Joulu... Onko se Joulu, mikä sai mut herkistymään? Voi olla niin. Todennäköisesti onkin, vaikka niin mielelläni sen kieltäisin. Ei ole jouluista yleensä hyviä muistoja, paitsi yksi joulu. Vietin sen sairaalassa. Kenties ainoa kerta, kun olen oman lyhyen elämäni aikana tavoittanut Joulun Hengen. Henkilökunta siellä teki työnsä, mitä muuta heiltä olisi voinut odottaa? Se on heidän työ. Eivät he ole pelastajia tai hyväntekijöitä. Ihmisiä vaan, jotka tekevät työnsä elantonsa eteen. Ei ole helppoa heilläkään. Joutuvat mielistelemään idiootteja ja auttamaan sellaisia, jotka eivät halua auttaa itseään. Joutuvat hoitamaan sellaisia, joiden mielestä heidän sairaudet ja vaivat ovat hoitohenkilökunnan vika. Joutuvat hyysäämään monia sellaisia potilaita, jotka eivät välitä itsestään ja terveydestään hevonvittua. On siinäkin joillakin duuni...Mutta kun pitää olla niin vitun humaani ja ymmärtäväinen kaikkia kohtaan. Näin on sovittu ja näin on laissakin päätetty...
Silloin näin, siellä sairaalassa siis, yhden kauniin hetken. Yksi potilas, nuori tyttö... Hän ikävöi poikaystäväänsä, soitteli sille yleisellä puhelimella. Ei tainnut mennä hänellä ne puhelut ihan putkeen... Yhden puhelun lopetti itkuun. Luhistui puhelimen eteen... Voin kuvitella, mitä hän kuuli, vaikka en niin välitä tietää siitä. En edelleen halua tietää yksityiskohtia. Se, miltä hän näytti, se kertoi kuitenkin kaiken... Ja sitten hänen ympärillään...Eipä oikein kukaan osannut tehdä tai sanoa mitään, paitsi yksi... Heh... Kohtalon ironiaa, mutta se yksi oli massasta poikkeava ihminen. Me sivistyneet ihmiset kutsutaan niitä kehitysvammaisiksi tai jälkeenjääneiksi. Hän oli ainoa, joka tiesi mitä tehdä sillä hetkellä. Ele oli pieni, mitätön...mutta sitäkin tärkeämpi, koska ajoitus siihen ei olisi voinut olla parempi. Hän vaan halasi sitä romahtanutta ja itkuista tyttöä sanomatta sanakaan. Se oli kaunis näky...Silloin ymmärsin, että minullahan on oikeastaan kaikki hyvin...Ei mitään väliä, että joulu meni sairaalassa, koska tiesin pääseväni sieltä aika nopeasti pois. Sairaudet ei oikein viihdy minussa. Ei minkäänlaiset. Ja pois päästyäni minua olisi vastassa upea tyttöystävä, jota rakastin paljon ja joka rakasti minua. Se oli jotain, mitä monella ei ollut tai jos oli, niin ei ne osanut arvostaa sitä. Se oli hieno joulu...
Nyt, kun siitä on jo yli 10 vuotta aikaa, jotenkin hämmästytän itseäni sillä, että vieläkin jostain kumman syystä jaksan uskoa ihmisiin. Heh... vaikka tyhmää ja turhaa se lopulta on. Mutta minun uskoa ihmisiin pitää yllä muutamat upeat tuttavuudet, joihin on kunnia ollut tutustua tässä vuosien varrella. On jotenkin herkistävää ja liikuttavaa huomata, että Ihmiset ovat säilyneet Ihmisinä. Erityisesti näion jouluna. Nytkin kun miettii viime vuotta, niin eipä voi sanoa sen olleen pettymysten täyttämä vuosi. Päinvastoin. On ollut ilahduttavaa huomata, että mikään ei ole muuttunut. Se on parempaa, kuin se että jotain olisi muuttunut. Koska maailmassa on jo pitemmän aikaa kaikki muutokset olleet vaan huonompaan suuntaan. Mut näin kai sen on mentävä. Kollektiivinen pohjakosketus on kai koettava, ennen kun avautuu todellisuudelle ja muutoksille parempaan. Mutta sekin muutos tulee olemaan vaan tilapäinen ja kaikki tulee palautumaan taas ennalleen... Lopulta ainoa todellinen muutos, on se yksilön muutos. Yksilön muutos pohjakosketuksen kautta. Pohjakosketuksen, minkä jokainen sen kokenut tietää... Mikä se muutos sitten tulee olemaan? Heh... sitä ei kukaan tiedä. Se on tuntematonta...
Aina mua on jaksanut hämmästyttää kaikki Hyvän Tekijätkin. Ne tekevät kaikkea sitä, mitä ei pitäisi tehdä, mutta joka kerta, kun pitäisi tehdä jotain asioiden hyväksi tai muuttamiseksi, alkaa ne Hyvän Tekijät loistaa poissaolollaan. Sellaisia ne Hyvän Tekijät ovat. Herranpelkoon kasvaneita. Tavallinen kansalainen pelkää omia herroja, omat herrat isompia herroja, isommat herrat vielä isompia herroja... Mutta toisaalta ajatellen vaikkapa palstankin Hyvän Tekijöitä. Kerrankin löydän jotain positiivista sanottavaa heistä. Kerrankin heissä näkyy yhtenäisyys. Heh.. Samantien perään negatiivinen kommentti. Se yhtenäisyyden syy on vaan vähän niin ja näin... Yleisin syy ihmisten yhtenäisyyteen on aina yhteinen vihollinen. Heh.. Huvittavaa usein sekin, miten vihollisia nähdään siellä missä niitä ei ole, eikä nähdä niitä siellä missä ne on...Mutta missä on jokaisen suurin vihollinen...? Siinäpä mietittävää jokaiselle...
