Missä Suomessa asuu rakkaus

Vastaan pääasiassa aloitukseen, mutta tungen tähän kohtaan, koska viittaan vielä tuohon Jeesus-juttuunkin.

En tiedä miksi aloituksessa rakkauden asuinsijaa nimenomaan Suomessa haetaan. Eiköhän kyse ole aivan globaalista asiasta.

Ihmisenä itse rakastan elollista ja elotonta luontoa, asioita ja ihmisiä ajatuksissani ja vieteissäni. Minun tuntemani rakkaus asuu siis minussa.

Tyhjiötä ei ole ollut. Ehkäpä siksi Jeesus ei kuulu rakastamieni ihmisten tai juttujen joukkoon.

Jokaisessa lauseessasi on virhe. Kirjoituksesi pitäisi mennä näin: Kaikissa elävissä olennoissa on ITSEKKYYS sisäsyntyisesti. Kristinusko YRITTÄÄ KORJATA tämän tiedon meissä selittämällä, että olemme synnynnäisesti SYNTISIÄ JA JUMALAN KIRKKAUTTA VAILLA, ja ainoa rakkaus tulee HÄNELTÄ JOKA ITSE ON RAKKAUS.

Suomen kansa on ahdistavan ja masentavan ITSEKESKEISYYDEN runtelema, mutta joissakin ihmisissä pientä elämänilon pilkahdusta on sentään havaittavissa USKON lisääntymisen ja HENKISEN KYPSYNEISYYDEN myötä.

jkdfdk kirjoitti:

Jokaisessa lauseessasi on virhe. Kirjoituksesi pitäisi mennä näin: Kaikissa elävissä olennoissa on ITSEKKYYS sisäsyntyisesti. Kristinusko YRITTÄÄ KORJATA tämän tiedon meissä selittämällä, että olemme synnynnäisesti SYNTISIÄ JA JUMALAN KIRKKAUTTA VAILLA, ja ainoa rakkaus tulee HÄNELTÄ JOKA ITSE ON RAKKAUS.

Suomen kansa on ahdistavan ja masentavan ITSEKESKEISYYDEN runtelema, mutta joissakin ihmisissä pientä elämänilon pilkahdusta on sentään havaittavissa USKON lisääntymisen ja HENKISEN KYPSYNEISYYDEN myötä.

Lue lisää

No niin, tässä tuli nyt krisseliuskonnon ydin, eli peruskäsitys ihmisestä ja rakkaudesta on vinoutunut ja vääristynyt. Tämän takia ihmisillä on ahdistusta ja vihaa itseä ja kaikkia kohtaan, ja harhainen mieli. Tämän sairaan ajattelutavan seurauksena ihminen tekee tuhoa itselleen ja ympäristölleen.

Ps. Ei tarvitse huutaa..

rakkaus kaikissa kirjoitti:

No niin, tässä tuli nyt krisseliuskonnon ydin, eli peruskäsitys ihmisestä ja rakkaudesta on vinoutunut ja vääristynyt. Tämän takia ihmisillä on ahdistusta ja vihaa itseä ja kaikkia kohtaan, ja harhainen mieli. Tämän sairaan ajattelutavan seurauksena ihminen tekee tuhoa itselleen ja ympäristölleen.

Ps. Ei tarvitse huutaa..

Lue lisää

Näin se juuri on. Kun lapsesta asti taotaan päähän tuota ihmisen pahuutta, niin alkaa tuloksetkin näkyä. Meillä mielenterveysongelmaisia on Suomessa paljon enemmän kun muissa pohjoismaissa, ja itsemurhissa ollaan maailman kärjessä.

Kirkolla on oma osuutensa, koska se tappaa ihmisestä elämäniloin ja julistaa kaiken synniksi. Jonkun ajan mukaan ennen synniksi luokitellut teot menevätkin pois muodista, ja kohta tulee uusia syntejä tilalle. Yleensä se synti kuitenkin koskee ihmisen luonnollisia viettejä, joita ei missään tapauksessa saa toteuttaa.

Olisikohan koko Luterialisuus tullut jo tiensä päähän?

porukkaa ja kumminkaan eivät ylimäärä rahojaan luovuta esim. vähäosaisten lapsien hyväksi, eivätkä muillekkaan puutteessa oleville, niin miten sitten tavallinen luterilainen sen tekisi?

Mulle on ainakin kokoajan toitettu elämässä esimerkin tärkeyttä:lapsillekkin vanhempien esimerkki on tärkein. Paremmin lapsiakin opettaa esimerkki, kuin puheet. Ja tuon olen myös elävässä elämässä paikkansa pitäväksi todennut.

Kirkonisät ovat kirkonisiä ja heidän pitäisi osoittaa esimerkkiä, niinkuin myös kirkon johtohenkilöiden.
"Jos sinulla kaksi ihokasta, niin anna se toinen sitä tarvitsevalle" "Paha ei anna paljostaan, hyvä antaa vähästään"

Laupias vantaalainen kirjoitti:

porukkaa ja kumminkaan eivät ylimäärä rahojaan luovuta esim. vähäosaisten lapsien hyväksi, eivätkä muillekkaan puutteessa oleville, niin miten sitten tavallinen luterilainen sen tekisi?

Mulle on ainakin kokoajan toitettu elämässä esimerkin tärkeyttä:lapsillekkin vanhempien esimerkki on tärkein. Paremmin lapsiakin opettaa esimerkki, kuin puheet. Ja tuon olen myös elävässä elämässä paikkansa pitäväksi todennut.

Kirkonisät ovat kirkonisiä ja heidän pitäisi osoittaa esimerkkiä, niinkuin myös kirkon johtohenkilöiden.
"Jos sinulla kaksi ihokasta, niin anna se toinen sitä tarvitsevalle" "Paha ei anna paljostaan, hyvä antaa vähästään"

Lue lisää

muut joutuu muistuttamaan heitä siitä, mitä he opettavat. Luterilaiset ovat sokaistuneet uskomaan, että heidän jumalansa pelastaa heidät vaikka he eläisivät kuinka huonon elämän.

Raamatun mukainen jeesus ei oli teitä kauaa perässänne katsellut. Oottako muuten katsonut Monty Python elokuvan "Life of Brian"? Kannattaa katsoa.

Tilanne on jossakin suomessa melko brutaali kun sitä ajattelee. Ihmiset viis veisaa kirkosta tai mistään uskosta keskimäärin, eli elävät kuin siat pellossa. Kun sitten alkaa mennä huonosti, niin syy on jossakin kirkossa tai uskossa tai uskovaisissa.
Siinä mielessä olisi parempi, että mitään kansankirkkoa ei kollektiivisesti olisi, niin jokainen näkisi paremmin oman osuutensa.

"Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi. Mitä pitäisi tehdä toisin?"

Ymmärrän halusi ja, voisiko sanoa, taipumuksesi nähdä asiat luterilaisuuden kautta. Ja totta on, että kristinuskossa ja luterilaisuudessa on paljon hyvää, joskin paljon huonoakin, kuten palstalla on myös asiallisesti kritisoitu asiattoman ohessa.

Minun huomiotani kiinnittää erityisesti kristinuskossa ja luterilaisuudessa sen itsekeskeisyys ja yksilökeskeisyys. Varmasti moni nyt älähtää, joten tarkennan, että viittaan sellaiseen itsekeskeisyyteen, jonka synnin korostaminen aiheuttaa (ja josta ylempänä suuraakkosilla huutava nimim. "jkdfdk" antaa oivan esimerkin). Luterilaisessa julistuksessa keskitytään juuri sellaiseen itsekeskeisyyteen, jossa oleellista on meidän jokaisen syntisyys ja - voisipa sanoa - melko lailla totaalinen epäonnistuminen ihmisinä, ellemme satu saamaan lähes hurmoksellista uskoa, kuten nämä julistajat edellyttävät. Tästä seuraa aivan loogisesti, että jos ihmisen ajatusmaailma keskittyy vain omaan syntisyyteensä ja epäonnistuneisuuteensa (ja siitä ulos kilvoittelemiseen), miten ihmeessä hänelle jäisi resursseja mihinkään, mitä kutsutaan rakkaudeksi muita ihmisiä tai muuta ympäröivää maailmaa kohtaan? Miten ihminen, joka omaksuu käsityksen itsestään synnynnäisesti syntisenä ja epäkelpona, edes kykenisi rakastamaan ketään muuta, koska sen ehdoton edellytys on kyky hyväksyä ja rakastaa itseään?

Niin, mitä pitäisi tehdä toisin? Yksi vastaus voisi luterilaisuudessa olla, että ryhdytään keskittymään enemmän hyviin ja positiivisiin asioihin. Jossain aikaisemmassa ketjussa keskustelin pappi Sonjan kanssa siitä, että synnillä mätkiminen pappien saarnoissa nyykerryttää ihmisen, ei hän pysty kuulemaan mitään "ilo"sanomaa, koska on kauan sitä ennen sulkenut korvansa moiselta epätoivon, syyllistämisen ja lohduttomuuden julistukselta. Peruslähtökohta on väärä, koska se kaiketi käsittääkseni sanoo, että ihminen on syntinen, mutta saa - huomaa tämä - henkilökohtaisen armon ja pelastuksen. Hän jää edelleen syntiseksi, mutta saa siis jonkun oletetun palkinnon jossain toisessa todellisuudessa. Jos kaivataan rakkautta, lähimmäisenrakkautta ja rakkautta koko maailmaa kohtaan, mistä niitä syntinen ihminen itsestään kaivaa? Mutta jos ihmiselle opetettaisiin, että hän on hyvä ja kykenee hyviin asioihin ja tekoihin - niin, voisiko se toimia?

Buddhalaisuus ja zen auttavat ymmärtämään mitä rakkaus on: olemme itsessämme rakkaus.

Kristinusko johtaa totaalisen harhaan selittäessään, että rakkaus tulee jostain satuhahmosta ja ihmisiä pitää käskeä rakastamaan.

Tarkkailemalla mielen aihauttamia harhakäsityksiä, voimme vapautua niistä, ja päästää itsessämme olevan rakkauden toimimaan ilman mielen aihaeuttamia esteitä.

ihan vaan tavis kirjoitti:

"Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi. Mitä pitäisi tehdä toisin?"

Ymmärrän halusi ja, voisiko sanoa, taipumuksesi nähdä asiat luterilaisuuden kautta. Ja totta on, että kristinuskossa ja luterilaisuudessa on paljon hyvää, joskin paljon huonoakin, kuten palstalla on myös asiallisesti kritisoitu asiattoman ohessa.

Minun huomiotani kiinnittää erityisesti kristinuskossa ja luterilaisuudessa sen itsekeskeisyys ja yksilökeskeisyys. Varmasti moni nyt älähtää, joten tarkennan, että viittaan sellaiseen itsekeskeisyyteen, jonka synnin korostaminen aiheuttaa (ja josta ylempänä suuraakkosilla huutava nimim. "jkdfdk" antaa oivan esimerkin). Luterilaisessa julistuksessa keskitytään juuri sellaiseen itsekeskeisyyteen, jossa oleellista on meidän jokaisen syntisyys ja - voisipa sanoa - melko lailla totaalinen epäonnistuminen ihmisinä, ellemme satu saamaan lähes hurmoksellista uskoa, kuten nämä julistajat edellyttävät. Tästä seuraa aivan loogisesti, että jos ihmisen ajatusmaailma keskittyy vain omaan syntisyyteensä ja epäonnistuneisuuteensa (ja siitä ulos kilvoittelemiseen), miten ihmeessä hänelle jäisi resursseja mihinkään, mitä kutsutaan rakkaudeksi muita ihmisiä tai muuta ympäröivää maailmaa kohtaan? Miten ihminen, joka omaksuu käsityksen itsestään synnynnäisesti syntisenä ja epäkelpona, edes kykenisi rakastamaan ketään muuta, koska sen ehdoton edellytys on kyky hyväksyä ja rakastaa itseään?

