Onkos muille käynyt näin.. eli vielä hetki oltiin tosi ihastuneita parin kuukauden styylailun jälkeen, sit yhtäkkiä toinen alkoi ihmeellisen etäiseks ja kärttyisäks. Enää tapailuilla ei tuntunut olevan niin väliä, ja oikeestaan toiselle tuntui olevan hankalaa sopia näkemistä, ja tapaamisia siirreltiin jne vaikka siihen asti oltiin oltu aika tiiviisti yhdessä kaikki vapaa-aika yhteisestä tahdosta. Koko ajan tuntui olevan muita kiireitä, tai sit ei vain jaksanut nähdä.
En tiennyt mikä muutoksen aiheutti, ja jos yritin kysyä niin toinen tuskastui ja meinas mennä riitelyks. Yritin kuitenkin vielä pitää entiseen malliin hetken kontakteja mut sit aloin saamaan tarpeekseni "hankaluudesta" ja varsinkin siitä tunteesta ettei meidän yhdessä olo enää ole yhtä tärkeetä meille molemmille. Siinä tulee aika nopeasti altavastaajana oleva olo, kun toiselle alkaa olla yhdentekevää näkeminen.
Tein itekseni "surutyötä" menetetyn puolesta, välillä raivosin itekseni välillä surin, koska mielestäni meillä oli ollut ihanaa yhteistä aikaa joka oli yhtäkkiä mennyttä selittämättömistä syistä. Surin kuitenkin vaikkei mistään erosta ollutkaan puhe, mutta sitähän kaikki merkit ennakoivat vahvasti.
Nyt tämän "surutyöni" seurauksena olen tunteiden ja henkisellä tasolla ajautunut hänestä jonnekin todella kauas. Päivittäisen puhelut ei oikein innosta ja juttunsa saattaa jopa ärsyttää. Pelottaa etukäteen jopa hänen näkemisensä. Tuntuu niin oudolta kun vielä hetki (n.kk) sitten jaettiin kaikki asiat, soiteltiin useita kertoja päivässä, tavattiin useina päivänä viikossa. Huomaan etten enää vähään aikaan ole ikävöinyt häntä. Olin niin raivoissani ja suruissani hänen käytöksen muutoksesta, että se on syönyt kaikki tunteet. Pelkään jälleen näkemistä koska tunnen että olen kasvattanut kylmän suojamuurin ympärilleni hänen seurassa ollessani. Ja se etäisyys ja kylmyys taas surettaa koska, se muistuttaa mitä meillä on ollut. Hän tahtoisi tavata mutta en tiedä uskallanko enää heittäytyä täysillä tunteineni hänen kanssaan suhteeseen.
Tunsin tosiaan itseni jossain vaiheessa puudelimaiseks lampaaksi, ja nyt kun olen prosessoinut asioita itekseni olen päässyt omassa päässäni tilantgeen herraksi, ja kunnolla näpeilleni saatuani ei tee mieli asettaa itseään siihen tilanteeseen uudelleen. En vain tiedä miten jatkossa? Olen aika joko/tai tyyppiä. Tekis mieli jättää koko ihminen historiaan mutta onhan niitä tunteitä häntä kohtaan, en muuten olisi asiaan niin voimakkaasti reagoinut. Muilla mitään vastaavia kokemuksia? Vai hoitaako "luonto" tehtävänsä, ja mulle syntyy inhoreaktio ihmistä kohtaan, koska kohteli mua aika veemäisesti?
En tiennyt mikä muutoksen aiheutti, ja jos yritin kysyä niin toinen tuskastui ja meinas mennä riitelyks. Yritin kuitenkin vielä pitää entiseen malliin hetken kontakteja mut sit aloin saamaan tarpeekseni "hankaluudesta" ja varsinkin siitä tunteesta ettei meidän yhdessä olo enää ole yhtä tärkeetä meille molemmille. Siinä tulee aika nopeasti altavastaajana oleva olo, kun toiselle alkaa olla yhdentekevää näkeminen.
Tein itekseni "surutyötä" menetetyn puolesta, välillä raivosin itekseni välillä surin, koska mielestäni meillä oli ollut ihanaa yhteistä aikaa joka oli yhtäkkiä mennyttä selittämättömistä syistä. Surin kuitenkin vaikkei mistään erosta ollutkaan puhe, mutta sitähän kaikki merkit ennakoivat vahvasti.
