No niin, tässä juttu mukavasta isästäni, pakko päästä vuodattamaan johonkin.
Hän on aina ollut tosi ankara, liiankin. Hän ei juo tai ole koskaan lyönyt minua tai mitään, mutta lapsesta saakka muistan pelänneeni sitä, miten hän aina suuttui joka asiasta. Jos olin hiemankin levittänyt leluja leikkiessäni lattialle, hän tuli huutamaan siitä, että olen sotkenut. Vesiväreillä ei saanut maalata, koska siitä tuli sotkua. Majaa ei saanut rakentaa huoneeseen, koska se sotki. Jouluna piparkakkuja leivottaessa isä tuli aina kesken kaiken rähjäämään kun pöytä on jauhon peitossa. Jos ruokapöydässä kaatui maitolasi, se oli raivokohtauksen paikka. Tietenkin olen sitä mieltä, että lapsille täytyy pitää kuria ja heidän ei pidä antaa hillua miten vain ilman rajoitteita, mutta en usko, että on tarpeen raivotakaan tuolla lailla joka asiasta. Olin vielä mielestäni ihan kiltti lapsi ja siivosin jälkeni viimeistään kun käskettiin eikä isä joutunut siivoamaan jälkiäni. En muutenkaan ymmärrä, miksi esim. leipomisen vaiheuttamasta sotkusta täytyy valittaa, koska tietenkin se siivotaan lopuksi. Muistan lapsuudesta monia kertoja, kun olisin tahtonut leikkiä jotakin, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin isän suuttumista.
Minulla ei ole muutenkaan kovin läheiset välit isääni, tunnen oloni hänen kanssaan vaivaantuneeksi ja en keksi hänen kanssaan juteltavaa jne. Luulisin että tämä johtuu siitä, kun isä ei koskaan oikein tehnyt mitään minun ja veljeni kanssa ollessamme pieniä. Touhusimme aina kaiken kolmisin äidin kanssa, kävimme uimassa, huvipuistossa ja matkoilla ja leikimme yms. isän jäädessä joka kerta kotiin (koska hän ei ikinä suostu lähtemään minnekään). Isä oli aina minulle lähinnä se, jonka suututtamista pelkäsin, mutta ei mitään sen enempää. Lisäksi isä on aina naputtanut ja arvostellut koulunkäyntiäni (tyyliin "suhtaudutko muka tuohon koulunkäyntiin niin vakavasti kuin kuuluisi" ja "tajuatko miten paljon sinne yliopistoon vaaditaan lukemista"), vaikka en ole koskaan muuta kotiin kantanutkaan kuin lähes pelkkiä kiitettäviä.
Isä hallitsee perhettämme ja kuvittelee olevansa kaikkien meidän yläpuolella. Hän rähjää aina minulle ja veljelleni kotitöiden tekemisestä ja vetoaa että emme ajattele äidin työtaakkaa jos emme siivoa jotain; itse hän ei koskaan pistä rikkaa ristiin minkään eteen. Minulle hän saarnaa kun laitan ruokaa ennen kuin äiti on ehtinyt kokata illallisen, mutta itse hän ulvoo äidille päin naamaa "MÄ EN PIDÄ TÄSTÄ" kuin viisivuotias ja jättää lautasen mielenosoituksellisesti koskemattomana pöytään jos aterialla ei ole hänen mieliruokaansa. Jos kaikki muut tahtoisivat syödä jotain tiettyä ruokaa ja isä ei pidä siitä, sitä ei sitten koskaan laiteta meillä. Oltuaan epäkunnioittava, ilkeä ja törkeä meille muille isän ei juuri tarvitse anteeksi pyydellä ja hän pääsee kuin koira veräjästä. Epäilen ettei äiti vaadi häntä pyytämään anteeksi koska ei jaksa kuunnella enempää rähjäämistä.
