Vauvakuume

En myönnä vaikka olisi, mutta yksin ei mies pysty tekemään asian eteen mitään. Muutakuin tyytyä kohtaloonsa. Mutta jos sillä tarkoitetaan yhtä tiettyä asiaa niin kyllä. En vastaa enempää.

Kyllä miehilläkin esiintyy vauvakuumetta, mutta miehet eivät siitä juurikaan puhu.
Raavaan miehen on helpompaa puhua autoista, urheilusta ym.miehisistä asioita-kun toiveesta tulla
isäksi.
Itselleni tuli noin 34- 35 vuotiaana tunne että kumpa minustakin tulisi isä ja saisin hoivata ja hoitaa
pienokaistani. Minulla vauvakuume kesti noin 3 vuotta, kunnes se hiipui ja nyt 40 vuotiaana olen
hyväksynyt sen tosiasian ettei minusta koskaan tule isää. Miksikö ei tule isää, no siksi koska
olen jo liian vanha isäksi.
Ja miksikö minusta ei ole tullut isää nuorempana, no siksi koska siihen olisi tarvittu se toinen
osapuolikin jota en vaan nuoruus vuosinani kohdannut-en ole kyllä kohdannut vieläkään.

Eipä taida olla miehillä, ei ainakaan itselläni. Taitaa olla vain teidän naisten höpöppönpöö-juttuja. En ainakaan itse keksi yhtäkään syytä miksi haaveilisin itkevästä, huutavasta, sotkevasta, aikaa, rahaa, hermoja ja vaimon kaiken huomion vievästä pienestä möykystä. Kyllä tulee aina helpottunut olo kun näen tuolla ulkona parkuvia pentuja tai steissillä räkiviä teiniretkuja, ja muistan ettei itselläni moisista ole riesaa.

no ei minulla nyt mitään varsinaista vauvakuumetta ole mutta en väitä etteikö se joskus kävisi mielessä. olisihan se mukava jos joskus saisi suvulle jatkoa mutta ensin pitäisi löytää kunnon nainen jonka kanssa se olisi vaivan arvoista. taitaa vaan olla niin että länsimaisella naisella on ura, bilettäminen ja pelimiesten kanssa paneskelu ne pääasiat elämässä ja sitten hankkiudutaan vahingossa raskaaksi just sen vatipään kanssa joka ei kestä sitä parkuvaa lasta.

Näistä vauvakuumeilevista voi helposti erottaa henkilöt, jotka eivät käytä aivojaan vaan ovat täysin tunteidensa vietävissä. Pahimmillaan tämä kuumeilu johtaa siihen että hommataan se pentu vaikka ei olisi mitään edellytyksiä ylläpitää sitä syöpäläistä.

Tiedän ainakin 2 miestä, jotka voisivat seurustella kanssani, jos tekisin lapsen heidän kanssaan. Tai haluaisivat seurustella muutenkin, jos vain tekisin, mutteivät kuitenkaan ryhdy siihen, kun haluavat vielä kokea isyyden. Molemmat 40 ikäisiä. Ihan on kysytty suoraan mielipidettä ja toistaiseksi olen kieltäytynyt. En haluaisi seurustella lapsen takia vaan rakkauden. Asiasta keskusteltu aika syvällisesti, mutta taidan jättää väliin, kun noita koululaisia on jo kaksi edellisestä avioliitosta.

Miehet ovat enempi huolissaan lastensaamisista(sekä omista että muiden, varsinkin naisten lastensaannista) kuin naiset.

Sanoisin että miehillä vauvakuumetta esiintyy yhtä paljon kuin naisilla. Se on vain aiheena niin tabu, että miehet eivät siitä hevillä avaudu jotteivat saa nössön leimaa.
Sama asia on kyseessä kun mies valittaa ettei saa seksiä, rakkaudesta kun ei saa eikä uskalla puhua, toiset miehet muuten nauravat ja miehisyyspisteet laskevat.
Ei niitä lapsia vain naisen mieliksi tehdä, yhdessä lastenhankinnasta päätetään, tiedän tämän 100varmasti(omakohtainen kokemus).

Ei minulla 26 vuotiaalla miehellä mitään vauvakuumetta ole, mutta kyllä minä lapsia tulevaisuudessa haluan. Kyse on kuitenkin enemmänkin pidemmän aikavälin tavoitteesta kuin kuumeisesta hetkellisestä halusta joka menee välillä pois vain tullakseen myöhemmin entistäkin kovempana takaisin.

Toki aina sitä joskus ajattelee lapsen saamista, mutta koska olen sinkkumies eivät nuo minun ajatukseni voi realisoitua kovinkaan nopeasti ja en voi asian suhteen toimia impulsiivisesti. Tiedän erään siskoni kaverin jolla oli "vauvakuume" ja jo muutaman kuukauden jälkeen hän oli jo raskaana tuntemattomalle miehelle ja aikoi pitää lapsen vaikkei mies sitä halunnut, mutta en näe miehenä tuota kovinkaan realistisena toimintatapana omalta kohdaltani, sillä haluan lapsen lisäksi myös parisuhteen ja ehkä minä olen vähän vanhakantainen tämän asian suhteen, mutta haluaisin myös kunnolla tutustua siihen naiseen joka ryhtyy puolisokseni ja myöhemmin lapsiemme äidiksi.

En siis halua vauvaa vain sen vauvan itsensä takia, vaan vauva on minulle lähinnä vain yksi parisuhteen realisoituneista tuloksista. Toivoisin että joskus löytäisin itselleni naisen josta tulisi myöhemmin minulle myös puoliso. Puolison kanssa meillä olisi pidempiaikainen parisuhde josta syntyisi lapsia ja meistä tulisi perhe. Perheenä eläisimme yhdessä ja kasvattaisimme yhdessä puolisoni kanssa lapsiamme parhaamme mukaan kunnes he muuttaisivat kotoa pois ja olisimme puolisoni kanssa jälleen kahden. Tämän jälkeen/lisäksi kaikki muu on oikeastaan yhdentekevää, kunhan olisin vain onnellinen elämässäni. Tosin uskon että tuo onnellisuuden saavuttaminen edellyttää noita edellä mainittuja asioita/tavoitteita, enkä ilman niitä voi koskaan aidosti olla onnellinen. Ehkä tämä on liikaa vaadittu, mutta mitä sitten? Kai minä saan edes haluta olla onnellinen elämässäni?

Periaatteessa haluan lapsia. Toisaalta en tiedä kannattaisiko mun niitä hankkia. Ehkä ihannetilanne olisi joku yh jolla olisi ongelmalapsi johon voisin samaistua ja josta pitäisin ilman sitä biologista sidettä, vähän kuten exä ja sen muksu.