Meillä siis näin päin parisuhteessa että minä, nainen 22v, olen vähän erakkoluonteinen ollut pienestä asti ja viihdyn yksin, kun taas poikaystäväni 27v ei kestä yksinäisyyttä pätkääkään. Miten muut olette ratkaiseet tämän? Silleen vaan että toinen saa olla itsekseen ja toinen vipeltää kylillä?
Ei tässä tavallaan mitään suurta ongelmaa ole mutta vähän kuitenkin.. Mies kun tietysti loukkaantuu jos en halua lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin tai viettää joka sekuntia yhdessä hänen tai kaveriporukkansa, ystäväpariskuntien tms. kanssa. Olen nätti tyttö, en mitenkään syrjäytyvä, ja ihan mukavaa seuraa jos jonnekin lähden, mutta nykyään melkein pelkään sosiaalisia tilanteita joissa on hirveästi porukkaa.. Ahdistun. Vaikka ei miulla mitään mielenterveysongelmia tai muuta ole jos se nyt sellaiseenkaan edes liittyy. En vaan tykkää olla isossa porukassa.
Poikaystäväni taas soittaa heti jollekin jos on vähän aikaa yksinään, ja lähtee näkemään kavereita (siis jos ei ole minun kanssa.. emme siis asu yhdessä). Tai vastaavaa. Ja se on mulle täysin ok! Mutta hän yleensä haluaisi minut matkaan joka paikkaan ja tunnen olevani ihan surkea tyttöystävä kun melkein mieluummin olisin lähtemättä.
Miun vanhemmat oli juuri tällaiset, paitsi että äiti tykkäsi ravata kylässä tuttujen luona ja isä mieluummin jäi kotiin puuhastelemaan tai harrastamaan omiaan, ja äiti tuskaili sitä jatkuvasti ja häpesi kun ei saanut miestään mukaan.. Ja nyt huomaan että olen ihan kuin isäni. Kivahan se olisi olla semmonen väsymätön seurankipeä porukan ilopilleri mutta kun en vain ole.. Enkä tiedä miten tykkäisin olla seurassa enemmän.. Onko joku ratkaissut tämmösen ongelman tai onnistunut muuttumaan edes vähän enemmän ulospäinsuuntautuneeksi?
Ei tässä tavallaan mitään suurta ongelmaa ole mutta vähän kuitenkin.. Mies kun tietysti loukkaantuu jos en halua lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin tai viettää joka sekuntia yhdessä hänen tai kaveriporukkansa, ystäväpariskuntien tms. kanssa. Olen nätti tyttö, en mitenkään syrjäytyvä, ja ihan mukavaa seuraa jos jonnekin lähden, mutta nykyään melkein pelkään sosiaalisia tilanteita joissa on hirveästi porukkaa.. Ahdistun. Vaikka ei miulla mitään mielenterveysongelmia tai muuta ole jos se nyt sellaiseenkaan edes liittyy. En vaan tykkää olla isossa porukassa.
Poikaystäväni taas soittaa heti jollekin jos on vähän aikaa yksinään, ja lähtee näkemään kavereita (siis jos ei ole minun kanssa.. emme siis asu yhdessä). Tai vastaavaa. Ja se on mulle täysin ok! Mutta hän yleensä haluaisi minut matkaan joka paikkaan ja tunnen olevani ihan surkea tyttöystävä kun melkein mieluummin olisin lähtemättä.
Miun vanhemmat oli juuri tällaiset, paitsi että äiti tykkäsi ravata kylässä tuttujen luona ja isä mieluummin jäi kotiin puuhastelemaan tai harrastamaan omiaan, ja äiti tuskaili sitä jatkuvasti ja häpesi kun ei saanut miestään mukaan.. Ja nyt huomaan että olen ihan kuin isäni. Kivahan se olisi olla semmonen väsymätön seurankipeä porukan ilopilleri mutta kun en vain ole.. Enkä tiedä miten tykkäisin olla seurassa enemmän.. Onko joku ratkaissut tämmösen ongelman tai onnistunut muuttumaan edes vähän enemmän ulospäinsuuntautuneeksi?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tuollainen suhde pidemmän päälle toimi. Mieti vaikka tulevaisuutta: jos mies ei ole tuohon ikään rauhoittunut vaan bileet sun muut menee esim. koti-iltojen ohi, niin tuskin rauhoittuukaan.
Ihmettelen, miten olette päätyneet edes yhteen.
Suhde voi toimia, jos toisen erilaisuutta kunnioitetaan. Klisee? Ei vaan, totisinta totta. Me ihmiset olemme siitä outoa porukkaa, että väitämme olevamme hemmetin viisaita ja viksuja, ja sitten kuitenkin aika tyhmiä, etenkin mitä käytökseen tulee.