Nyt tämän "surutyöni" seurauksena olen tunteiden ja henkisellä tasolla ajautunut hänestä jonnekin todella kauas. Päivittäisen puhelut ei oikein innosta ja juttunsa saattaa jopa ärsyttää. Pelottaa etukäteen jopa hänen näkemisensä. Tuntuu niin oudolta kun vielä hetki (n.kk) sitten jaettiin kaikki asiat, soiteltiin useita kertoja päivässä, tavattiin useina päivänä viikossa. Huomaan etten enää vähään aikaan ole ikävöinyt häntä. Olin niin raivoissani ja suruissani hänen käytöksen muutoksesta, että se on syönyt kaikki tunteet. Pelkään jälleen näkemistä koska tunnen että olen kasvattanut kylmän suojamuurin ympärilleni hänen seurassa ollessani. Ja se etäisyys ja kylmyys taas surettaa koska, se muistuttaa mitä meillä on ollut. Hän tahtoisi tavata mutta en tiedä uskallanko enää heittäytyä täysillä tunteineni hänen kanssaan suhteeseen.
Tunsin tosiaan itseni jossain vaiheessa puudelimaiseks lampaaksi, ja nyt kun olen prosessoinut asioita itekseni olen päässyt omassa päässäni tilantgeen herraksi, ja kunnolla näpeilleni saatuani ei tee mieli asettaa itseään siihen tilanteeseen uudelleen. En vain tiedä miten jatkossa? Olen aika joko/tai tyyppiä. Tekis mieli jättää koko ihminen historiaan mutta onhan niitä tunteitä häntä kohtaan, en muuten olisi asiaan niin voimakkaasti reagoinut. Muilla mitään vastaavia kokemuksia? Vai hoitaako "luonto" tehtävänsä, ja mulle syntyy inhoreaktio ihmistä kohtaan, koska kohteli mua aika veemäisesti?
Vastaukset 3
Vanhimmat
te ette sovi toisillenne! jos toinen ei ole oikein koskaan tavoitettavissa ja vaikuttaa etäiseltä tai jopa pelkäät häntä-niin se ei toimi! Sanot rohkeasti että meillä ei synkkaa ja kiitos nyt tämä saa riittää!
Luonto hoiti tehtävänsä monessakin mielessä. Te ensinnäkin aloitte liikaa heti roikkumaan ja sitomaan ja toiselle iskee lähes aina silloin ahdistus ja seuraa tuo reaktio. Vaikka ensin olisi ihanaa ja vaika mitä, niin ei, jos soitetaan heti sata kertaa päivässä ja koko ajan nähdään, niin toisesta alkaa tuntumaan että oma elämä on kadonnut, tai ahdistamaan liian nopeasti eteneminen, tai mikä ikinä, mutta tosi usein käy niin, että loppujen lopuksi päädytään eroon. Juurikin noin: toinen ahdistuu, toinen suuttuu, molemmat ymmärrettävästi tavallaan, mutta niin ettei kumpikaan tiedä ehkä miksi, sitten toinen saa etäisyyttä, haluaisikin taas jatkaa, mutta toinen on jo loukattu.
Jäätte yhteen tai vain ystäviksi, kannattaisi asiasta nyt vihdoinkin puhua rehellisesti ja ääneen, vaikka se olisi vaikeaakin. Jos vaan pystytte.
Älä suotta rakentele suojamuureja, selvitä asia, selvitä se sekä itsellesi että toiselle, ja jos tuntuu, ettei mitään tule, se meni jo, niin ei se mitään: niin joskus käy.
Ensi kerraksi mieti vaikka hieman, mitä voisi tehdä toisin, ehkä ottaa vähän rennommin, niin voisi tutustua rauhassa eikä sitten tulisi niin pahaa suruakaan. Ehkä? Heittäytyä voi toki, vaikka tietäisi realiteetitkin ja molemmat pitäisi kiinni myös omasta järjestään ja elämästään.
varmaan sit käynyt klassiset.
En suojamuureja omasta tahdosta ole rakentelemassa, niin vaan käy. Jumitan, meen lukkoon, ja oon mahdollisimman etäinen. Puhelimes oon niin viilee ku mahdolista, kuitenkin puhelun jälkeen tyhjä kylmä olo ja kohta alan välttelemään puhelinkontaktejakin.
Ei mul oo missään suhteessa koskaan näin käyny, mtu kerta se on ensimmäinenkin.