Niin, mitä pitäisi tehdä toisin? Yksi vastaus voisi luterilaisuudessa olla, että ryhdytään keskittymään enemmän hyviin ja positiivisiin asioihin. Jossain aikaisemmassa ketjussa keskustelin pappi Sonjan kanssa siitä, että synnillä mätkiminen pappien saarnoissa nyykerryttää ihmisen, ei hän pysty kuulemaan mitään "ilo"sanomaa, koska on kauan sitä ennen sulkenut korvansa moiselta epätoivon, syyllistämisen ja lohduttomuuden julistukselta. Peruslähtökohta on väärä, koska se kaiketi käsittääkseni sanoo, että ihminen on syntinen, mutta saa - huomaa tämä - henkilökohtaisen armon ja pelastuksen. Hän jää edelleen syntiseksi, mutta saa siis jonkun oletetun palkinnon jossain toisessa todellisuudessa. Jos kaivataan rakkautta, lähimmäisenrakkautta ja rakkautta koko maailmaa kohtaan, mistä niitä syntinen ihminen itsestään kaivaa? Mutta jos ihmiselle opetettaisiin, että hän on hyvä ja kykenee hyviin asioihin ja tekoihin - niin, voisiko se toimia?

Lue lisää

Et näköjään tunne luterilaista uskoa. Se, että ihminen on syntinen ja kelvoton, tekee hänet täysin riippuvaiseksi Jumalan armosta. Armon kokeminen puolestaan synnyttää kiitollisuuden. Kun on itse armahdettu, haluaa armahtaa eli rakastaa myös muita. Se rakkaus on Jumalan lahjaa, ja lahjana ihminen välittää sitä eteenpäin. Hän ei kaiva sitä itsestään, niinkuin maallistunut ihminen yrittää kaivaa ja törmää pian sen rajallisuuteen. Ihmistekoinen rakkaus ei pitkälle yllä!

Sinä näet uskovaisen syntisyydessään kieriskelevänä ja voivottelevana, vaikka hän on juuri päinvastaista, vapaa! Se kertoo, ettet tiedä, mitä usko on ja miten se vaikuttaa.
Uskovaisessa ihmisessä on edelleen "vanha osansa", joka saa hänet käyttäytymään Jumalan tahdon vastaisesti. Siksi uskovaisetkin toimivat usein rakkaudettomasti.

ihan vaan tavis kirjoitti:

"Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi. Mitä pitäisi tehdä toisin?"

Ymmärrän halusi ja, voisiko sanoa, taipumuksesi nähdä asiat luterilaisuuden kautta. Ja totta on, että kristinuskossa ja luterilaisuudessa on paljon hyvää, joskin paljon huonoakin, kuten palstalla on myös asiallisesti kritisoitu asiattoman ohessa.

Minun huomiotani kiinnittää erityisesti kristinuskossa ja luterilaisuudessa sen itsekeskeisyys ja yksilökeskeisyys. Varmasti moni nyt älähtää, joten tarkennan, että viittaan sellaiseen itsekeskeisyyteen, jonka synnin korostaminen aiheuttaa (ja josta ylempänä suuraakkosilla huutava nimim. "jkdfdk" antaa oivan esimerkin). Luterilaisessa julistuksessa keskitytään juuri sellaiseen itsekeskeisyyteen, jossa oleellista on meidän jokaisen syntisyys ja - voisipa sanoa - melko lailla totaalinen epäonnistuminen ihmisinä, ellemme satu saamaan lähes hurmoksellista uskoa, kuten nämä julistajat edellyttävät. Tästä seuraa aivan loogisesti, että jos ihmisen ajatusmaailma keskittyy vain omaan syntisyyteensä ja epäonnistuneisuuteensa (ja siitä ulos kilvoittelemiseen), miten ihmeessä hänelle jäisi resursseja mihinkään, mitä kutsutaan rakkaudeksi muita ihmisiä tai muuta ympäröivää maailmaa kohtaan? Miten ihminen, joka omaksuu käsityksen itsestään synnynnäisesti syntisenä ja epäkelpona, edes kykenisi rakastamaan ketään muuta, koska sen ehdoton edellytys on kyky hyväksyä ja rakastaa itseään?

Niin, mitä pitäisi tehdä toisin? Yksi vastaus voisi luterilaisuudessa olla, että ryhdytään keskittymään enemmän hyviin ja positiivisiin asioihin. Jossain aikaisemmassa ketjussa keskustelin pappi Sonjan kanssa siitä, että synnillä mätkiminen pappien saarnoissa nyykerryttää ihmisen, ei hän pysty kuulemaan mitään "ilo"sanomaa, koska on kauan sitä ennen sulkenut korvansa moiselta epätoivon, syyllistämisen ja lohduttomuuden julistukselta. Peruslähtökohta on väärä, koska se kaiketi käsittääkseni sanoo, että ihminen on syntinen, mutta saa - huomaa tämä - henkilökohtaisen armon ja pelastuksen. Hän jää edelleen syntiseksi, mutta saa siis jonkun oletetun palkinnon jossain toisessa todellisuudessa. Jos kaivataan rakkautta, lähimmäisenrakkautta ja rakkautta koko maailmaa kohtaan, mistä niitä syntinen ihminen itsestään kaivaa? Mutta jos ihmiselle opetettaisiin, että hän on hyvä ja kykenee hyviin asioihin ja tekoihin - niin, voisiko se toimia?

Lue lisää

Kiitos avoimesti pohtivasta kirjoituksestasi :)

Näet kristinuskossa ja luterilaisuudessa itse- ja yksilökeskeisyyttä erityisesti synnin korostamisen näkökulmasta. Kaipaat myös sitä, että ihmiselle opetettaisiin hän olevan hyvä ja kykenevän hyviin asioihin ja tekoihin.

Omalla kohdallani voin todeta, että usko on avannut silmäni omalle rajallisuudelleni. Välillä täydelliselle riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteelle. Silti en ole kokenut rakkaudettomutta , vaan päinvastoin . Olen kokenut hyvin vahvasti sen, mitä tarkittaa armo. Miten Jumala voi rakastaa ja antaa anteeksi minulle vaikka en sitä ole mitenkään ansainnut. Kun saa osakseen ehdotonta rakkautta sitä haluaa myös jakaa eteenpäin.

Mielestäni kristinusko haasta erityisesti ihmisessä olevaa hyvää. Varmaankin voisimme enemmän puhua meissä olevasta mahdollisuudesta hyvään.

mono kuoppala
nuoriostyöntekijä

* * * kirjoitti:

Et näköjään tunne luterilaista uskoa. Se, että ihminen on syntinen ja kelvoton, tekee hänet täysin riippuvaiseksi Jumalan armosta. Armon kokeminen puolestaan synnyttää kiitollisuuden. Kun on itse armahdettu, haluaa armahtaa eli rakastaa myös muita. Se rakkaus on Jumalan lahjaa, ja lahjana ihminen välittää sitä eteenpäin. Hän ei kaiva sitä itsestään, niinkuin maallistunut ihminen yrittää kaivaa ja törmää pian sen rajallisuuteen. Ihmistekoinen rakkaus ei pitkälle yllä!

Sinä näet uskovaisen syntisyydessään kieriskelevänä ja voivottelevana, vaikka hän on juuri päinvastaista, vapaa! Se kertoo, ettet tiedä, mitä usko on ja miten se vaikuttaa.
Uskovaisessa ihmisessä on edelleen "vanha osansa", joka saa hänet käyttäytymään Jumalan tahdon vastaisesti. Siksi uskovaisetkin toimivat usein rakkaudettomasti.

Lue lisää

En tiedä, mitä tarkoitat, etten tunne luterilaista uskoa. Siis kenen versiota? Sinun, naapurin Maijan, nuorisotyöntekijä monon, arkkipiispan, viidesläisen heränneen...? Ei ole mitään yhtenäistä luterilaista uskoa. Mutta on sen sijaan se yleinen ilmapiiri, joka luterilaisuudesta välittyy. Ja se on valitettavan kielteinen ja kuten aivan oikein toteat, syntisyydessään kieriskelevä.

Sinun versiosi on, että syntisestä tulee riippuvainen, sitten kiitollinen ja lopulta halukas rakastamaan myös muita. Ongelma vain on, että ihminen ei voi antaa itsestään mitään sellaista, mitä hänessä ei ole. Jos hän ei löydä noita mainitsemiasi asioita vaan jää huutamaan synnynnäistä syntisyyttään, mistä hän ammentaisi rakkautta? Miten sellainen, joka ei näe arvoa edes itsessään, vaan pelkän syntisyyden, voisi nähdä arvon toisissa? Entä miten hän rakastaa itseään, niistä toisista puhumattakaan?

Tämän ei tarvitse piipistyä väittelyyn, onko rakkaus ihmisessä lähtöisin "maallistuneesta" ihmisestä itsestään vai Jumalasta. Aiemmin puhuin itse asiassa luterilaisen uskon välittämästä kuvasta enkä mistään oletetusta totuudesta sen ulkopuolella eli Jumalasta. Ja jos puhutaan nimenomaan luterilaisuuden välittämästä kuvasta, niin se on syntikeskeinen, ihmisen synnynnäistä epäkelpoutta korostava.

Sinun totuutesi on syntisyydelle päinvastainen, vapaa. Hyvä niin. Se ei kuitenkaan ole yleistettävissä kaikkiin kristittyihin, kaikkiin luterilaisiin eikä kaikkeen luterilaisuuden nimissä julistettuun oppiin. Jos uskova käsityksesi mukaan tekee rakkaudettomia tekoja, se on edelleen hänen epäkelpoudestaan johtuvaa. Ja sitä epäkelpouden julistusta nimenomaan kritisoin. Jos ihmiselle opetettaisiin alusta lähtien, että hän on hyvä, hänen olisi - ehkä - helpompi toteuttaa hyvää ja rakkautta elämässään. Kun hänelle toitotetaan, että hän on synnynnäisesti kelvoton ja vielä uskoontultuaankin saattaa tehdä rakkaudettomia tekoja entisestä epäkelpoudestaan johtuen, onko ihme, että aina joku toteaa "olen kuitenkin syntinen ja helvettiin tästä varmaan joudutaan, joten mitä väliä, jos teen tämän pahan asian" (esimerkki hiukan muunnettuna sellaisen ihmisen suusta, joka nimenomaan korostaa uskovansa kirkon opettamalla tavalla Jeesukseen).

ihan vaan tavis kirjoitti:

En tiedä, mitä tarkoitat, etten tunne luterilaista uskoa. Siis kenen versiota? Sinun, naapurin Maijan, nuorisotyöntekijä monon, arkkipiispan, viidesläisen heränneen...? Ei ole mitään yhtenäistä luterilaista uskoa. Mutta on sen sijaan se yleinen ilmapiiri, joka luterilaisuudesta välittyy. Ja se on valitettavan kielteinen ja kuten aivan oikein toteat, syntisyydessään kieriskelevä.

Sinun versiosi on, että syntisestä tulee riippuvainen, sitten kiitollinen ja lopulta halukas rakastamaan myös muita. Ongelma vain on, että ihminen ei voi antaa itsestään mitään sellaista, mitä hänessä ei ole. Jos hän ei löydä noita mainitsemiasi asioita vaan jää huutamaan synnynnäistä syntisyyttään, mistä hän ammentaisi rakkautta? Miten sellainen, joka ei näe arvoa edes itsessään, vaan pelkän syntisyyden, voisi nähdä arvon toisissa? Entä miten hän rakastaa itseään, niistä toisista puhumattakaan?

Tämän ei tarvitse piipistyä väittelyyn, onko rakkaus ihmisessä lähtöisin "maallistuneesta" ihmisestä itsestään vai Jumalasta. Aiemmin puhuin itse asiassa luterilaisen uskon välittämästä kuvasta enkä mistään oletetusta totuudesta sen ulkopuolella eli Jumalasta. Ja jos puhutaan nimenomaan luterilaisuuden välittämästä kuvasta, niin se on syntikeskeinen, ihmisen synnynnäistä epäkelpoutta korostava.