Isäni on myöskin kyvytön ottamaan itsestään minkäänlaista kritiikkiä vastaan. Jos hänelle sanotaan hänen suuttuessaan turhasta, että huuto ja kiroilu ei ole mukavaa, hän raivostuu ja alkaa huutaa ja käyttää vanhaa "minulle ei puhuta noin"-korttia. Vaikka asian ilmaisisi miten neutraalisti ja asiallisesti, tulos on aina sama. Suuttuessaan hän myös kiroilee ja on todella törkeä etenkin väliin menevälle äidilleni (esim. huutaa tälle "turpa kiinni", "mitä sä vittu mulle siinä sössötät" ja kirosanoja, vaikka äiti ei olisi edes haastanut riitaa). Jos hänelle sanoo että hänen raivoamisensa on ikävää, hän kääntää kaiken ylösalaisin niin, että me muut perheenjäsenet vihaamme häntä ja että ajattelemme, että kaikki on hänen syytään.
Hän on aina ollut tosi ankara, liiankin. Hän ei juo tai ole koskaan lyönyt minua tai mitään, mutta lapsesta saakka muistan pelänneeni sitä, miten hän aina suuttui joka asiasta. Jos olin hiemankin levittänyt leluja leikkiessäni lattialle, hän tuli huutamaan siitä, että olen sotkenut. Vesiväreillä ei saanut maalata, koska siitä tuli sotkua. Majaa ei saanut rakentaa huoneeseen, koska se sotki. Jouluna piparkakkuja leivottaessa isä tuli aina kesken kaiken rähjäämään kun pöytä on jauhon peitossa. Jos ruokapöydässä kaatui maitolasi, se oli raivokohtauksen paikka. Tietenkin olen sitä mieltä, että lapsille täytyy pitää kuria ja heidän ei pidä antaa hillua miten vain ilman rajoitteita, mutta en usko, että on tarpeen raivotakaan tuolla lailla joka asiasta. Olin vielä mielestäni ihan kiltti lapsi ja siivosin jälkeni viimeistään kun käskettiin eikä isä joutunut siivoamaan jälkiäni. En muutenkaan ymmärrä, miksi esim. leipomisen vaiheuttamasta sotkusta täytyy valittaa, koska tietenkin se siivotaan lopuksi. Muistan lapsuudesta monia kertoja, kun olisin tahtonut leikkiä jotakin, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin isän suuttumista.
Minulla ei ole muutenkaan kovin läheiset välit isääni, tunnen oloni hänen kanssaan vaivaantuneeksi ja en keksi hänen kanssaan juteltavaa jne. Luulisin että tämä johtuu siitä, kun isä ei koskaan oikein tehnyt mitään minun ja veljeni kanssa ollessamme pieniä. Touhusimme aina kaiken kolmisin äidin kanssa, kävimme uimassa, huvipuistossa ja matkoilla ja leikimme yms. isän jäädessä joka kerta kotiin (koska hän ei ikinä suostu lähtemään minnekään). Isä oli aina minulle lähinnä se, jonka suututtamista pelkäsin, mutta ei mitään sen enempää. Lisäksi isä on aina naputtanut ja arvostellut koulunkäyntiäni (tyyliin "suhtaudutko muka tuohon koulunkäyntiin niin vakavasti kuin kuuluisi" ja "tajuatko miten paljon sinne yliopistoon vaaditaan lukemista"), vaikka en ole koskaan muuta kotiin kantanutkaan kuin lähes pelkkiä kiitettäviä.
Isä hallitsee perhettämme ja kuvittelee olevansa kaikkien meidän yläpuolella. Hän rähjää aina minulle ja veljelleni kotitöiden tekemisestä ja vetoaa että emme ajattele äidin työtaakkaa jos emme siivoa jotain; itse hän ei koskaan pistä rikkaa ristiin minkään eteen. Minulle hän saarnaa kun laitan ruokaa ennen kuin äiti on ehtinyt kokata illallisen, mutta itse hän ulvoo äidille päin naamaa "MÄ EN PIDÄ TÄSTÄ" kuin viisivuotias ja jättää lautasen mielenosoituksellisesti koskemattomana pöytään jos aterialla ei ole hänen mieliruokaansa. Jos kaikki muut tahtoisivat syödä jotain tiettyä ruokaa ja isä ei pidä siitä, sitä ei sitten koskaan laiteta meillä. Oltuaan epäkunnioittava, ilkeä ja törkeä meille muille isän ei juuri tarvitse anteeksi pyydellä ja hän pääsee kuin koira veräjästä. Epäilen ettei äiti vaadi häntä pyytämään anteeksi koska ei jaksa kuunnella enempää rähjäämistä.