Nimittäin. Ei ole mitenkään sinulta pois, jos poikaystäväsi menee ja harrastaa, on sosiaalinen. Ei ole mitenkään poikaystävältäsi pois, jos sinä et aina ole mukana ja teidän välillänne kasva napanuoraa. Te voitte nähdä ja tavata, te voitte nukkua öitä yhdessä, jutella, kertoa toisillenne elämistänne, harrastaa seksiä, te voitte kunnioittaa ja arvostaa toisissanne miljoonaa ominaisuutta ja jopa niitä ominaisuuksia, joita ette jaa: on vahvuus on sosiaalinen, mutta on myös vahvuus (ja huikean suuri sellainen) osata olla yksin ja itsensä kanssa. On hienoa, jos haluaa nähdä muita, mutta on hienoa, jos osaa olla oma itsensä ja kieltäytyä jos ei halua.
Nyt mietit, miten voisit muuttaa itseäsi ja tässä tullaan nyt siihen ihmisen tyhmyyteen. Suhde ei ole terve, oikea, rakastava, hyvä, jos toisen tarvitsisi koko ajan muuttua ja mukautua ihmisenä vaan toisen tahtoon, eikä semmoista voi vaatia, itseltään eikä toiselta. Jotkut ottavat kohennusprojekteja oikein tahallaan, ja sitten pettyvät, kun kerta toisensa jälkeen he eivät osaakaan opastaa toista (typerystä) elämään oikein (eli kuten he elävät). Sitten on näitä, sinunlaisiasi, jotka mukautuvat, ja pahimmillaan muuttavat itseään masennukseen ja teeskentelyyn asti. Tai sosiaalisia tapauksia, jotka itse nitistävät itsensä "toisen mieliksi" ja sitten syyttävät tätä epäonnistuneesta elämästään.
Onko teillä käynyt mielessä, että käytte yhdessä niissä pienissä paikoissa ja pienten ryhmien kanssa, ja kun poikaystäväsi lähtee isoihin pippaloihin, sinä saat olla yksin, jolloin molemmat voittaa siinäkin? Mikä siinä on niin hankalaa, kun kuitenkin teillä nyt varmaan molemmilla sitä kahden keskisen ajankin toivetta on, ja jos ei ole, niin perun kaikki puheeni, erotkaa heti: kyllä sosiaalisista sosiaalisinkin häröilijä joskus haluaa rakkaansa kanssa olla kahdestaan, intiimisti, omissa oloissaan. Sillä tavalla suhde toimii: ollaan välillä yhdessä, välillä erikseen, muitten kanssa ja kahdestaan. Sitten kuitenkin on omat elämät, ja niitä sovitellaan miten voidaan.
Jos teillä ei ole toistenne kanssa ongelmaa, niin älkää nyt väen vängällä sellaista tehkö. Ette te ole siiamilaisia kaksosia vaan kaksi eri ihmistä,ja saatte olla erilaisia, se on rikastuttavaa eikä poista rakkautta kunhan perusarvot ovat kohdillaan. Eri asia on, jos perusarvot, mille elämä perustetaan on toisenlaiset, käsitykset rehellisyydestä, lasten kasvatuksesta, sitoumuksista, jne. poikkeaa. Ja jos sitä toisen erilaisuutta ei kunnioiteta, eli vaikka että se bilettämään pääseminen on toive mitä noudatetaan, mutta toisen yksinolon toivetta ei kuunnella eikä pidetä yhtä tärkeänä.
No ensinnäkin minä nautin suuresti uusiin ihmisiin tutustumisesta. Mies hoitaa hyvät ihmissuhteet ja minä siipeilen rinnalla ja noukin ne palat jotka viitsin tai jaksan. Olen yksin viihtyvää sorttia ja mies taas sosiaalinen. Mulle riittää työkaverit ja asiakkaat työpaikalla ja sit siviilissä hyvin harvoin jaksan siippaani enempää ihmisiä. En lähde aina mukaan ja kannustan aina miestäni lähtemään kaljalle kavereitten kanssa tai kalaan, että ei ole multa pois jos toinen pitää hauskaa. En myöskään halua tietää jos jonkun naisen kanssa on vehdannut. Silloin kun itsekin olen paikalla saattaa pussailla ja kaulailla muita naisia, mut se on jotenkin niin normaalia, että minusta se ei ole kättelyä kummempaa ja sitä on jotenkin hauska katsoakin ja siinäkin olen sitten laiska, että jos vaikka samalla meille naisen iskis. Itse en vilkuile mitään, korkeintaan naisia ja niitäkin hieman. Ukko on todella mustasukkainen minusta, todella mustasukkainen.
Eikö tärkeintä ole se, mitä yhdessäollessanne teette, ja parisuhteessakin pitää olla omaa aikaa vaikka hengata kavereiden kanssa, tai viettää laatuaikaa vain itsensä kanssa.
Kyllä miehesi varmasti ymmärtää, että olet sellainen kuin olet, ja sinä ymmärrät, että perusluonne ei muutu miehelläsikään.