Sinun totuutesi on syntisyydelle päinvastainen, vapaa. Hyvä niin. Se ei kuitenkaan ole yleistettävissä kaikkiin kristittyihin, kaikkiin luterilaisiin eikä kaikkeen luterilaisuuden nimissä julistettuun oppiin. Jos uskova käsityksesi mukaan tekee rakkaudettomia tekoja, se on edelleen hänen epäkelpoudestaan johtuvaa. Ja sitä epäkelpouden julistusta nimenomaan kritisoin. Jos ihmiselle opetettaisiin alusta lähtien, että hän on hyvä, hänen olisi - ehkä - helpompi toteuttaa hyvää ja rakkautta elämässään. Kun hänelle toitotetaan, että hän on synnynnäisesti kelvoton ja vielä uskoontultuaankin saattaa tehdä rakkaudettomia tekoja entisestä epäkelpoudestaan johtuen, onko ihme, että aina joku toteaa "olen kuitenkin syntinen ja helvettiin tästä varmaan joudutaan, joten mitä väliä, jos teen tämän pahan asian" (esimerkki hiukan muunnettuna sellaisen ihmisen suusta, joka nimenomaan korostaa uskovansa kirkon opettamalla tavalla Jeesukseen).

Lue lisää

Luterilaisella uskolla tarkoitan Lutherin käsityksiin perustuvaa oppia uskosta. Sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansion tähden. Hän pelastuu elämästä erossa Jumalasta sekä ajallisessa elämässään että ikuisuudessa.

"...se on valitettavan kielteinen ja kuten aivan oikein toteat, syntisyydessään kieriskelevä."
En sanonut noin, vaan näin:
"Sinä näet uskovaisen syntisyydessään kieriskelevänä ja voivottelevana, vaikka hän on juuri päinvastaista, vapaa!"


"Sinun versiosi on, että syntisestä tulee riippuvainen, sitten kiitollinen ja lopulta halukas rakastamaan myös muita. Ongelma vain on, että ihminen ei voi antaa itsestään mitään sellaista, mitä hänessä ei ole. Jos hän ei löydä noita mainitsemiasi asioita vaan jää huutamaan synnynnäistä syntisyyttään, mistä hän ammentaisi rakkautta? Miten sellainen, joka ei näe arvoa edes itsessään, vaan pelkän syntisyyden, voisi nähdä arvon toisissa? Entä miten hän rakastaa itseään, niistä toisista puhumattakaan?"

Tuollainen ihminen ei ole saanut uskon lahjaa, vaan hän on ilmeisesti ns. heränneessä tilassa. Hän on tullut tietoiseksi syntisyydestään, mutta ei usko, että se hänen syntisyytensä on sovitettu. Hän on kuin velallinen, joka valittaa velkataakkansa alla, vaikka se hänen velkansa on jo maksettu!
Häntä on rakastettu suunnattomasti, mutta hän ei jostain syystä voi tai halua ottaa tuota rakkautta vastaan.

"Ja jos puhutaan nimenomaan luterilaisuuden välittämästä kuvasta, niin se on syntikeskeinen, ihmisen synnynnäistä epäkelpoutta korostava."
Minusta taas luterilaisuuden välittämä kuva on armokeskeinen, puhdasta armoa korostava. Ihmisen ei tarvitse ponnistella autuutensa eteen.


"Jos ihmiselle opetettaisiin alusta lähtien, että hän on hyvä, hänen olisi - ehkä - helpompi toteuttaa hyvää ja rakkautta elämässään."
Itselläni on aika kielteisiä kokemuksia siitä, että ihmisen on annettu ymmärtää olevansa hyvä. Hän on jäänyt tavallaan liian eheäksi, hänestä puuttuu se halkeama, josta pääsee sisälle ymmärrys omasta viallisuudesta ja sitä myötä halu ymmärtää toisia viallisia. Yleensäkin itseään hyvänä pitävä ihminen on helposti armoton niitä kohtaan, joita pitää pahoina.


"...onko ihme, että aina joku toteaa "olen kuitenkin syntinen ja helvettiin tästä varmaan joudutaan, joten mitä väliä, jos teen tämän pahan asian" (esimerkki hiukan muunnettuna sellaisen ihmisen suusta, joka nimenomaan korostaa uskovansa kirkon opettamalla tavalla Jeesukseen)."
Mielestäni tuolle ihmiselle ei ole auennut, mistä uskossa on kysymys.

* * * kirjoitti:

Luterilaisella uskolla tarkoitan Lutherin käsityksiin perustuvaa oppia uskosta. Sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen ansion tähden. Hän pelastuu elämästä erossa Jumalasta sekä ajallisessa elämässään että ikuisuudessa.

"...se on valitettavan kielteinen ja kuten aivan oikein toteat, syntisyydessään kieriskelevä."
En sanonut noin, vaan näin:
"Sinä näet uskovaisen syntisyydessään kieriskelevänä ja voivottelevana, vaikka hän on juuri päinvastaista, vapaa!"


"Sinun versiosi on, että syntisestä tulee riippuvainen, sitten kiitollinen ja lopulta halukas rakastamaan myös muita. Ongelma vain on, että ihminen ei voi antaa itsestään mitään sellaista, mitä hänessä ei ole. Jos hän ei löydä noita mainitsemiasi asioita vaan jää huutamaan synnynnäistä syntisyyttään, mistä hän ammentaisi rakkautta? Miten sellainen, joka ei näe arvoa edes itsessään, vaan pelkän syntisyyden, voisi nähdä arvon toisissa? Entä miten hän rakastaa itseään, niistä toisista puhumattakaan?"

Tuollainen ihminen ei ole saanut uskon lahjaa, vaan hän on ilmeisesti ns. heränneessä tilassa. Hän on tullut tietoiseksi syntisyydestään, mutta ei usko, että se hänen syntisyytensä on sovitettu. Hän on kuin velallinen, joka valittaa velkataakkansa alla, vaikka se hänen velkansa on jo maksettu!
Häntä on rakastettu suunnattomasti, mutta hän ei jostain syystä voi tai halua ottaa tuota rakkautta vastaan.

"Ja jos puhutaan nimenomaan luterilaisuuden välittämästä kuvasta, niin se on syntikeskeinen, ihmisen synnynnäistä epäkelpoutta korostava."
Minusta taas luterilaisuuden välittämä kuva on armokeskeinen, puhdasta armoa korostava. Ihmisen ei tarvitse ponnistella autuutensa eteen.


"Jos ihmiselle opetettaisiin alusta lähtien, että hän on hyvä, hänen olisi - ehkä - helpompi toteuttaa hyvää ja rakkautta elämässään."
Itselläni on aika kielteisiä kokemuksia siitä, että ihmisen on annettu ymmärtää olevansa hyvä. Hän on jäänyt tavallaan liian eheäksi, hänestä puuttuu se halkeama, josta pääsee sisälle ymmärrys omasta viallisuudesta ja sitä myötä halu ymmärtää toisia viallisia. Yleensäkin itseään hyvänä pitävä ihminen on helposti armoton niitä kohtaan, joita pitää pahoina.


"...onko ihme, että aina joku toteaa "olen kuitenkin syntinen ja helvettiin tästä varmaan joudutaan, joten mitä väliä, jos teen tämän pahan asian" (esimerkki hiukan muunnettuna sellaisen ihmisen suusta, joka nimenomaan korostaa uskovansa kirkon opettamalla tavalla Jeesukseen)."
Mielestäni tuolle ihmiselle ei ole auennut, mistä uskossa on kysymys.

Lue lisää

"Luterilaisella uskolla tarkoitan Lutherin käsityksiin perustuvaa oppia uskosta."

Ok. Mutta jos olet lukenut tätä tai vastaavia palstoja, tai seurannut syksyn aikana luterilaisen kirkon ympärillä velloneita keskusteluja, lienet huomannut, että noillakin antamillasi ehdoilla versioita on tavattoman monia. Harva luterilaiseksi itseään kutsuva kai Lutherin oppeja suoranaisesti kiistää, mutta käsitykset uskosta näyttäytyvät varsin toisistaan poikkeavina.

Toistan vielä toisen kerran, etten puhunut alunperin kenenkään yksittäisen ihmisen uskosta. Alunperin vastasin nuorisotyöntekijä monolle, hänen ajatukseensa luterilaiseen kristillisyyteen kuuluvista asioista ja siitä, miksi niistä huolimatta häntä lainaten "emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi". Kuten sanoin aiemmin, sinun versiosi on, että ihminen uskostaan huolimatta on edelleen jollain tavoin syntinen, epäkelpo, sitä mitä hän luterilaisuudesta välittyvän kuvan mukaan on ollut syntymästään saakka. Luterilaisessa kontekstissa hän ei todennäköisesti ole oppinut kuulemaan, että hän olisi syntymästään asti hyvä ja riittävä ihmisenä ja kykenevä hyviin asioihin ja rakkauteen toisia ihmisiä ja muuta maailmaa kohtaan - ellei hän täytä tiettyä ennakkoehtoa eli tule uskoon.

"Minusta taas luterilaisuuden välittämä kuva on armokeskeinen, puhdasta armoa korostava"

Ymmärrän, mitä haluat sanoa, mutta tuo toteutuu luterilaisessa puheessa vasta synnin jälkeen, eikö niin? Ensin tarvitaan puhetta synnistä ennen kuin voidaan antaa armoa. Se voisi olla toisinkin, siis jos haluttaisiin pyrkiä kohti ihmisyyttä, joka on kykenevämpi välittämään hyvää ja rakkautta toisilleen.

"Itselläni on aika kielteisiä kokemuksia siitä, että ihmisen on annettu ymmärtää olevansa hyvä"

En tiedä, millaisia kokemuksesi ovat. Niitä lienee useampia, koska puhut monikossa kokemuksista? Ja kaikki esimerkitkö ovat johtaneet kuvaamasi kaltaiseen armottomuuteen? Oletko varma, että niissä useissa tapauksissa on ollut kyse siitä, että ihmiselle on todellakin alusta lähtien kerrottu hänen olevan hyvä, riittävä, kykenevä hyviin asioihin ja rakastamiseen jne. (synnissä kieriskelyn sijaan) eikä kyse ole ollut toiseen suuntaan vääristyneestä ajattelusta, jossa ihmiselle on opetettu hänen olevan muita parempi, erinomaisempi?

"Mielestäni tuolle ihmiselle ei ole auennut, mistä uskossa on kysymys"

Juuri tämä on se luterilaisuuden kamala itse- ja yksilökeskeisyys yhdeltä suunnalta. Syntinsä saa anteeksi ja uskonvarmuuden löytää, kun kilvoittelee oikein. Jos siihen ei kykene, ihminen sinuakin lainaten "ei ole saanut uskon lahjaa", "ei jostain syystä voi tai halua ottaa tuota rakkautta vastaan". Vika on edelleen yksilössä. Hän ei ole vielä "onnistunut" elämässään löytämällä juuri oikealla tavalla määriteltyä uskoa, hän on vielä viallinen - ja ehkä sellaiseksi jää... Joskus kritisoidaan ihmisiä, jotka näkevät onnistumisensa aina omana ansionaan, mutta syyttävät epäonnistumisistaan aina muita tai olosuhteita. Luterilaisuus esittämälläsi tavalla on juuri tuollainen ihminen. "Onnistuminen" eli oikealla tavalla uskoontulo on seurausta yksin armosta, se on ihmisen itsensä ulottumattomissa. Mutta kas kummaa... epäonnistuminen, oikean uskon tulkitseminen väärin johtuukin ihmisestä itsestään, hänen vajavaisuudestaan.

Nyt mennään kuitenkin harhateille. Aloitin kommentoimalla monolle, millaisia ongelmia näen siinä kuvassa, joka luterilaisuudesta tulee. Siis nimenomaan tämän rakkauskeskustelun tiimoilta. Sanot, että ymmärrän luterilaisuuden jollakin oleellisella tavalla väärin. Et kuitenkaan ole esittänyt mitään erityistä sen argumenttisi puolesta, että ihmisestä tulisi merkittävästi kyvykkäämpi osoittamaan rakkautta ympäristölleen, jos hän joutuu ns. kahlaamaan pohjamutien kautta oman synnintuntonsa kanssa verrattuna siihen, että hän saisi alusta lähtien oppia olevansa hyvä ja riittävä ihminen.

ihan vaan tavis kirjoitti:

"Luterilaisella uskolla tarkoitan Lutherin käsityksiin perustuvaa oppia uskosta."

