Olen elämässäni kerran ollut ihastunut, ja ihastukseni oli ensimmäinen poikaystäväni. Olin tuolloin alaikäinen ja erosimme vuoden seurustelun jälkeen. Nyt ikää alkaa olla lähemmäs 25-vuotta ja olen tapaillut vuosien aikana erilaisia miehiä, joihin olen kiintynyt, mutta se todellinen tunne on ollut aina poissa. Tapasin kuitenkin sattumalta miehen, joka heti ensimmäisellä keskustelukerralla vaikutti kiinnostavalta ja tunne on voimistunut samankaltaiseksi kuin minulla oli ensimmäiseen poikaystävääni. Mies on myös kertonut pitävänsä minusta hyvin paljon. Olemme hyvin samanlaisia ja elämänarvomme kohtaavat. Kuulostaa lupaavalta, mutta tuntuu, että molemmilla painaa menneisyys (tai ainakin minulla), minkä takia juttumme syventäminen tuntuu hankalta.
Eroni nimittäin ensimmäisestä poikaystävästäni oli kaikkea muuta kuin helppo. Masennuin pahasti kolmeksi vuodeksi, ja noiden vuosien aikana tapahtui asioita, joiden takia käyn vieläkin terapiassa. Moni varmasti ihmettelee, miksi annoin asioiden mennä noin pahaksi, ja se harmittaa myös minua. Olen tunteellinen ihminen, ja se selittänee osittain miksi en selvinnyt erosta "normaalilla" tavalla. Huomaan, että jonkinlainen itsesuojeluvaisto on iskenyt päälle, ja etsin jatkuvasti syitä lopettaa tapailun tämän miehen kanssa. Asiaa ei helpota se, että olen tämän miehen ensimmäinen vakavasti otettava nainen hänen pitkän suhteensa jälkeen, jossa nainen lähti toisen miehen matkaan. Edellä mainitun tiedon tämä mies kertoi minulle vasta, kun olin yrittänyt lopettaa tapailuamme. Hän oli nimittäin erittäin hämmentynyt siitä, että pidin tapailuamme kannattamattomana.
Tilanne on siis käytännössä se, että mies suojelee omia tunteitaan ja minä omiani. Mies ei tiedä minun taustojani eikä syytä käytökseeni. Moni varmaan ehdottaa, että kerro tilanteesi, mutta en halua sääliä. Ainut syy, mikä voi saada minut kertomaan olisi, että tietäisin miehen häiriintyneen käytöksestäni. Tapailun lopettamisen syyksi sanoin, että hänen ristiriitaiset tunteet ovat sekoittaneet minut. Hänen käytöksensä siis muuttui, minkä huomasin noin neljänsillä treffeillä. Kai hänelläkin on jokin itsesuojeluvaisto iskenyt päälle, koska tuskin kukaan mies haluaa toisen kerran seurustella naisen kanssa, joka lähtee toisen miehen matkaan.
Toivoisin avointa ja asiallista keskustelua asian tiimoilta. Onko jollain samanlainen kokemus kuin minulla tai miltä tuntuu, kun kumppani lähtee toisen matkaan?
Eroni nimittäin ensimmäisestä poikaystävästäni oli kaikkea muuta kuin helppo. Masennuin pahasti kolmeksi vuodeksi, ja noiden vuosien aikana tapahtui asioita, joiden takia käyn vieläkin terapiassa. Moni varmasti ihmettelee, miksi annoin asioiden mennä noin pahaksi, ja se harmittaa myös minua. Olen tunteellinen ihminen, ja se selittänee osittain miksi en selvinnyt erosta "normaalilla" tavalla. Huomaan, että jonkinlainen itsesuojeluvaisto on iskenyt päälle, ja etsin jatkuvasti syitä lopettaa tapailun tämän miehen kanssa. Asiaa ei helpota se, että olen tämän miehen ensimmäinen vakavasti otettava nainen hänen pitkän suhteensa jälkeen, jossa nainen lähti toisen miehen matkaan. Edellä mainitun tiedon tämä mies kertoi minulle vasta, kun olin yrittänyt lopettaa tapailuamme. Hän oli nimittäin erittäin hämmentynyt siitä, että pidin tapailuamme kannattamattomana.