Joo, saattaa olla, että erilaiset luonteet eivät lopulta sovikaan yhteen, voi olla, että muutkaan mielenkiinnon kohteet eivät kohtaa, tai että toinen yrittää väkisin muuttaa toista ja kaikki ahdistuu.
Tehkää rauhallisin mielin molemmat niitä asioita joista nautitte, toivottavasti tulevaisuudessakin enemmän yhdessä ja sopivasti erikseen...mutta minusta ainakin on ihanaa käydä mieheni kanssa ravintoloissa ja kavereilla, nauraa kippurassa kahdestaan ollessa ja nukkua sylissä. Jos sydän on mukana, kaikki muu on luonnollista! :)
Mulla on sama ongelma, olen itse melko hiljainen hissukka, jos en tunne ihmisiä. Mieheni taas on sosiaalinen kuin mikä, tekee työkseen musiikkia ja esiintyy. Itse tarttisin rauhoittavia et pystyisin olemaan yleisön edessä. Koulussa stressasin monta viikkoa aiemmin esim. esitelmiä. Mies pyytää mua jatkuvasti mukaan keikoille ja baariin jne. Välillä menen mukaan, mutta mieluummin olen kuitenkin kotona tai näen omaa muutamaa hyvää ystävää. Aluksi, kun tavattiin mä olin älyttömän ujo ja mies sai kuvan, ettei mua kiinnosta hänen seura. Onneks sitten hiprakassa kehtasin sanoa tunteeni:) Aluksi oli ihan hirveetä mennä miehen kamujen ja lukuisten tuttujen kans esim. baariin. Mä en juuri koskaan keksiny mitään juteltavaa ja olin aika ahdistunut. Nykyään menee jo paremmin, kun tunnen porukkaa.. silti olen se joukon hiljaisin. Mut mun mies on sanonut et pitää siitä, että olen tämmönen. Mä en jaksa ihmisiä, tartten päiviä jolloin saan olla ihan yksin. Oikeastaan kaikki mun poikaystävät ovat olleet hurjan sosiaalisia ja tehneet työtä, joissa pitää olla esillä..
Itse olen mies ja erakkoluonteinen. Itselläni ei ole kavereita koska en niitä halua. Elän kuitenkin erittäin hyvässä parisuhteessa ja ompa tuohon lapsikin siunaantunut. Käyn töissä ja salilla ja siinäpä se mitä teen ilman puolisoa. Muuten käydään puolison kanssa kahvilla, kaupassa, syömässä, matkoilla jne. En ymmärrä miksei puoliso muka saisi olla paras kaveri, kyllä se ainakin meillä näin menee. En nyt muista että olisimme tapelleet kertaakaan mistään kunnolla, toki pienempiä väittelyitä on ollut, mutta ei se nyt ole niin vaikeaa muuttaa itsestään pieniä asioita pariasuhteen vuoksi. Naiseni on sosiaalisempi. Tapailee kavereitaan viikottain jne. Toki kun lapsi on niin ilta ja viikonlopumenot ovat häneltäkin jääneet, ei edes kaipaa kosteita viikonloppuja enää vaan nukkumaan ennemmin klo. 22.00. Ollaan me pari kertaa yritetty baarissa käydä lapsen tulon jälkeem, mutta ei vain enää kiinnosta. Kyllä se jää pariin ja se on siinä. Niimpä olemmekin panostaneet määrän sijasta laatuu, joka nuorempana tuntui kummastakin oudolta. Itse olen 31v, nainen 23v ja tytär parivuotias.
Perusluonteenne on erilainen eikä sitä voi eikä tarvitse minusta ”ratkaista”.
Jos muuttaisitte yhteen, epäilen että eroavaisuutenne alkaisi todella hiertämään. Sinä kaipaisit rauhaa ja mies levottomana menemistä ja tulemista. Lapsia jos tulisi, tilanne kärjistyy lisää.
Minä oon koti- ja parisuhdenainen ja olen samanlaisen kanssa yhdessä. Me ei juuri kyläillä eikä ole tiivistä kaveripiiriäkään, tykätään olla kotona pientä erilaista touhuten, yhdessä ja erikseen.
Ja ihan fiksuja, katseenkestäviä ja täyspäisiä, avoimia ihmisiä mekin ollaan - me vaan ei haluta elämään oikein mitään sosiaalista hälyä arkityön päälle. Ollaan huonoja lähtemään mihinkään ja molemmat nauttivat kun saa vain olla rauhassa yhdessä.
Nelikymppisinä ollaan jo tajuttu että meitä on moneen junaan ja parempi on jos ne junan vaunut menee kumppanin kanssa samoja raiteita :)
Ole sinäkin vaan oma itsesi. Ehkä löydätte jonkin tavan olla yhdessä erilaisia, mutta helpointa on taivaltaan sellaisen kanssa jonka elämäntapa on lähellä omaa.