Ok. Mutta jos olet lukenut tätä tai vastaavia palstoja, tai seurannut syksyn aikana luterilaisen kirkon ympärillä velloneita keskusteluja, lienet huomannut, että noillakin antamillasi ehdoilla versioita on tavattoman monia. Harva luterilaiseksi itseään kutsuva kai Lutherin oppeja suoranaisesti kiistää, mutta käsitykset uskosta näyttäytyvät varsin toisistaan poikkeavina.

Toistan vielä toisen kerran, etten puhunut alunperin kenenkään yksittäisen ihmisen uskosta. Alunperin vastasin nuorisotyöntekijä monolle, hänen ajatukseensa luterilaiseen kristillisyyteen kuuluvista asioista ja siitä, miksi niistä huolimatta häntä lainaten "emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi". Kuten sanoin aiemmin, sinun versiosi on, että ihminen uskostaan huolimatta on edelleen jollain tavoin syntinen, epäkelpo, sitä mitä hän luterilaisuudesta välittyvän kuvan mukaan on ollut syntymästään saakka. Luterilaisessa kontekstissa hän ei todennäköisesti ole oppinut kuulemaan, että hän olisi syntymästään asti hyvä ja riittävä ihmisenä ja kykenevä hyviin asioihin ja rakkauteen toisia ihmisiä ja muuta maailmaa kohtaan - ellei hän täytä tiettyä ennakkoehtoa eli tule uskoon.

"Minusta taas luterilaisuuden välittämä kuva on armokeskeinen, puhdasta armoa korostava"

Ymmärrän, mitä haluat sanoa, mutta tuo toteutuu luterilaisessa puheessa vasta synnin jälkeen, eikö niin? Ensin tarvitaan puhetta synnistä ennen kuin voidaan antaa armoa. Se voisi olla toisinkin, siis jos haluttaisiin pyrkiä kohti ihmisyyttä, joka on kykenevämpi välittämään hyvää ja rakkautta toisilleen.

"Itselläni on aika kielteisiä kokemuksia siitä, että ihmisen on annettu ymmärtää olevansa hyvä"

En tiedä, millaisia kokemuksesi ovat. Niitä lienee useampia, koska puhut monikossa kokemuksista? Ja kaikki esimerkitkö ovat johtaneet kuvaamasi kaltaiseen armottomuuteen? Oletko varma, että niissä useissa tapauksissa on ollut kyse siitä, että ihmiselle on todellakin alusta lähtien kerrottu hänen olevan hyvä, riittävä, kykenevä hyviin asioihin ja rakastamiseen jne. (synnissä kieriskelyn sijaan) eikä kyse ole ollut toiseen suuntaan vääristyneestä ajattelusta, jossa ihmiselle on opetettu hänen olevan muita parempi, erinomaisempi?

"Mielestäni tuolle ihmiselle ei ole auennut, mistä uskossa on kysymys"

Juuri tämä on se luterilaisuuden kamala itse- ja yksilökeskeisyys yhdeltä suunnalta. Syntinsä saa anteeksi ja uskonvarmuuden löytää, kun kilvoittelee oikein. Jos siihen ei kykene, ihminen sinuakin lainaten "ei ole saanut uskon lahjaa", "ei jostain syystä voi tai halua ottaa tuota rakkautta vastaan". Vika on edelleen yksilössä. Hän ei ole vielä "onnistunut" elämässään löytämällä juuri oikealla tavalla määriteltyä uskoa, hän on vielä viallinen - ja ehkä sellaiseksi jää... Joskus kritisoidaan ihmisiä, jotka näkevät onnistumisensa aina omana ansionaan, mutta syyttävät epäonnistumisistaan aina muita tai olosuhteita. Luterilaisuus esittämälläsi tavalla on juuri tuollainen ihminen. "Onnistuminen" eli oikealla tavalla uskoontulo on seurausta yksin armosta, se on ihmisen itsensä ulottumattomissa. Mutta kas kummaa... epäonnistuminen, oikean uskon tulkitseminen väärin johtuukin ihmisestä itsestään, hänen vajavaisuudestaan.

Nyt mennään kuitenkin harhateille. Aloitin kommentoimalla monolle, millaisia ongelmia näen siinä kuvassa, joka luterilaisuudesta tulee. Siis nimenomaan tämän rakkauskeskustelun tiimoilta. Sanot, että ymmärrän luterilaisuuden jollakin oleellisella tavalla väärin. Et kuitenkaan ole esittänyt mitään erityistä sen argumenttisi puolesta, että ihmisestä tulisi merkittävästi kyvykkäämpi osoittamaan rakkautta ympäristölleen, jos hän joutuu ns. kahlaamaan pohjamutien kautta oman synnintuntonsa kanssa verrattuna siihen, että hän saisi alusta lähtien oppia olevansa hyvä ja riittävä ihminen.

Lue lisää

Kiitos, että jaksat pohtia asioita perusteellisesti ja asiallisella otteella.

Minulle välittyy kommenteistasi kuva, että olet saanut luterilaisuudesta hyvin kielteisen yleisnäkemyksen.

Ymmärränkö oikein, että tarkoitat sen olevan myös yleinen mielipide? Jos tarkoitat tätä, mistä päättelet asian olevan näin?

mono kuoppala
nuorisotyöntekijä

kuunteleva_kirkko kirjoitti:

Kiitos, että jaksat pohtia asioita perusteellisesti ja asiallisella otteella.

Minulle välittyy kommenteistasi kuva, että olet saanut luterilaisuudesta hyvin kielteisen yleisnäkemyksen.

Ymmärränkö oikein, että tarkoitat sen olevan myös yleinen mielipide? Jos tarkoitat tätä, mistä päättelet asian olevan näin?

mono kuoppala
nuorisotyöntekijä

Lue lisää

"olet saanut luterilaisuudesta hyvin kielteisen yleisnäkemyksen"

Itse asiassa, ei ihan noinkaan. Kuten ekassa vastauksessani sinulle mainitsin, luterilaisuudessa on mielestäni paljon hyvää, jos kohta huonoakin. Mutta tämä syntisyydessä piehtaroiminen on mielestäni yksi kristillisyyden ja tutuimpana siitä, luterilaisuuden, heikko kohta. Jos pohditaan, kuten aloittaja teki, mistä löytää rakkautta, niin yhtenä syynä rakkaudettomuuteen näen juuri luterilaisen yksilökeskeisyyden ja synnissä (yleisemmin negatiivisissa asioissa) rypemisen. En oikein pysty näkemään, millä tavoin ihminen, jonka ajatusmaailmaan taotaan piltistä saakka syntiä ja armon ehtona uskoa tietyllä tapaa tiettyyn tyyppiin, voisi löytää itsestään rakkautta edes itseensä muista puhumattakaan. Jotkut siinä onnistuvat moisesta negatiivisuusmällistä huolimatta, kuten jotkut onnistuvat ilman sitä. Mutta todennäköisesti jälkimmäisille se on huomattavan paljon helpompaa. Positiivisuudesta on helpompi ammentaa positiivisuutta kuin negatiivisuudesta.

"Ymmärränkö oikein, että tarkoitat sen olevan myös yleinen mielipide?"

En ihan tajunnut. Kenen yleinen mielipide? Olen nimenomaan puhunut siitä mielikuvasta, jonka minusta luterilaisuudesta välittyy. Siitä synnillä meuhkaamisesta, joka on valloillaan ajoittain tälläkin palstalla, jota edustaa tässä keskustelussa kuvaavasti nimim. "jkdfdk", ja josta on väännetty muutenkin kuluneena syksynä oikein urakalla. Synnistä, joka on niin erottamaton osa kirkon oppia, ettei siitä voi luopua (joten sen määritelmää pitää taivutella) ja jos joku uskaltaa pyrkiä luopumaan synnin käsitteestä, hän on tuossa välissä vastailleen "kolmentähden" sanoja lainatakseni "maallistunut ihminen" (eli jotain määrittelemätöntä, muttei kovin imartelevaa, oletan). Yritän vastata paremmin, kunhan täsmennät, mitä tarkoitit.

ihan vaan tavis kirjoitti:

"Luterilaisella uskolla tarkoitan Lutherin käsityksiin perustuvaa oppia uskosta."

Ok. Mutta jos olet lukenut tätä tai vastaavia palstoja, tai seurannut syksyn aikana luterilaisen kirkon ympärillä velloneita keskusteluja, lienet huomannut, että noillakin antamillasi ehdoilla versioita on tavattoman monia. Harva luterilaiseksi itseään kutsuva kai Lutherin oppeja suoranaisesti kiistää, mutta käsitykset uskosta näyttäytyvät varsin toisistaan poikkeavina.

Toistan vielä toisen kerran, etten puhunut alunperin kenenkään yksittäisen ihmisen uskosta. Alunperin vastasin nuorisotyöntekijä monolle, hänen ajatukseensa luterilaiseen kristillisyyteen kuuluvista asioista ja siitä, miksi niistä huolimatta häntä lainaten "emme tarpeeksi hyvin osaa tuota ohjetta elää todeksi". Kuten sanoin aiemmin, sinun versiosi on, että ihminen uskostaan huolimatta on edelleen jollain tavoin syntinen, epäkelpo, sitä mitä hän luterilaisuudesta välittyvän kuvan mukaan on ollut syntymästään saakka. Luterilaisessa kontekstissa hän ei todennäköisesti ole oppinut kuulemaan, että hän olisi syntymästään asti hyvä ja riittävä ihmisenä ja kykenevä hyviin asioihin ja rakkauteen toisia ihmisiä ja muuta maailmaa kohtaan - ellei hän täytä tiettyä ennakkoehtoa eli tule uskoon.

"Minusta taas luterilaisuuden välittämä kuva on armokeskeinen, puhdasta armoa korostava"

Ymmärrän, mitä haluat sanoa, mutta tuo toteutuu luterilaisessa puheessa vasta synnin jälkeen, eikö niin? Ensin tarvitaan puhetta synnistä ennen kuin voidaan antaa armoa. Se voisi olla toisinkin, siis jos haluttaisiin pyrkiä kohti ihmisyyttä, joka on kykenevämpi välittämään hyvää ja rakkautta toisilleen.

"Itselläni on aika kielteisiä kokemuksia siitä, että ihmisen on annettu ymmärtää olevansa hyvä"

En tiedä, millaisia kokemuksesi ovat. Niitä lienee useampia, koska puhut monikossa kokemuksista? Ja kaikki esimerkitkö ovat johtaneet kuvaamasi kaltaiseen armottomuuteen? Oletko varma, että niissä useissa tapauksissa on ollut kyse siitä, että ihmiselle on todellakin alusta lähtien kerrottu hänen olevan hyvä, riittävä, kykenevä hyviin asioihin ja rakastamiseen jne. (synnissä kieriskelyn sijaan) eikä kyse ole ollut toiseen suuntaan vääristyneestä ajattelusta, jossa ihmiselle on opetettu hänen olevan muita parempi, erinomaisempi?

"Mielestäni tuolle ihmiselle ei ole auennut, mistä uskossa on kysymys"

Juuri tämä on se luterilaisuuden kamala itse- ja yksilökeskeisyys yhdeltä suunnalta. Syntinsä saa anteeksi ja uskonvarmuuden löytää, kun kilvoittelee oikein. Jos siihen ei kykene, ihminen sinuakin lainaten "ei ole saanut uskon lahjaa", "ei jostain syystä voi tai halua ottaa tuota rakkautta vastaan". Vika on edelleen yksilössä. Hän ei ole vielä "onnistunut" elämässään löytämällä juuri oikealla tavalla määriteltyä uskoa, hän on vielä viallinen - ja ehkä sellaiseksi jää... Joskus kritisoidaan ihmisiä, jotka näkevät onnistumisensa aina omana ansionaan, mutta syyttävät epäonnistumisistaan aina muita tai olosuhteita. Luterilaisuus esittämälläsi tavalla on juuri tuollainen ihminen. "Onnistuminen" eli oikealla tavalla uskoontulo on seurausta yksin armosta, se on ihmisen itsensä ulottumattomissa. Mutta kas kummaa... epäonnistuminen, oikean uskon tulkitseminen väärin johtuukin ihmisestä itsestään, hänen vajavaisuudestaan.