Isäni on myöskin kyvytön ottamaan itsestään minkäänlaista kritiikkiä vastaan. Jos hänelle sanotaan hänen suuttuessaan turhasta, että huuto ja kiroilu ei ole mukavaa, hän raivostuu ja alkaa huutaa ja käyttää vanhaa "minulle ei puhuta noin"-korttia. Vaikka asian ilmaisisi miten neutraalisti ja asiallisesti, tulos on aina sama. Suuttuessaan hän myös kiroilee ja on todella törkeä etenkin väliin menevälle äidilleni (esim. huutaa tälle "turpa kiinni", "mitä sä vittu mulle siinä sössötät" ja kirosanoja, vaikka äiti ei olisi edes haastanut riitaa). Jos hänelle sanoo että hänen raivoamisensa on ikävää, hän kääntää kaiken ylösalaisin niin, että me muut perheenjäsenet vihaamme häntä ja että ajattelemme, että kaikki on hänen syytään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hän yrittää tuolla edellämainitulla tavalla kai purkaa kiukkuaan siitäkin, ettei hänellä ole kunnollisia läheisiä välejä minuun ja veljeeni kuten äidillämme. Hän ei kumminkaan osaa mennä itseensä ja tajuta, että on hänen omaa syytään että välimme häneen ovat viileät; mitäs ei koskaan yrittänyt lähestyä meitä kun olimme pieniä. Syyllistäminen ja itsesääli sitä ei paranna. Eilen hän pilasi kaikkien jouluaaton saamalla raivokohtauksen siitä, kun yritin saada häntä lopettamaan rähjäämisen muiden joulumielen vuoksi ja alkoi kiroilla ja huutaa ja käski meidän kaikkien muiden perheenjäsenten painua vittuun ja haistaa paskan. Hän myös alkoi taas sääliä itseään saadessaan kritiikkiä ja huusi hysteerisenä "mä olen paska, mä olen paha, olisi paljon parempi jos mua ei olisi". Hän vaikutti niin sekopäältä, että oikeasti pelkäsin. Vaikka riita on nyt jo ohi ja sovittu (tosin en ole itse antanut aidosti hänelle anteeksi), olen edelleen peloissani ja ahdistunut eilisestä ja pelkään saman toistuvan - koska sitä on nähty että se pyytää anteeksi ja kaikki on ok seuraavaan raivariin saakka. Tuo eilinen raivokohtaus tosin oli jo normaalia pahempi. Saatan muutenkin kärsiä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä (ainakin olen koko ajan ahdistunut jostakin) ja luulin pääseväni edes jouluksi rentoutumaan, joten tämä ei varsinaisesti ole rauhoittanut minua.
Haluaisin pystyä arvostamaan ja kunnioittamaan häntä, koska hän on isäni, mutta miten noin lapsellista, törkeästi käyttäytyvää ja itsekeskeistä ihmistä kunnioitetaan? Kun välit ovat jo entisestäänkin viileät, jokainen tuollainen turhasta järjestetty raivokohtaus tuntuu aina pudottavan silmissäni isältä pari pistettä pois. Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että en osaa arvostaa häntä, mutta miten voisin, kun ei hänkään arvosta minua, äitiä tai veljeäni? Hän saa kiroilla meille ja huutaa että meidän pitää tukkia turpamme ja olla hiljaa, emmekä me saisi sanoa mitään vastaan. Eilisen jälkeen melkeinpä vain toivoisin, että hän toteuttaisi uhkauksensa ja oikeasti häipyisi koko talosta niin, että me muut perheenjäsenet saisimme olla rauhassa. En käsitä, mitä hän luulee saavuttavansa sillä, että syyllistää minua ja veljeäni meidän viileistä väleistämme häneen vääristelemällä sanojamme ja raivoamalla että vihaamme häntä ja että hänen pitäisi lähteä. Tuossa tilanteessa tekisi mieli vain sanoa että onko ihme jos sinua vihattaisiinkin kun käyttäydyt noin ja että voit häipyä aivan vapaasti minne huvittaa, mutta en halua kuunnella lisää raivoamista ja olen liian kiltti, joten en sitten sano. Ahdistaa. Onneksi pääsen varmaan täältä pois piakkoin jos muutan pikkuhiljaa, mutta äitiäni ja veljeäni käy sääliksi.
