuota en ole aikaisemmin ajatellut. Tiedän, että paperin allekirjoittaminen olisi kova pala miehelle, jotenkin konkretisoisi asian vielä enemmän. Hän on vastustanut näin kauan erilleen muuttoa, koska hänellä on pelko etten enää tule takaisin, mikä on tietysti erittäin todennäköistä. Hänellä on edelleen suuri toive ja luulo, että erillään olon jälkeen tulen järkiini, kun huomaan arjen hankaluudet omillani ja palaan takaisin. Otan asian puheeksi viimeistään kun menemme parin viikon kuluttua jälleen yhdessä terapeutin juttusille. Kiitti vinkistä...