Nyt mennään kuitenkin harhateille. Aloitin kommentoimalla monolle, millaisia ongelmia näen siinä kuvassa, joka luterilaisuudesta tulee. Siis nimenomaan tämän rakkauskeskustelun tiimoilta. Sanot, että ymmärrän luterilaisuuden jollakin oleellisella tavalla väärin. Et kuitenkaan ole esittänyt mitään erityistä sen argumenttisi puolesta, että ihmisestä tulisi merkittävästi kyvykkäämpi osoittamaan rakkautta ympäristölleen, jos hän joutuu ns. kahlaamaan pohjamutien kautta oman synnintuntonsa kanssa verrattuna siihen, että hän saisi alusta lähtien oppia olevansa hyvä ja riittävä ihminen.

Lue lisää

Vastaan jotakin.
Kristinusko/luterilaisuus on samalla kertaa äärimmäisen yksilökeskeistä ja äärimmäisen yhteisöllistä. Se, että se lähtee yksilöstä, on syvän viisasta. Ihminen ei voi rakastaa muita, jos ei tunne itseään rakastetuksi. Ihmisiltä saatu rakkaus on rajallista. Lapselle se vielä riittää, mutta aikuinen tajuaa ihmisen rakkauden rajallisuuden. Jumalan rakkaus on rajatonta.
Kun ihminen tuntee itsensä armahdetuksi, hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen. Sillä tavalla usko vie yhteisöllisyyteen, ja tuo yhteisö on koko ihmiskunta.
Kun puhutaan luterilaisuudesta, yksilöä ei voi sivuuttaa, koska koko uskoa ei ole ilman tuota yksilökeskeisyyttä.

Näet synnistä puhumisen kauheana mörkönä. Ehkä sinua itseäsi on manipuloitu jollakin ikävällä tavalla tuijottamaan syntisyyteesi? Itse näen siitä puhumisen helpotuksena, tosiasioitten myöntämisenä. Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä ja yrittää varjella tuota kaunista käsitystä itsestään. Hänelle on suuri helpotus, kun saa myöntää olevansa kehno ja rähjäinen ja tarvitsevansa armoa. Puhun kokemuksesta.
En jaksa uskoa, että ihmisistä ja maailmasta tulisi onnellisempia sillä, että ihmisille opetetaan, että he ovat hyviä. Eivät he sillä ihmisyydestään pääse, vaan joutuvat vain työntämään päänsä pensaaseen, että jaksaisivat pitää itseään niin hyvinä. Siitä taas on monenlaisia huonoja seurauksia. Vain totuus tekee vapaaksi ja antaa rohkeutta katsoa ikäviä tosiasioita silmiin.
Noissa kokemuksissa, joista puhuin edellisessä viestissäni, oli kyse itsestäni ja joistakin läheisistäni. Ei kenellekään meistä ollut opetettu, että olisimme muita parempia tai erinomaisempia. Oli vain kohdeltu hyvänä eikä koskaan sanottu, että olet paha. Siitä syntyi se tunne, että minulla ei ole lupaa olla huono ja paha. Minulla ei ole lupaa olla se mikä todella olen.

Jokainen näkee asiat omien silmälasiensa läpi. Sinä näet luterilaisuuden jostakin syystä synkkänä synninkorostajana. Minä näen sen ihmistä vapauttavana.

* * * kirjoitti:

Vastaan jotakin.
Kristinusko/luterilaisuus on samalla kertaa äärimmäisen yksilökeskeistä ja äärimmäisen yhteisöllistä. Se, että se lähtee yksilöstä, on syvän viisasta. Ihminen ei voi rakastaa muita, jos ei tunne itseään rakastetuksi. Ihmisiltä saatu rakkaus on rajallista. Lapselle se vielä riittää, mutta aikuinen tajuaa ihmisen rakkauden rajallisuuden. Jumalan rakkaus on rajatonta.
Kun ihminen tuntee itsensä armahdetuksi, hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen. Sillä tavalla usko vie yhteisöllisyyteen, ja tuo yhteisö on koko ihmiskunta.
Kun puhutaan luterilaisuudesta, yksilöä ei voi sivuuttaa, koska koko uskoa ei ole ilman tuota yksilökeskeisyyttä.

Näet synnistä puhumisen kauheana mörkönä. Ehkä sinua itseäsi on manipuloitu jollakin ikävällä tavalla tuijottamaan syntisyyteesi? Itse näen siitä puhumisen helpotuksena, tosiasioitten myöntämisenä. Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä ja yrittää varjella tuota kaunista käsitystä itsestään. Hänelle on suuri helpotus, kun saa myöntää olevansa kehno ja rähjäinen ja tarvitsevansa armoa. Puhun kokemuksesta.
En jaksa uskoa, että ihmisistä ja maailmasta tulisi onnellisempia sillä, että ihmisille opetetaan, että he ovat hyviä. Eivät he sillä ihmisyydestään pääse, vaan joutuvat vain työntämään päänsä pensaaseen, että jaksaisivat pitää itseään niin hyvinä. Siitä taas on monenlaisia huonoja seurauksia. Vain totuus tekee vapaaksi ja antaa rohkeutta katsoa ikäviä tosiasioita silmiin.
Noissa kokemuksissa, joista puhuin edellisessä viestissäni, oli kyse itsestäni ja joistakin läheisistäni. Ei kenellekään meistä ollut opetettu, että olisimme muita parempia tai erinomaisempia. Oli vain kohdeltu hyvänä eikä koskaan sanottu, että olet paha. Siitä syntyi se tunne, että minulla ei ole lupaa olla huono ja paha. Minulla ei ole lupaa olla se mikä todella olen.

Jokainen näkee asiat omien silmälasiensa läpi. Sinä näet luterilaisuuden jostakin syystä synkkänä synninkorostajana. Minä näen sen ihmistä vapauttavana.

Lue lisää

Olemme yhtä mieltä, että "Ihminen ei voi rakastaa muita, jos ei tunne itseään rakastetuksi". Lisään vielä, että tärkeintä on ihmisen kyetä rakastamaan itseään. Ihminen, joka inhoaa tai vihaa itseään, ei oikeasti kykene rakastamaan muitakaan. Silloin on kyse enemmänkin jostain riippuvuudesta, vaikka se rakkaudeksi nimettäisiin. Puhut ihmisen rakkauden rajallisuudesta. Samalla varsin rohkeasti yleistät, että "... hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen". Olemme taas dilemmassa, että ihminen joko on muuttunut uskon ansiosta hyväksi, tai jos ei ole, niin hän on edelleen epäkelpo. Jotenkin tässä yhtälössä ansiot annetaan aina Jumalalle, mutta jos homma meneekin pieleen, eikä uskova ihminen edelleenkään "jaksa pitää itseään niin hyvinä" että muistaisi armahtaa jokaikisen muun - syyllinen on hän itse vajavaisuudessaan.

En ehkä näe synnistä puhumista mörkönä, mutta ei se kaukaa liippaa. Ei minua ole manipuloitu enempää kuin mitä kouluopetuksessa muutama vuosikymmen sitten näistä puhuttiin - eli ei aivan mahdottomasti. Enemmänkin olen hämmästellyt, mitä hyötyä, positiivista, rakentavaa tästä synnillä mässäilystä voi olla. Jos siis pyritään kohti rakastavampaa ihmistä.

Puhumme hiukan toistemme ohi, koska käsittääkseni edelleenkin pidät sitä, että ihmistä rohkaistaisiin, samana kuin hänen edellytettäisiin olevan jotenkin täydellinen "Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä". Minusta ihmiselle on huomattavasti raskaampaa, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa syntymästään asti epäkelpo, syntinen, paha. Koulussakin lapsi alkaa toteuttaa sitä, mitä hänelle toistetaan. Jos häntä kehutaan saavutuksistaan (olivatpa objektiivisesti hyviä tai eivät), hän alkaa luottaa kykyihinsä ja suoriutua paremmin. Jos hänen suorituksiaan vähätellään, hän alkaa uskoa olevansa muita huonompi ja todella suoriutuukin huonosti. Mitä se enää onkaan, jos ihmiselle uskotellaan, että hän on perimmältään, luonnoltaan paha tai huono? Kumpaan hän todennäköisesti suuntautuu, hyvään vai pahaan suhteessa omaan elämäänsä, muihin ihmisiin, muuhun ympäristöönsä? Kaikki kun eivät halua tai onnistu saamaan sitä uskoa, joka maagisesti tekisi heistä halukkaita - ja kyvykkäitä - armahtamaan myös kaikkia muita. Se, mistä minä puhun, ei sulje pois, etteikö ihminen voisi nähdä puutteitaan, "rähjäisyyttään". Mutta tarvitseeko hänen jäädä rypemään "syntisyydessään"?

"En jaksa uskoa, että ihmisistä ja maailmasta tulisi onnellisempia sillä, että ihmisille opetetaan, että he ovat hyviä"

Tulipa tai ei, niin tuskin siihen niin pian niin suuressa mittakaavassa päästään, että kumpikaan meistä enää on tuloksista palstalla väittelemässä. ;-) Eli sinun kantasi on toistaiseksi voitolla. Kristinuskon piirissä ihmisille on parituhatta vuotta opetettu, että he ovat pahoja - eikä aivan hillittömän vakuuttavin tuloksin mitä tulee maailman onnellisuuteen.

"Eivät he sillä ihmisyydestään pääse"

Ei ole tarkoituskaan. Kunhan pääsisivät itseruoskinnasta ja alkaisivat uskoa hyvään itsessään.

"Vain totuus tekee vapaaksi ja antaa rohkeutta katsoa ikäviä tosiasioita silmiin"

Kyllä. Mutta onko syntisyys, epäkelpous koko totuus? Hyvä on olemassa vain ulkopuolellamme, ja jos voitamme uskoontulon arpajaisissa, saamme sen itsellemme?

"Oli vain kohdeltu hyvänä eikä koskaan sanottu, että olet paha"

Miksi sinulle olisi pitänyt sanoa, että olet paha? Eikö olisi riittänyt, että sinulle olisi sanottu sinun olevan ihmisenä hyvä ja riittävä, mutta kulloistenkin tekojesi olevan pahoja? Tässä on ongelma. Ihminen samaistetaan tekoihinsa, hänet itsensä leimataan pahaksi. Kaikki ovat kykeneviä pahoihin ja hyviin tekoihin (poislukien jotkut psyykkiset häiriöt, jotka aiheuttavat kyvyttömyyttä esim. tuntea empatiaa tai sääliä). Sinulla ei ollut mielestäsi lupaa olla paha eli "se mikä todella olen". Miksi haluat nähdä itsesi perimmältään pahana? Jotta sitten voit saada siitä luterilaisen syntiretostelun avulla vapautuksen? Joko ymmärrät, miksi minä pidän tätä piirrettä luterilaisuudessa - pahana?

ihan vaan tavis kirjoitti:

Olemme yhtä mieltä, että "Ihminen ei voi rakastaa muita, jos ei tunne itseään rakastetuksi". Lisään vielä, että tärkeintä on ihmisen kyetä rakastamaan itseään. Ihminen, joka inhoaa tai vihaa itseään, ei oikeasti kykene rakastamaan muitakaan. Silloin on kyse enemmänkin jostain riippuvuudesta, vaikka se rakkaudeksi nimettäisiin. Puhut ihmisen rakkauden rajallisuudesta. Samalla varsin rohkeasti yleistät, että "... hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen". Olemme taas dilemmassa, että ihminen joko on muuttunut uskon ansiosta hyväksi, tai jos ei ole, niin hän on edelleen epäkelpo. Jotenkin tässä yhtälössä ansiot annetaan aina Jumalalle, mutta jos homma meneekin pieleen, eikä uskova ihminen edelleenkään "jaksa pitää itseään niin hyvinä" että muistaisi armahtaa jokaikisen muun - syyllinen on hän itse vajavaisuudessaan.