Tilanne on siis käytännössä se, että mies suojelee omia tunteitaan ja minä omiani. Mies ei tiedä minun taustojani eikä syytä käytökseeni. Moni varmaan ehdottaa, että kerro tilanteesi, mutta en halua sääliä. Ainut syy, mikä voi saada minut kertomaan olisi, että tietäisin miehen häiriintyneen käytöksestäni. Tapailun lopettamisen syyksi sanoin, että hänen ristiriitaiset tunteet ovat sekoittaneet minut. Hänen käytöksensä siis muuttui, minkä huomasin noin neljänsillä treffeillä. Kai hänelläkin on jokin itsesuojeluvaisto iskenyt päälle, koska tuskin kukaan mies haluaa toisen kerran seurustella naisen kanssa, joka lähtee toisen miehen matkaan.
Toivoisin avointa ja asiallista keskustelua asian tiimoilta. Onko jollain samanlainen kokemus kuin minulla tai miltä tuntuu, kun kumppani lähtee toisen matkaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tärkeintä on, ettei rankaise uutta kumppania muiden tekemistä virheistä. Aina olisi syytä luottaa toiseen ihmiseen, jollei tämä ole antanut muuhun aihetta omalla käyttäytymisellään. Esimerkiksi jos joku on huijannut sinulta rahaa, tiedät varmasti, ettei kaikki ihmiset ole huijareita. Samoin on ihmissuhteissa, olemme kaikki erilaisia.
Sinun ei tarvitse kertoa koko elämäntarinaasi nykyiselle kumppanillesi, mutta olisi hyvä jos hän tietäisi, että myös sinulla on ollut vastoinkäymisiä aiemmin. Muista myös, että te ette ole toistenne terapeutteja, jos teillä on isoja omia ongelmia, ne kannattaa hoitaa ulkopuolisten kanssa, muuten suhteesta tulee epätasapainonen.
"Muista myös, että te ette ole toistenne terapeutteja, jos teillä on isoja omia ongelmia, ne kannattaa hoitaa ulkopuolisten kanssa, muuten suhteesta tulee epätasapainonen. "
Jäin miettimään tuota kohtaa...
Parisuhteessahan sen toisen tulisi olla tuki ja turva, paras kaveri, jolle voi puhua kaikesta... Niin jos omat ongelmat jutellaan kuitenkin ulkopuoliselle, niin eihän parisuhde ole silloinkaan tasapainoinen ja siitä tulee vähän niin kuin teeskentelyä, ollaan sen kumppanin kanssa hyvänä päivänä ja jutellaan vaan kivoista asioista mutta ei raapaista pintaa syvemmältä... Kuitenkin joku minussa sanoo, että niitä omia ongelmia ei tule kaataa parisuhteen niskaan, mutta taas tuo toinen puoli sotii kuitenkin vastaan...
Osaatko kommentoida tuohon jotain?
Kiitos, enkä ole siis aloittaja..
Olen itse ollut suhteessa, jossa koin olevani terapeutti. On eri asia, jos haluaa puhua toiselle ikävistä asioista joita on kokenut, kuin se että toisesta tuleekin terapeutti. Ei voi olettaa tämän toisen ratkaisevan ongelmia, jotka johtuu esimerkiksi menneisyyden traumoista.
Kaikkea ei tosiaan voi kaataa toisen niskaan ja jollei ne asiat selviä, niin ne on parempi hoitaa ammattilaisen avulla. Tietysti on aikoja, jolloin menee huonosti, mutta jos se on aina se toinen, jota pitäisi yrittää tukea, niin raskasta se on tälle tukijalle. kaikilla meillä on rajamme mitä me kestetään. Loppujen lopuks kuitenkin molemmilla pitäis olla hyvä olla ja elää. Jos kummallakaan ei ole hyvä olla sen takia että toisella on ongelmia, ei se suhde toimi.
Ajatuksena ei siis ollut, ettei voi puhua mitään ikävistä asioista tai ettei voi tukea toista huonoina aikoina.
Itse olin myös parisuhteessa, jossa toimin terapeuttina, ja kun itse olisin vuorostani tukea tarvinnut, sainkin kasan ongelmia toiselta niskaani... ja loppujen lopuksi jouduin myös kumppania kehoittamaan ammattiauttajan pariin, koska omat resurssit eivät riittänyt hänen auttamiseensa.
