Tunnen erään 25-vuotiaan mukavan, hauskan ja rehellisen, kaikin puolin hienon mieshenkilön, jolla kuitenkin tuntuu olevan elämää suurempia ongelmia jotka eivät jätä häntä rauhaan. Juttelemme usein pitkään ja nauramme paljon, kuitenkin joskus keskustelut ajautuvat hänen elämänsä pimeään puoleen ja siihen, kuinka menneisyydessä tapahtuneet asiat eivät jätä häntä rauhaan ja ahdistaa. Hän ei suostu puhumaan näistä asioista enempää, sanoo vain, että "Jos tuntisit minua yhtään, niin et tykkäisi minusta."
Toinen hänen ongelmistaan on juuri tämä punastuminen. Häntä ahdistaa usein ja isossa porukassa tuntuu, että paloauton punainen on hänen normaali värinsä. En itse ole tätä koskaan ajatellut kummemmin, koska kyseessä on niin mukava ja sosiaalinen, hauska ihminen muuten. Hän on hyvin pidetty ja minusta on erittäin epäreilua, että hänellä on näitä ongelmia, joista hän ei pääse eroon. Olen yrittänyt ajaa häntä puhumaan ammattilaisille... mutta mikä minä olen hänelle sanomaan, kun emme kerta niin hyvin tunne. (Haluaisin kyllä tuntea paremmin...)
Viimeaikoina tilanne on ajautunut siihen, että hän ilmoitti ettei meidän kahden kannata enää olla yhteyksissä, minun parhaakseni. Haluaisin niin auttaa, mitä teen? Vai jätänkö vain hänet rauhaan, ja annan selvitä omista ongelmistaan itse. Joista hän ei ole kyllä tähänkään asti selvinnyt.
Toinen hänen ongelmistaan on juuri tämä punastuminen. Häntä ahdistaa usein ja isossa porukassa tuntuu, että paloauton punainen on hänen normaali värinsä. En itse ole tätä koskaan ajatellut kummemmin, koska kyseessä on niin mukava ja sosiaalinen, hauska ihminen muuten. Hän on hyvin pidetty ja minusta on erittäin epäreilua, että hänellä on näitä ongelmia, joista hän ei pääse eroon. Olen yrittänyt ajaa häntä puhumaan ammattilaisille... mutta mikä minä olen hänelle sanomaan, kun emme kerta niin hyvin tunne. (Haluaisin kyllä tuntea paremmin...)
Viimeaikoina tilanne on ajautunut siihen, että hän ilmoitti ettei meidän kahden kannata enää olla yhteyksissä, minun parhaakseni. Haluaisin niin auttaa, mitä teen? Vai jätänkö vain hänet rauhaan, ja annan selvitä omista ongelmistaan itse. Joista hän ei ole kyllä tähänkään asti selvinnyt.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vaikuttaa kunnon itsesääliseltä jeesukselta, joka hakee huomiota kryptisillä sanomisillaan. jätä rauhaan, ja hän ottaa sinuun aivan vamasti yhteyttä, mikäli ylpeys antaa myöten.
Älä missään nimessä lähde häntä auttamaan. Juuri tuo "Jos tuntisit minut et pitäisi minusta" tarkoittaa että hänellä on vakavia itsetunto-ongelmia, enkä nyt puhu ujostelusta ja punastelusta. Noin sanova henkilö saattaa olla vakavasti masentunut. Älä ikinä yritä auttaa ja lohduttaa masentunutta, vaan nimenomaan ohjata ammatti-ihmisten hoitoon. Äläkä missään nimessä yritä saada häntä avautumaan ongelmistaan, käsitäthän että ne saattavat olla oikeasti ihan mitä tahansa. Ja kun kerran saat hänet puhumaan, voi olla että hän tulee riippuvaiseksi asioittensa käsittelystä. Eli ei pysty eikä halua enää lopettaa niistä puhumista, vaikka pyytäisitkin.
Itse olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Tein sen virheen että yritin auttaa, halusinhan parantaa ystävättäreni. Halusin olla tärkeä, ja halusin että hän olisi avustani ikuisesti kiitollinen. No enhän minä osannut auttaa, koska hän vuoroin huusi painu v*ttuun ja kun lähdin hän huusi että jätä sitten, minä kuolen tänne yksin. Oma vikani, itse olin udellut ongelmistaan ja halusin auttaa, olisi pitänyt tajuta ettei vakaviin ongelmiin kouluttamattomalla ihmisellä ole apukeinoja tarjota. Enää emme voi olla tekemisissä, tasapainoton ystävättäreni on löytänyt minusta uuden syntipukin kaikelle kokemalleen pahuudelle. Pahoja ne ongelmat ovatkin, en sitä kiellä, mutta kun en voi mitenkään auttaa, en voi mennyttä muuttaa. Yritin kehittää hänelle kyllä apukeinoja, mutta hän ei halunnut omia käytöstapojaan muuttaa, koki sen loukkaavaksi ja syyttäväksi. Ja kaikessa vihassaan ja katkeruudessaan hän todellakin oli vaaraksi jo minullekin (ihan fyysisestikin).
Mielestäni aika outoa, että mainitset nimenomaan punastumisen, vaikka kyse taitaa olla paljon pahemmista ongelmista. Itse punastun ja olen tavallaan ujo, mutta en mielestäni ole mitenkään avun tarpeessa. Edes punastuessa en tunne itseäni mitenkään huonoksi tai oikeastaan edes noloksi.
Omista ajatuksista tuo punastuminen johtuu eikä se välttämättä edes riipu ärsykkeen laadusta, vaan omasta mielentilasta ja siitä miten tilanteisiin reagoin. Joskus saatan olla huomion keskipisteenä ja perustella kantaani vahvasti punastumatta. Toisinaan taas saatan punastua bussissa, vaikka en olisi edes kiinnostunut vastapäätä istuvasta naisesta millään tasolla.
Mielestäni punastumisen kanssa elämisessä on tärkeintä, että ei mene paniikkiin. Jos punastuu niin antaa punan nousta kasvoille. Jos pystyy tässä vaiheessa pysymään rauhallisena niin punastuskin katoaa. Kun ymmärtää ettei punastumisesta ole mitään haittaa kunhan vain on normaalisi, niin ei se ole enää juurikaan ongelma.