En ehkä näe synnistä puhumista mörkönä, mutta ei se kaukaa liippaa. Ei minua ole manipuloitu enempää kuin mitä kouluopetuksessa muutama vuosikymmen sitten näistä puhuttiin - eli ei aivan mahdottomasti. Enemmänkin olen hämmästellyt, mitä hyötyä, positiivista, rakentavaa tästä synnillä mässäilystä voi olla. Jos siis pyritään kohti rakastavampaa ihmistä.

Puhumme hiukan toistemme ohi, koska käsittääkseni edelleenkin pidät sitä, että ihmistä rohkaistaisiin, samana kuin hänen edellytettäisiin olevan jotenkin täydellinen "Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä". Minusta ihmiselle on huomattavasti raskaampaa, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa syntymästään asti epäkelpo, syntinen, paha. Koulussakin lapsi alkaa toteuttaa sitä, mitä hänelle toistetaan. Jos häntä kehutaan saavutuksistaan (olivatpa objektiivisesti hyviä tai eivät), hän alkaa luottaa kykyihinsä ja suoriutua paremmin. Jos hänen suorituksiaan vähätellään, hän alkaa uskoa olevansa muita huonompi ja todella suoriutuukin huonosti. Mitä se enää onkaan, jos ihmiselle uskotellaan, että hän on perimmältään, luonnoltaan paha tai huono? Kumpaan hän todennäköisesti suuntautuu, hyvään vai pahaan suhteessa omaan elämäänsä, muihin ihmisiin, muuhun ympäristöönsä? Kaikki kun eivät halua tai onnistu saamaan sitä uskoa, joka maagisesti tekisi heistä halukkaita - ja kyvykkäitä - armahtamaan myös kaikkia muita. Se, mistä minä puhun, ei sulje pois, etteikö ihminen voisi nähdä puutteitaan, "rähjäisyyttään". Mutta tarvitseeko hänen jäädä rypemään "syntisyydessään"?

"En jaksa uskoa, että ihmisistä ja maailmasta tulisi onnellisempia sillä, että ihmisille opetetaan, että he ovat hyviä"

Tulipa tai ei, niin tuskin siihen niin pian niin suuressa mittakaavassa päästään, että kumpikaan meistä enää on tuloksista palstalla väittelemässä. ;-) Eli sinun kantasi on toistaiseksi voitolla. Kristinuskon piirissä ihmisille on parituhatta vuotta opetettu, että he ovat pahoja - eikä aivan hillittömän vakuuttavin tuloksin mitä tulee maailman onnellisuuteen.

"Eivät he sillä ihmisyydestään pääse"

Ei ole tarkoituskaan. Kunhan pääsisivät itseruoskinnasta ja alkaisivat uskoa hyvään itsessään.

"Vain totuus tekee vapaaksi ja antaa rohkeutta katsoa ikäviä tosiasioita silmiin"

Kyllä. Mutta onko syntisyys, epäkelpous koko totuus? Hyvä on olemassa vain ulkopuolellamme, ja jos voitamme uskoontulon arpajaisissa, saamme sen itsellemme?

"Oli vain kohdeltu hyvänä eikä koskaan sanottu, että olet paha"

Miksi sinulle olisi pitänyt sanoa, että olet paha? Eikö olisi riittänyt, että sinulle olisi sanottu sinun olevan ihmisenä hyvä ja riittävä, mutta kulloistenkin tekojesi olevan pahoja? Tässä on ongelma. Ihminen samaistetaan tekoihinsa, hänet itsensä leimataan pahaksi. Kaikki ovat kykeneviä pahoihin ja hyviin tekoihin (poislukien jotkut psyykkiset häiriöt, jotka aiheuttavat kyvyttömyyttä esim. tuntea empatiaa tai sääliä). Sinulla ei ollut mielestäsi lupaa olla paha eli "se mikä todella olen". Miksi haluat nähdä itsesi perimmältään pahana? Jotta sitten voit saada siitä luterilaisen syntiretostelun avulla vapautuksen? Joko ymmärrät, miksi minä pidän tätä piirrettä luterilaisuudessa - pahana?

Lue lisää

Itsensä rakastaminen ja itsensä inhoaminen ovat saman asian kääntöpuolia. Ne ovat itsekeskeisyyttä, jonkinlaista narsismia. Tuosta itseensä tuijottamisesta ja tavallaan itsensä esineellistämisestä usko vapauttaa ihmisen. Sen sijaan että katsoisi itseensä hän katsoo siihen mitä on saanut ja miten voi jakaa sitä eteenpäin.
Sivumennen sanottuna minusta tuntuu, että nykyinen yleinen henkinen pahoinvointi ja rakkaudettomuus on paljolti seurausta juuri siitä, että ihmisiä on opetettu tuohon itsekeskeisyyteen ja rakastamaan itseään vaikka hampaat irvessä. Jokainen sitten katsoo vain itseään ja huolehtii omasta edustaan, ja tulos on tämä mikä on.


"Puhut ihmisen rakkauden rajallisuudesta. Samalla varsin rohkeasti yleistät, että "... hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen". Olemme taas dilemmassa, että ihminen joko on muuttunut uskon ansiosta hyväksi, tai jos ei ole, niin hän on edelleen epäkelpo."

Tuntuu aika turhauttavalta kirjoittaa, kun et ilmeisesti ole ymmärtänyt kirjoittamaani. Sanoin tuolla alussa, ettet näytä tuntevan luterilaista uskoa, ja siitä kai tuo ymmärtämisen puute johtuu.
Ihminen ei muutu uskonsa ansiosta hyväksi, vaan kuten sanoin, hänellä on edelleen "vanha osansa", joka saa hänet käyttäytymään vastoin Jumalan tahtoa. Hänellä on Pyhän Hengen voimasta halu hyvään, mutta kyky siihen on vajavainen. Ihmisenä hän on edelleen epäkelpo, syntinen, mutta armahdettu syntinen. Juuri tuo, että hän on epäkelpoudestaan huolimatta armahdettu, vapauttaa.


"Jotenkin tässä yhtälössä ansiot annetaan aina Jumalalle, mutta jos homma meneekin pieleen, eikä uskova ihminen edelleenkään "jaksa pitää itseään niin hyvinä" että muistaisi armahtaa jokaikisen muun - syyllinen on hän itse vajavaisuudessaan."

Kaikki ansio kuuluu Jumalalle, ihminen ei itse pysty ansaitsemaan mitään.
Tuossa "ei jaksa pitää itseään niin hyvinä" en puhunut uskovaisista ihmisistä, vaan päinvastoin niistä, joille on opetettu että he ovat maallisina ihmisinä hyviä. Lukisit toisen viestin, ettet vääntelisi sitä ihan toiseksi!
Sinulla tuntuu olevan vahvana sellainen käsitys, että uskoa pitäisi jotenkin suorittaa. Pitäisi olla hyvä ihminen ollakseen kunnon uskovainen. Sitten kun siinä ei onnistu, syy on huonossa suorittajassa. Uskohan on juuri sitä, että huonoudestaan huolimatta on armahdettu, eli ihmisen huonous ei häntä tuomitse. Siitä ei tarvitse ottaa taakkaa itselleen, koska Jeesus jo kantoi sen taakan.
Jos ihminen sen sijaan yrittää olla omin voimin hyvä, hän joutuu sulkemaan silmänsä paljolta huonoudeltaan ja pahuudeltaan säilyttääkseen illuusionsa, ja siitä seuraa psyykkisiä vääristymiä. Hän joko masentuu omasta kehnoudestaan tai heijastaa vikansa muihin jolloin hänestä tulee hengellinen/maallinen farisealainen tai "pahojen" vainoaja.


"Puhumme hiukan toistemme ohi, koska käsittääkseni edelleenkin pidät sitä, että ihmistä rohkaistaisiin, samana kuin hänen edellytettäisiin olevan jotenkin täydellinen "Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä". Minusta ihmiselle on huomattavasti raskaampaa, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa syntymästään asti epäkelpo, syntinen, paha. Koulussakin lapsi alkaa toteuttaa sitä, mitä hänelle toistetaan. Jos häntä kehutaan saavutuksistaan (olivatpa objektiivisesti hyviä tai eivät), hän alkaa luottaa kykyihinsä ja suoriutua paremmin. Jos hänen suorituksiaan vähätellään, hän alkaa uskoa olevansa muita huonompi ja todella suoriutuukin huonosti. Mitä se enää onkaan, jos ihmiselle uskotellaan, että hän on perimmältään, luonnoltaan paha tai huono? Kumpaan hän todennäköisesti suuntautuu, hyvään vai pahaan suhteessa omaan elämäänsä, muihin ihmisiin, muuhun ympäristöönsä?"

Sekoitat jotenkin omituisesti kaksi asiaa eli sen, mitä ihminen on, ja sen mitä hän tekee. Tottakai ihmistä pitää rohkaista hänen hyvissä pyrkimyksissään. Kyse onkin siitä, miltä pohjalta nuo pyrkimykset nousevat. Jos ne nousevat siltä pohjalta, että minä olen hyvä, ihminen jyrää helposti omahyväisyydessään heikommat lakoon omien pyrkimystensä tieltä. Jos ne nousevat siltä pohjalta, että minä olen epäkelpo mutta sellaisena rakastettu, ihminen ottaa ihan toisella tavalla pyrkimyksissään huomioon myös muut.
Kirjoituksestasi saa sen käsityksen, niinkuin ihmistä ei saisi pitää epäkelpona, koska epäkelpoa ei voi rakastaa. Se jos mikä on kammottavaa ihmisen esineellistämistä!

Loppuviestisi asia on suunnilleen sitä, että näet ihmisen syntisyydestä puhumisen pahana asiana. Ilmeisesti näet sen pahana juuri siksi, että maailmassasi ei ole todellista armahdusta ja rakkautta ihmisen pahuutta kohtaan. Siispä sen pahuuden olemassaolo täytyy kieltää tai ainakin sitä täytyy vähätellä, jotta rakkaudelle olisi tilaa. Sellainen rakkaus on mielestäni valherakkautta, koska se perustuu tosiasioitten kieltämiseen.
Itse näen ihmisen syntisyyden itsestäänselvyytenä, jonka myöntäminen on helpotus sille, joka on joutunut sen kieltämään.

* * * kirjoitti:

Itsensä rakastaminen ja itsensä inhoaminen ovat saman asian kääntöpuolia. Ne ovat itsekeskeisyyttä, jonkinlaista narsismia. Tuosta itseensä tuijottamisesta ja tavallaan itsensä esineellistämisestä usko vapauttaa ihmisen. Sen sijaan että katsoisi itseensä hän katsoo siihen mitä on saanut ja miten voi jakaa sitä eteenpäin.
Sivumennen sanottuna minusta tuntuu, että nykyinen yleinen henkinen pahoinvointi ja rakkaudettomuus on paljolti seurausta juuri siitä, että ihmisiä on opetettu tuohon itsekeskeisyyteen ja rakastamaan itseään vaikka hampaat irvessä. Jokainen sitten katsoo vain itseään ja huolehtii omasta edustaan, ja tulos on tämä mikä on.


"Puhut ihmisen rakkauden rajallisuudesta. Samalla varsin rohkeasti yleistät, että "... hän haluaa armahtaa myös jokaikisen muun ihmisen". Olemme taas dilemmassa, että ihminen joko on muuttunut uskon ansiosta hyväksi, tai jos ei ole, niin hän on edelleen epäkelpo."

Tuntuu aika turhauttavalta kirjoittaa, kun et ilmeisesti ole ymmärtänyt kirjoittamaani. Sanoin tuolla alussa, ettet näytä tuntevan luterilaista uskoa, ja siitä kai tuo ymmärtämisen puute johtuu.
Ihminen ei muutu uskonsa ansiosta hyväksi, vaan kuten sanoin, hänellä on edelleen "vanha osansa", joka saa hänet käyttäytymään vastoin Jumalan tahtoa. Hänellä on Pyhän Hengen voimasta halu hyvään, mutta kyky siihen on vajavainen. Ihmisenä hän on edelleen epäkelpo, syntinen, mutta armahdettu syntinen. Juuri tuo, että hän on epäkelpoudestaan huolimatta armahdettu, vapauttaa.