ja aikuisen asia on lähteä ja etsiä kotinsa.
Isäsi huutaa ja raivoaa, koska tiedostamattaan ajaa sinua ulos pesästä.
Tämä on hyvin luonnollista. Ei ole pentujen asia jäädä pesään olemaan vaan hakea oma elämä pesän ulkopuolelta! Onnea uuden pesän rakentamiseen! :)
Kirjoitit seikkaperäisesti isäsi käytöksestä. Melkein voisin nimetä sanana, mikä isäsi ongelma lienee. Mutta paljonko sinua auttaa vaikka heittäisin tähän arvion/diagnoosinpoikasen.
Tartunkin siihen, mitä jälkimmäisessä viestissäsi sanot itsestäsi. Käytit termiä "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö". Oletko ehkä käynyt psykologin tai psykiatrin puheilla? Olen nimittäin sitä mieltä, että isälläsi saattaa olla jokin ahdistuneisuushäiriö, persoonallisuudeltaan hän muistuttaa tiettyä persoonallisuustyyppiä, jolla on jopa nimi. Mutta sen syvällisempi tiedostaminen ei nyt auta sinua.
Sinua auttaa vain se, että autat tässä tilanteessa itseäsi. Et mainitse, oletko jo täysikäinen vai vielä lapsi. Nyt kuitenkin olisi tulevaisuutesi kannalta hyväksi, että hakisit apua itsellesi. Isällesi et mitään voi, mutta oman tulevaisuutesi eteen voit tehdä paljonkin.
Riippuu ihan siitä, missäpäin Suomea asut ja oletko jonkin oppilaitoksen terveydenhuollon piirissä. Kannattaisi heti joulun jälkeen ruveta hakemaan apua. Tarvitset tukea, ettei ahdistuneisuutesi lisäänny ja rupea haittaamaan koko tulevaa elämääsi.
Siis joko tk:n psykologille, yksityiselle psykologille/ psykiatriaan (nuorisopsykiatriaan) erikoistuneelle lääkärille tai oppilaitoksesi lääkärille/ hoitajalle tms. Ajan saaminen voi kestää, joten toimi heti. Toimi oman tulevaisuutesi takia.
Hahhahhah :'D Tämä oli aika kiinnostava diagnoosi, oma mielikuvitukseni ei edes riittäisi tollaisen unelmoimiseen. Sori nyt vaan, mutta en usko, että isä on lapsuudesta saakka "ajanut minua pesästä" raivoamalla. Ja ilmeisesti hän sitten ajaa myös äitiä ja pikkuveljeäni pesästä haistattelemalla näille ja suuttumalla järjettömistä asioista? En ole psykologi, mutta väittäisin tämän veikkauksen olevan tosi paha huti ja että on luultavampaa että isällä on jotain omia ongemia joita hän purkaa muuhun perheeseensä. Jos tuollainen kuvaamani käytös on "luonnollista" ja sen pointtina on vain saada meikäläinen lähtemään talosta, niin jopa on aikoihin eletty. Isä raivoaa vielä pääasiassa äidilleni, mitenkä sen selität?