Mutta eniveis. Hyvää Joulua kaikille ja niin päin pois. Ja tietenkin Kippis!
Silloin näin, siellä sairaalassa siis, yhden kauniin hetken. Yksi potilas, nuori tyttö... Hän ikävöi poikaystäväänsä, soitteli sille yleisellä puhelimella. Ei tainnut mennä hänellä ne puhelut ihan putkeen... Yhden puhelun lopetti itkuun. Luhistui puhelimen eteen... Voin kuvitella, mitä hän kuuli, vaikka en niin välitä tietää siitä. En edelleen halua tietää yksityiskohtia. Se, miltä hän näytti, se kertoi kuitenkin kaiken... Ja sitten hänen ympärillään...Eipä oikein kukaan osannut tehdä tai sanoa mitään, paitsi yksi... Heh... Kohtalon ironiaa, mutta se yksi oli massasta poikkeava ihminen. Me sivistyneet ihmiset kutsutaan niitä kehitysvammaisiksi tai jälkeenjääneiksi. Hän oli ainoa, joka tiesi mitä tehdä sillä hetkellä. Ele oli pieni, mitätön...mutta sitäkin tärkeämpi, koska ajoitus siihen ei olisi voinut olla parempi. Hän vaan halasi sitä romahtanutta ja itkuista tyttöä sanomatta sanakaan. Se oli kaunis näky...Silloin ymmärsin, että minullahan on oikeastaan kaikki hyvin...Ei mitään väliä, että joulu meni sairaalassa, koska tiesin pääseväni sieltä aika nopeasti pois. Sairaudet ei oikein viihdy minussa. Ei minkäänlaiset. Ja pois päästyäni minua olisi vastassa upea tyttöystävä, jota rakastin paljon ja joka rakasti minua. Se oli jotain, mitä monella ei ollut tai jos oli, niin ei ne osanut arvostaa sitä. Se oli hieno joulu...
Nyt, kun siitä on jo yli 10 vuotta aikaa, jotenkin hämmästytän itseäni sillä, että vieläkin jostain kumman syystä jaksan uskoa ihmisiin. Heh... vaikka tyhmää ja turhaa se lopulta on. Mutta minun uskoa ihmisiin pitää yllä muutamat upeat tuttavuudet, joihin on kunnia ollut tutustua tässä vuosien varrella. On jotenkin herkistävää ja liikuttavaa huomata, että Ihmiset ovat säilyneet Ihmisinä. Erityisesti näion jouluna. Nytkin kun miettii viime vuotta, niin eipä voi sanoa sen olleen pettymysten täyttämä vuosi. Päinvastoin. On ollut ilahduttavaa huomata, että mikään ei ole muuttunut. Se on parempaa, kuin se että jotain olisi muuttunut. Koska maailmassa on jo pitemmän aikaa kaikki muutokset olleet vaan huonompaan suuntaan. Mut näin kai sen on mentävä. Kollektiivinen pohjakosketus on kai koettava, ennen kun avautuu todellisuudelle ja muutoksille parempaan. Mutta sekin muutos tulee olemaan vaan tilapäinen ja kaikki tulee palautumaan taas ennalleen... Lopulta ainoa todellinen muutos, on se yksilön muutos. Yksilön muutos pohjakosketuksen kautta. Pohjakosketuksen, minkä jokainen sen kokenut tietää... Mikä se muutos sitten tulee olemaan? Heh... sitä ei kukaan tiedä. Se on tuntematonta...
Aina mua on jaksanut hämmästyttää kaikki Hyvän Tekijätkin. Ne tekevät kaikkea sitä, mitä ei pitäisi tehdä, mutta joka kerta, kun pitäisi tehdä jotain asioiden hyväksi tai muuttamiseksi, alkaa ne Hyvän Tekijät loistaa poissaolollaan. Sellaisia ne Hyvän Tekijät ovat. Herranpelkoon kasvaneita. Tavallinen kansalainen pelkää omia herroja, omat herrat isompia herroja, isommat herrat vielä isompia herroja... Mutta toisaalta ajatellen vaikkapa palstankin Hyvän Tekijöitä. Kerrankin löydän jotain positiivista sanottavaa heistä. Kerrankin heissä näkyy yhtenäisyys. Heh.. Samantien perään negatiivinen kommentti. Se yhtenäisyyden syy on vaan vähän niin ja näin... Yleisin syy ihmisten yhtenäisyyteen on aina yhteinen vihollinen. Heh.. Huvittavaa usein sekin, miten vihollisia nähdään siellä missä niitä ei ole, eikä nähdä niitä siellä missä ne on...Mutta missä on jokaisen suurin vihollinen...? Siinäpä mietittävää jokaiselle...
Mutta eniveis. Hyvää Joulua kaikille ja niin päin pois. Ja tietenkin Kippis!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.