"Jotenkin tässä yhtälössä ansiot annetaan aina Jumalalle, mutta jos homma meneekin pieleen, eikä uskova ihminen edelleenkään "jaksa pitää itseään niin hyvinä" että muistaisi armahtaa jokaikisen muun - syyllinen on hän itse vajavaisuudessaan."

Kaikki ansio kuuluu Jumalalle, ihminen ei itse pysty ansaitsemaan mitään.
Tuossa "ei jaksa pitää itseään niin hyvinä" en puhunut uskovaisista ihmisistä, vaan päinvastoin niistä, joille on opetettu että he ovat maallisina ihmisinä hyviä. Lukisit toisen viestin, ettet vääntelisi sitä ihan toiseksi!
Sinulla tuntuu olevan vahvana sellainen käsitys, että uskoa pitäisi jotenkin suorittaa. Pitäisi olla hyvä ihminen ollakseen kunnon uskovainen. Sitten kun siinä ei onnistu, syy on huonossa suorittajassa. Uskohan on juuri sitä, että huonoudestaan huolimatta on armahdettu, eli ihmisen huonous ei häntä tuomitse. Siitä ei tarvitse ottaa taakkaa itselleen, koska Jeesus jo kantoi sen taakan.
Jos ihminen sen sijaan yrittää olla omin voimin hyvä, hän joutuu sulkemaan silmänsä paljolta huonoudeltaan ja pahuudeltaan säilyttääkseen illuusionsa, ja siitä seuraa psyykkisiä vääristymiä. Hän joko masentuu omasta kehnoudestaan tai heijastaa vikansa muihin jolloin hänestä tulee hengellinen/maallinen farisealainen tai "pahojen" vainoaja.


"Puhumme hiukan toistemme ohi, koska käsittääkseni edelleenkin pidät sitä, että ihmistä rohkaistaisiin, samana kuin hänen edellytettäisiin olevan jotenkin täydellinen "Ihmiselle on psyykkisesti raskasta, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa hyvä". Minusta ihmiselle on huomattavasti raskaampaa, jos hänen täytyy vain uskoa olevansa syntymästään asti epäkelpo, syntinen, paha. Koulussakin lapsi alkaa toteuttaa sitä, mitä hänelle toistetaan. Jos häntä kehutaan saavutuksistaan (olivatpa objektiivisesti hyviä tai eivät), hän alkaa luottaa kykyihinsä ja suoriutua paremmin. Jos hänen suorituksiaan vähätellään, hän alkaa uskoa olevansa muita huonompi ja todella suoriutuukin huonosti. Mitä se enää onkaan, jos ihmiselle uskotellaan, että hän on perimmältään, luonnoltaan paha tai huono? Kumpaan hän todennäköisesti suuntautuu, hyvään vai pahaan suhteessa omaan elämäänsä, muihin ihmisiin, muuhun ympäristöönsä?"

Sekoitat jotenkin omituisesti kaksi asiaa eli sen, mitä ihminen on, ja sen mitä hän tekee. Tottakai ihmistä pitää rohkaista hänen hyvissä pyrkimyksissään. Kyse onkin siitä, miltä pohjalta nuo pyrkimykset nousevat. Jos ne nousevat siltä pohjalta, että minä olen hyvä, ihminen jyrää helposti omahyväisyydessään heikommat lakoon omien pyrkimystensä tieltä. Jos ne nousevat siltä pohjalta, että minä olen epäkelpo mutta sellaisena rakastettu, ihminen ottaa ihan toisella tavalla pyrkimyksissään huomioon myös muut.
Kirjoituksestasi saa sen käsityksen, niinkuin ihmistä ei saisi pitää epäkelpona, koska epäkelpoa ei voi rakastaa. Se jos mikä on kammottavaa ihmisen esineellistämistä!

Loppuviestisi asia on suunnilleen sitä, että näet ihmisen syntisyydestä puhumisen pahana asiana. Ilmeisesti näet sen pahana juuri siksi, että maailmassasi ei ole todellista armahdusta ja rakkautta ihmisen pahuutta kohtaan. Siispä sen pahuuden olemassaolo täytyy kieltää tai ainakin sitä täytyy vähätellä, jotta rakkaudelle olisi tilaa. Sellainen rakkaus on mielestäni valherakkautta, koska se perustuu tosiasioitten kieltämiseen.
Itse näen ihmisen syntisyyden itsestäänselvyytenä, jonka myöntäminen on helpotus sille, joka on joutunut sen kieltämään.

Lue lisää

"Itsensä rakastaminen ja itsensä inhoaminen ovat saman asian kääntöpuolia... narsismia"

Vain, jos itsensä rakastamisen käsittää siksi, mitä kutsutaan itserakkaudeksi ja mitä kutsut itsekeskeisyydeksi. Minusta itseensä, oletetun syntisyytensä ja siitä vapautumisen märehtimiseen keskittyminen on äärimmillään tuollaista vääristynyttä itserakkautta ja -keskeisyyttä. Siinä kaikki keskittyy itseen: minä syntinen, minä armahdettu, minä... Sellainen itsensä rakastaminen, mistä minä puhun, on jotain muuta. Lyhyesti se on itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on, itsensä arvostamista ja kunnioittamista. Jos ajatellaan, että Jumala on meidät luonut, niin hän ei luonut sekundaa, vaan hyvää. Ja se on saman suomista myös toisille. Eli kiertelemme saman asian ympärillä, mutta näemme sen niin vastakkaisista näkökulmista, että yhteisymmärryksen löytäminen voi olla tiukassa.

"Sivumennen ... nykyinen yleinen henkinen pahoinvointi ja rakkaudettomuus ..."

Niiltä osin, kuin nämä ovat yksilöstä eikä esim. yhteiskunnan yleisestä muuttumisesta (teollistuminen, kaupungistuminen, yksityistyminen, kiireen korostuminen...) kiinni, niin olen sitä mieltä, että henkinen pahoinvointi johtuu enemmän siitä, että ihmiselle sanotaan hänen olevan paha kuin siitä, että hänelle sanottaisiin hänen olevan hyvä.

"Sanoin ... ettet näytä tuntevan luterilaista uskoa, ... ymmärtämisen puute johtuu."

Juu, kuten sanoin, en tunne kaikkia eri versioita, joilla luterilaisuutta voidaan tulkita. Tuntematta sinua en voi tietää, mikä on sinun luterilaisuuttasi. Puhun siis vain yleisestä kuvasta, jollaisena luterilaisuus voi myös näyttäytyä, tässä asiayhteydessä.

"Ihminen ei muutu uskonsa ansiosta hyväksi, vaan..."

No, oikaisin mutkia edellisessä, mutta lopputulos ei tuosta parane. Ihminen on siis koko ajan syntinen ja epäkelpo. Hän on vain jollain selittämättömällä tavalla armahdettu, mutta edelleen epäkelpo. Ja sen pitäisi rohkaista häntä, epäkelpoa, erityisen kelpoisiin ja toista rakastaviin tekoihin? Paljon laitat sen epäkelvon taakaksi.

"Tuossa "ei jaksa pitää itseään niin hyvinä" en puhunut uskovaisista ihmisistä..."

Ymmärsin, mutta lainasin sen tarkoituksella siihen mihin laitoin. Miten muuten voisi ilmaista sen, jos uskova ihminen epäonnistuu armeliaisuudessaan toisia kohtaan? Paitsi sanomalla, että hän on epäkelpo, minkä hän toki jo tietääkin.

"Sinulla tuntuu olevan vahvana sellainen käsitys, että uskoa pitäisi jotenkin suorittaa"

Ei suinkaan. Monilla tosin se sellaisenakin näyttäytyy "voiko uskova tehdä niin tai näin".

"Uskohan on juuri sitä, että ... ihmisen huonous ei häntä tuomitse"

Mutta kuinka moni osaa erottaa nämä? Ja kuinka moni tuomitsee itsensä ankarimman kautta huonoutensa vuoksi? Osa jopa mielenterveysongelmiin asti.

"Sekoitat jotenkin omituisesti kaksi asiaa eli sen, mitä ihminen on, ja sen mitä hän tekee"

Ei, nämä nimenomaan pyrin erottamaan edellisessä vastauksena siihen, mitä viestistäsi luin. Olemme taas samoilla linjoilla, että ihmistä pitäisi rohkaista, mutta haluat sen tapahtuvan negaation kautta. Hänen tulee ensin tiedostaa olevansa olemukseltaan epäkelpo, jotta hän voi mystisesti saada voimaa tehdä hyviä asioita. Jos hän tiedostaisi olevansa hyvä, hän muuttuisi jollain yhtä mystisellä tavalla lähestulkoon toiset jyrääväksi pedoksi?

"Kirjoituksestasi saa sen käsityksen, niinkuin ihmistä ei saisi pitää epäkelpona, koska epäkelpoa ei voi rakastaa"

Käsityksesi on täysin väärä. Epäkelpoakin voi rakastaa. Hämmentää vain, miksi jotakuta pitäisi pitää epäkelpona, miksi ei nähtäisi kaikkea sitä hyvää, mikä hänessä on ja sanottaisi, että ne ovat todellista häntä itseään?

"... maailmassasi ei ole todellista armahdusta ja rakkautta ihmisen pahuutta kohtaan"

Nyt osuit oikeaan, et syntipuheen osalta, mutta muuten. Erotan ihmisen teot ja hänet itsensä, enkä pysty tuntemaan rakkautta ihmisen pahuutta (=pahoja tekoja) kohtaan. Myönnän auliisti epäkelpouteni, että en pysty osoittamaan rakkautta esim. joulunpyhinä koiranpennun hengiltä rääkänneiden ihmisten tekoja kohtaan. Ja tiukkaa tekee edes yrittää ajatella, että heissä itsessään olisi mitään hyvää, mutta kuten aiemmin sanoin, jokainen on kykenevä sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Tässä keskustelukontekstissa, kuulen korvissani (en tunne tapausta enkä ole lähetellyt vihaviestejä kenellekään, joten vain kuvaannollisesti) sen eläinparan tuskanhuudot ja mietin, kuinka sinun käsityksesi mukaan nekin ihmiset on ilmeisesti jo etukäteen armahdettu - no, hyvä heille. Onko tämä jollakin väittämälläsi tavoin tosiasioitten kieltämistä, sitä en tiedä.

ihan vaan tavis kirjoitti:

"Itsensä rakastaminen ja itsensä inhoaminen ovat saman asian kääntöpuolia... narsismia"

Vain, jos itsensä rakastamisen käsittää siksi, mitä kutsutaan itserakkaudeksi ja mitä kutsut itsekeskeisyydeksi. Minusta itseensä, oletetun syntisyytensä ja siitä vapautumisen märehtimiseen keskittyminen on äärimmillään tuollaista vääristynyttä itserakkautta ja -keskeisyyttä. Siinä kaikki keskittyy itseen: minä syntinen, minä armahdettu, minä... Sellainen itsensä rakastaminen, mistä minä puhun, on jotain muuta. Lyhyesti se on itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on, itsensä arvostamista ja kunnioittamista. Jos ajatellaan, että Jumala on meidät luonut, niin hän ei luonut sekundaa, vaan hyvää. Ja se on saman suomista myös toisille. Eli kiertelemme saman asian ympärillä, mutta näemme sen niin vastakkaisista näkökulmista, että yhteisymmärryksen löytäminen voi olla tiukassa.

"Sivumennen ... nykyinen yleinen henkinen pahoinvointi ja rakkaudettomuus ..."

Niiltä osin, kuin nämä ovat yksilöstä eikä esim. yhteiskunnan yleisestä muuttumisesta (teollistuminen, kaupungistuminen, yksityistyminen, kiireen korostuminen...) kiinni, niin olen sitä mieltä, että henkinen pahoinvointi johtuu enemmän siitä, että ihmiselle sanotaan hänen olevan paha kuin siitä, että hänelle sanottaisiin hänen olevan hyvä.