Olen käynyt jo psykiatrilla, joka juuri veikkaili että minulla saattaa olla ongelmana sosiaalisten tilanteiden pelko ja/tai yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mutta diagnoosia ei laadittu vielä. Olen päässyt just yliopistoon ja olen siis täysi-ikäinen, olen jonossa sinne YTHS:n puolellekin psykologille. Sinnekin on vaan juuri se parin kuukauden odottelu niin tässä venttailen että saisin ajan. Isän rähjäys pelkästään ei tosin ole noiden pulmieni syynä, vaan luulisin sen johtuvan myös mm. siitä että olen ollut kiusattu. Ahdistava ilmapiiri kotona ei vaan auta asiaa. Tuon ylläolevan tekstin kirjoitin lähinnä kun ahdistus tuntui sietämättömältä ja halusin purkaa asiaa jonnekin. Kiitti fiksusta kommentista!
Juttusi oli, kuin minun lapsuudestani, josta on jo aikaa hirveän kauan. Isäni oli äärimmäisen äkkipikainen ja uhkaili meitä lapsia. Pelkäsimme välillä niin paljon, että menimme piiloon tai valehtelimme joistakin asioista, ettei isä tekis meille mitään pahaa. Olen kuitenkin jotenkin klaarannu elämäni, mutta jälkensä se on jättänyt esim. loppumaton hyväksynnän tarve on yksi niistä asioista, jotka tulevat esille aina. kun jotain erikoista tapahtuu. Alemmuuden tunteet ja huono itsetunto ovat noilta ajoilta peräisin. Avioeroihin päättyneitä avioliittoja jne... Jossain elämäni vaiheessa vihasin häntä.
Nykyisin olen paljon tekemisissä isäni kanssa ja melkeimpä päivittäin käyn häntä katsomassa ja autan aina, kun hän apua tarvitsee. Joskus häntä, vanhaa miestä, katsoessani ajattelen, että elämä ja sairaudet ovat tehneet hänestä nöyrän miehen, joka joutuu tukeutumaan niihin lähimmäisiin, jotka ovat jääneet hänen lähelleen. Ehkä vielä keski-ikäisenä tarvitsisin psykiatrista apua, että voisin olla ylpeä itsestäni ihan omana itsenäni.
Mietin nyt luettuani tekstisi, että vieläkö tarvitsen hänen hyväksyntäänsä, vaikka selviän ihan hyvin päällisin puolin elämässäni. Ehkä minäkin tarvitsisin psykiatria korjaamaan ajatusmaailmani omasta kuvastani, minkä olen luonut toisten sanomisten mukaan enkä omien tuntemusteni ja osaamisieni perusteella.
Ainoa postitiivinen asia, minkä olen kaikesta selviytyäkseni, on periksi antamaton luonne, vaikka olisi kuinka vaikeaa, pusken eteenpäin, todeten ei tämä ole mitään uutta minulle.
Toivon sydämestäni, että sinulle löytyisi tukea ja apua. Keskusteluapukin olisi hyvä jutttu sinulle ymmärtävän aikuisen kanssa.
Sinuna nopeuttaisin sitä muuttoa. Niin pian kuin mahdollista. Jokainen päivä jonka siellä vietät, sitä enemmän sinua ahdistaa. Ajattele miten ihanaa olisi herätä joka aamu omaan rauhaan, ilman että kukaan rähjää ja kritisoi. Kun saat opiskelijakämpän, veljesihän voi tulla sinne välillä kylään ja pääsee hetkeksi pois kotoa. Äitisi on aikuinen ihminen ja ottaa itse vastuun tekemisistään.
Tiedät varmaan että stressi pahentaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Jos joudut koko ajan olemaan varautunut isäsi takia, siitähän ne pelot vasta riehaantuvatkin. Oireet varmasti helpottavat kun pääset rauhallisempaan ympäristöön.
esim. narsismi, sosiopaatti, psykopaatti, epäsosiaalinen luonnehäiriö.
Voit lukea netistä tietoa näistä ja tulostaa, ja sitten jättää vahingossa isäsi pöydälle luettavaksi.
Nämä ihmisethän ovat muka kaikkien sosiaalisten sääntöjen yläpuolella, eikä mitkään säännöt koske heitä. Voi olla että äitisi on osa ongelmaa kun hän sietää tuota raivoamista, joten ongelman käsittely siirtyy sinulle.