Hankaliahan nämä asiat ovat, jos parisuhteessa toinen voi huonosti, ei yleensä toisellakaan mene silloin hyvin... ja toisella on sitten se kynnys mennä ammattiauttajan pariin, enkä sitten tiedä kuinka helppoa ja kallista se sinne on päästäkään kun ei ole omakohtaista kokemusta..
riippuu aika paljon siitä, missä päin Suomea asuu. Pikkukaupungeissa ja haja-asutusalueella on aikas vaikea löytää esim. yhtä psykologia saati sitten aloittaa pitempää terapiaa tms.
Mullakin on kokemusta ongelmallisesta parisuhteesta. Kun tavattiin, niin miehellä oli takanaan todella isoja ongelmia - alkoholismia, huumeita, psykoosikokemus, ex-vaimon itsemurhayritys, tässä vain jotakin. Mullakin oli omat ongelmani - ylihuolehtivat vanhemmat, vaikeuksia seksuaalisuudessa, työuupumus. Kuviteltiin, että tuettaisiin toisiamme, kun puhumme ongelmat julki. Joo... Mutta sit kävikin niin, että puhuimme vain niistä menneisyyden haamuista ja suhteen nykyhetki jäi sivuun. Ja mitä on suhde, jos sitä ei eletä tässä ja nyt? Ei mitään. Aika ironista, että mä kävin tuon suhteen aikana pitkän psykoterapian, mutta olin silti ihan kädetön mun ja puoliskon suhteen kanssa. Ja suhde päättyi mun kannaltani traumaattisesti, kun mies löysi toisen naisen ja jätti mut noin nanosekunnin harkinnan jälkeen.
Ja mikä tän jutun ydin olikaan... Ehkä se, että suhteessa pitäis kumminkin yhdistävien positiivisten asioiden olla isompia kuin kummankin ongelmien/traumojen. Muuten se suhde tavallaan ylläpitää ongelmia. Tärkeintä on aina nykyhetki :)
että ei saa olla suhteessa liian samanlaiset ihmiset :) eli hyvä on et puhutaan, mut jommalla kummalla täytyy olla kyky ymmärtää, koska ei enää puhuta :) ja no tarviihan sen toisenkin silloin sit ymmärtää, et nyt tosiaan riittää jo ja jatketaan elämistä ja jutellaan uusista asioista :)
"...Kuitenkin joku minussa sanoo, että niitä omia ongelmia ei tule kaataa parisuhteen niskaan, mutta taas tuo toinen puoli sotii kuitenkin vastaan...
Osaatko kommentoida tuohon jotain?..."
Minä ajattelen tuon niin, että toisen kanssa tulee jutella ja jakaa niitä huonojakin asioita, mutta ei tule olettaa, että toinen parantaa ne pois. Myöskään kuuntelija ei saa olettaa, että hänen täytyisi parantaa kumppaninsa, mutta tukena saa ja tuleekin olla. Asioita tulee jakaa, mutta vastuu on kannetava itse. Jos on onneton, niin toinen voi vähän piristää mieltä, mutta on itse kannettava kokonaisvastuu omasta onnellisuudesta ja hyvinvoinnista.
...varmuutta koskaan mistään joten älä elä käsijarru päällä. Hyväsky se että on uskallettava jotta jotain voi saada.Jos suhde on muuten hyvä miksi lopettaa? Ei ihmistä nopeasti opi tuntemaan. menneisyys tässä vainoaa sinua. Entä kun olet vanhempi, mitä jää käteen jos aina miettii että kaikki voi mennä pieleen? Voimia sulle, juttele miehen kanssa,
Kyllä, tämä kaikki kuulostaa erittäin tutulta.
Ihmettelin, että olen pystynyt kuitenkin menemään naimisiin, ja mieheni on erittäin hyvä aviomiehenä, mutta minun puolella on edelleen ongelmia jotka johtuvat edellisesta poikaystävästä.
Lueskelen tosi paljon kirjallisuutta joka käsittelee nämä kysymykset psykologian näkökulmasta ja lämpimästi suosittelen seuraavan: Heidi Valasti, Rakasta rohkeasti (uskalla jäädä, uskalla lähteä). Se nimittäin auttoi tosi paljon.