Hänellä voi olla joku raivoamis tai kontrollointi-syndrooma. Tuo on tuttua minulle.
Osaat tosiaan analysoida tilanteen ja olet etsimässä ratkaisua tilanteeseen.
Isäsi on ihan selvään luonnevikainen.
Todella jotain outoa on hänen käyttäytymisessään.
Entä jos näyttäisit tämän viestiketjun äidillesi? Tai veljellesi?
Ja tarttuisitte yhdessä asian korjaamiseen?
Sinä kannat huolta äidistäsi ja veljestäsi. Myös isästäsi. Sinä olet huolestunut perheestäsi, tosiasiassa tällä hetkellä sinä olet perheen pää, vaikka "isäsi ja äitisi" pitäisi olla.
Valitettavasti tälläisiä "isiä" (lue täysiä torvia) on paljon.
Entä jos näyttäisit tätä viestiketjua sille isällesi?
Ehkä hänellä rupeaisi raksuttamaan?
Kerro terveisiä minulta ja muilta!
Sittenkun muutat pois kotoa, niin elämäsi avautuu. Älä huoli veljestäsi/äidistäsi, äitisi pärjää, kun on mennyt naimisiin tuollaisen kanssa. Veljesi seuraa sinua parin vuoden kuluttua.
Itselläni on menossa samanlainen nuoruus, mutta hieman lievempänä.
Oho, en ole vähään aikaan käynyt tarkistamassa tätä keskustelua, mutta tännehän on tullut paljon vastauksia! Kiitos kaikille viesteistänne. Ne jotka sanoivat että minun kannattaa nopeuttaa muuttoani ovat kyllä oikeassa. On vähän matkassa mutkia jotka hidastavat sitä asunnon hankkimista, mutta toivottavasti se onnistuu mahdollisimman pian :) Hermohan täällä asuessa meinaa mennä. Normaalisti yritän unohtaa hänen raivostuttuaan turhasta, mutta tuota joulun pilaamista riehumalla en ole antanut hänelle vieläkään anteeksi. Olen hänen seurassaan mahdollisimman vähän ja välttelen, sillä minua ei huvita edes vaihtaa puolta sanaa hänen kanssaan. Surullista sinänsä, koska haluaisin pitää isästäni, sillä hän nyt on ainoa isäni. Hankalapa hänen kanssaan kumminkaan on olla, kun hän lähes yksinomaan ärsyttää, vaivaannuttaa ja ahdistaa.
Tätä viestiketjua en viitsi ehkä isälleni näyttää, sillä pahoin pelkään ettei sillä ole mitään vaikutusta, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä. :/ Todennäköisesti hän ei luonteelleen ominaiseen tapaan suostuisi hyväksymään että hänessä on jotain kritisoitavaa, vaan hän saisi raivarin ja asiasta kehkeytyisi riita. Olen kyllä itsekin miettinyt että onkohan hänessä hieman narsistin tai jonkun vikaa. En ymmärrä miten äiti katselee tuota vuodesta toiseen, mutta toisaalta hänen ajoittainen vastaanväittämisensäkään ei auta tuon taivaallista... tuloksena on vain lisää rähjäämistä isän ollessa vihainen. Hänen suutaan ei saa tukittua myötäilemällä eikä takaisin inttämällä. No, en tietysti voi oikein äidin päätä kääntää, koska hän tosiaan on aikuinen ja päättää itse tekemisistään kuten tuolla joku sanoikin. :/ Ainoa mitä itse voin tehdä on luultavasti vain tämän jutun purkaminen terapiassa mikäli sinne YTHS:n kautta pääsen (olen tällä hetkellä jonossa psykologille joka toivon mukaan ohjaa minut muidenkin asioiden takia terapeutille - ainakin eräs yksityinen psykiatri jolla kävin arveli että minulla olisi ihan hyvät mahdollisuudet päästä) ja pois muutto.
Todella ikävää kuulla, että monella muullakin on samanlaisia isiä :( Tietysti lohduttaa kun tietää ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta niin. Kiitokset vielä kerran kannustavista vastauksistanne!