"Sanoin ... ettet näytä tuntevan luterilaista uskoa, ... ymmärtämisen puute johtuu."

Juu, kuten sanoin, en tunne kaikkia eri versioita, joilla luterilaisuutta voidaan tulkita. Tuntematta sinua en voi tietää, mikä on sinun luterilaisuuttasi. Puhun siis vain yleisestä kuvasta, jollaisena luterilaisuus voi myös näyttäytyä, tässä asiayhteydessä.

"Ihminen ei muutu uskonsa ansiosta hyväksi, vaan..."

No, oikaisin mutkia edellisessä, mutta lopputulos ei tuosta parane. Ihminen on siis koko ajan syntinen ja epäkelpo. Hän on vain jollain selittämättömällä tavalla armahdettu, mutta edelleen epäkelpo. Ja sen pitäisi rohkaista häntä, epäkelpoa, erityisen kelpoisiin ja toista rakastaviin tekoihin? Paljon laitat sen epäkelvon taakaksi.

"Tuossa "ei jaksa pitää itseään niin hyvinä" en puhunut uskovaisista ihmisistä..."

Ymmärsin, mutta lainasin sen tarkoituksella siihen mihin laitoin. Miten muuten voisi ilmaista sen, jos uskova ihminen epäonnistuu armeliaisuudessaan toisia kohtaan? Paitsi sanomalla, että hän on epäkelpo, minkä hän toki jo tietääkin.

"Sinulla tuntuu olevan vahvana sellainen käsitys, että uskoa pitäisi jotenkin suorittaa"

Ei suinkaan. Monilla tosin se sellaisenakin näyttäytyy "voiko uskova tehdä niin tai näin".

"Uskohan on juuri sitä, että ... ihmisen huonous ei häntä tuomitse"

Mutta kuinka moni osaa erottaa nämä? Ja kuinka moni tuomitsee itsensä ankarimman kautta huonoutensa vuoksi? Osa jopa mielenterveysongelmiin asti.

"Sekoitat jotenkin omituisesti kaksi asiaa eli sen, mitä ihminen on, ja sen mitä hän tekee"

Ei, nämä nimenomaan pyrin erottamaan edellisessä vastauksena siihen, mitä viestistäsi luin. Olemme taas samoilla linjoilla, että ihmistä pitäisi rohkaista, mutta haluat sen tapahtuvan negaation kautta. Hänen tulee ensin tiedostaa olevansa olemukseltaan epäkelpo, jotta hän voi mystisesti saada voimaa tehdä hyviä asioita. Jos hän tiedostaisi olevansa hyvä, hän muuttuisi jollain yhtä mystisellä tavalla lähestulkoon toiset jyrääväksi pedoksi?

"Kirjoituksestasi saa sen käsityksen, niinkuin ihmistä ei saisi pitää epäkelpona, koska epäkelpoa ei voi rakastaa"

Käsityksesi on täysin väärä. Epäkelpoakin voi rakastaa. Hämmentää vain, miksi jotakuta pitäisi pitää epäkelpona, miksi ei nähtäisi kaikkea sitä hyvää, mikä hänessä on ja sanottaisi, että ne ovat todellista häntä itseään?

"... maailmassasi ei ole todellista armahdusta ja rakkautta ihmisen pahuutta kohtaan"

Nyt osuit oikeaan, et syntipuheen osalta, mutta muuten. Erotan ihmisen teot ja hänet itsensä, enkä pysty tuntemaan rakkautta ihmisen pahuutta (=pahoja tekoja) kohtaan. Myönnän auliisti epäkelpouteni, että en pysty osoittamaan rakkautta esim. joulunpyhinä koiranpennun hengiltä rääkänneiden ihmisten tekoja kohtaan. Ja tiukkaa tekee edes yrittää ajatella, että heissä itsessään olisi mitään hyvää, mutta kuten aiemmin sanoin, jokainen on kykenevä sekä hyviin että pahoihin tekoihin. Tässä keskustelukontekstissa, kuulen korvissani (en tunne tapausta enkä ole lähetellyt vihaviestejä kenellekään, joten vain kuvaannollisesti) sen eläinparan tuskanhuudot ja mietin, kuinka sinun käsityksesi mukaan nekin ihmiset on ilmeisesti jo etukäteen armahdettu - no, hyvä heille. Onko tämä jollakin väittämälläsi tavoin tosiasioitten kieltämistä, sitä en tiedä.

Lue lisää

Nyt tosiaan turhauttaa. Ilmeisesti luit viestini, mutta et ymmärtänyt sen sisällöstä paljonkaan, kun jauhat sitä samaa, mihin olen jo vastannut.
Esimerkiksi tämä: "Minusta itseensä, oletetun syntisyytensä ja siitä vapautumisen märehtimiseen keskittyminen on äärimmillään tuollaista vääristynyttä itserakkautta ja -keskeisyyttä. Siinä kaikki keskittyy itseen: minä syntinen, minä armahdettu, minä."
Koko pitkän viestini ajan kerroin juuri päinvastaista, sitä, että ihminen vapautuu ajattelemasta itseään.

Ilmeisesti näkemyksesi on niin ihmiskeskeinen, ettet sen takia pysty tajuamaan, mitä usko on, vaan näet sen vain siinä ihmiskeskeisyytesi valossa. Sen takia näet ihmisen joko syntisyyttään märehtivänä, itserakkaana tai terveesti itseään arvostavana, mutta aina subjektina, joka oma itse on hänelle tarkastelun objekti. Usko siirtää ihmisen ihmiskeskeisyydestä kristuskeskeisyyteen.

Tätä keskustelua on enää turha jatkaa, kun näet uskon vain siinä omassa valossasi, vaikka olen yrittänyt selittää, mitä se on. Siksi tähän keskusteluun alunperin rupesin, kun näytti siltä, ettet tiedä, mitä usko on. Uskon perusasioita pitäisi kai vääntää niin huolellisesti rautalangasta, ettei minulla ole tässä siihen mahdollisuutta, kun täytyy tehdä muutakin.
Jos olet tyytyväinen omassa näkemyksessäsi, hyvä niin. Tuntui vain, että sinua närästää jokin, minkä usko tuo mutta mikä omasta maailmastasi puuttuu, mutta ehkä niin ei ole.
Kiitos sinulle keskustelusta!

* * * kirjoitti:

Nyt tosiaan turhauttaa. Ilmeisesti luit viestini, mutta et ymmärtänyt sen sisällöstä paljonkaan, kun jauhat sitä samaa, mihin olen jo vastannut.
Esimerkiksi tämä: "Minusta itseensä, oletetun syntisyytensä ja siitä vapautumisen märehtimiseen keskittyminen on äärimmillään tuollaista vääristynyttä itserakkautta ja -keskeisyyttä. Siinä kaikki keskittyy itseen: minä syntinen, minä armahdettu, minä."
Koko pitkän viestini ajan kerroin juuri päinvastaista, sitä, että ihminen vapautuu ajattelemasta itseään.

Ilmeisesti näkemyksesi on niin ihmiskeskeinen, ettet sen takia pysty tajuamaan, mitä usko on, vaan näet sen vain siinä ihmiskeskeisyytesi valossa. Sen takia näet ihmisen joko syntisyyttään märehtivänä, itserakkaana tai terveesti itseään arvostavana, mutta aina subjektina, joka oma itse on hänelle tarkastelun objekti. Usko siirtää ihmisen ihmiskeskeisyydestä kristuskeskeisyyteen.

Tätä keskustelua on enää turha jatkaa, kun näet uskon vain siinä omassa valossasi, vaikka olen yrittänyt selittää, mitä se on. Siksi tähän keskusteluun alunperin rupesin, kun näytti siltä, ettet tiedä, mitä usko on. Uskon perusasioita pitäisi kai vääntää niin huolellisesti rautalangasta, ettei minulla ole tässä siihen mahdollisuutta, kun täytyy tehdä muutakin.
Jos olet tyytyväinen omassa näkemyksessäsi, hyvä niin. Tuntui vain, että sinua närästää jokin, minkä usko tuo mutta mikä omasta maailmastasi puuttuu, mutta ehkä niin ei ole.
Kiitos sinulle keskustelusta!

Lue lisää

"kerroin juuri päinvastaista, sitä, että ihminen vapautuu ajattelemasta itseään"

Niin, sinun näkemyksesi ja uskontulkintasi mukaan. Kuten sanottua, en tiedä kaikkia luterilaisuuden variaatioita, mutta toki tietänet, että niitä moneen junaan riittää. Siksi en ole voinut puhua juuri sinun luterilaisuudestasi vaan - vielä kerran - siitä yleisestä kuvasta, joka mielestäni luterilaisuudesta tässä kontekstissa välittyy. Ja minusta synnin pohtiminen on itsensä ajattelemista (vieläpä negatiivisella tavalla), ei siitä vapautumista.

"ihmisen ... aina subjektina, joka oma itse on hänelle tarkastelun objekti. Usko siirtää ihmisen ihmiskeskeisyydestä kristuskeskeisyyteen."

Periaatteessa tuo on mahdotonta. Kukaan ei voi asettua itsensä ulkopuolelle. Voimme valita, keskitymmekö itseemme itsekeskeisesti (mikä sinulle tuntuu olevan ainoa mahdollisuus uskon vaihtoehdoksi), vai itseemme ihmisinä ja "luomakunnan" osina, vaiko vaikkapa Kristukseen. Mutta tekijä, keskittyjä on aina ihminen, hän on subjekti, siitä ei pääse mihinkään. Siksi Raamattukin on aina sitä, mitä kukin tulkitsee.

"Tätä keskustelua on enää turha jatkaa, kun näet uskon vain siinä omassa valossasi, vaikka olen yrittänyt selittää, mitä se on"

Keskustelun voimme päättää. Perusteluusi on todettava, että jos et pysty myöntämään, ettet voi esittää jotain objektiivista "mitä usko on" vaan että esität aina oman näkemyksesi siitä "mitä usko on", niin silloin juuri sinä näet asian vain omassa valossasi. Ei ole olemassa "objektiivista" uskoa, koska usko on aina subjektiivista. On vain erilaisia tapoja uskoa.

"Tuntui vain, että sinua närästää jokin, minkä usko tuo mutta mikä omasta maailmastasi puuttuu"

Jos näin on, se on niin salattua, etten tiedä, mitä minulta puuttuisi! ;-) Toisin sanoen, en koe minkään närästävän enkä tiedä, miten olen sen vaikutelman antanut. Olen kertonut, miksi osasyy rakkaudettomuuteen yhteiskunnassa on mielestäni luterilaisissa negatiivisuuteen keskittyvissä painotuksissa. Ja kun varmaan kaikki oleellinen on tullut jo sanottua, kiitän myös keskustelusta ja toivotan hyvää uutta vuotta!

ihan vaan tavis kirjoitti:

"kerroin juuri päinvastaista, sitä, että ihminen vapautuu ajattelemasta itseään"

Niin, sinun näkemyksesi ja uskontulkintasi mukaan. Kuten sanottua, en tiedä kaikkia luterilaisuuden variaatioita, mutta toki tietänet, että niitä moneen junaan riittää. Siksi en ole voinut puhua juuri sinun luterilaisuudestasi vaan - vielä kerran - siitä yleisestä kuvasta, joka mielestäni luterilaisuudesta tässä kontekstissa välittyy. Ja minusta synnin pohtiminen on itsensä ajattelemista (vieläpä negatiivisella tavalla), ei siitä vapautumista.

"ihmisen ... aina subjektina, joka oma itse on hänelle tarkastelun objekti. Usko siirtää ihmisen ihmiskeskeisyydestä kristuskeskeisyyteen."

Periaatteessa tuo on mahdotonta. Kukaan ei voi asettua itsensä ulkopuolelle. Voimme valita, keskitymmekö itseemme itsekeskeisesti (mikä sinulle tuntuu olevan ainoa mahdollisuus uskon vaihtoehdoksi), vai itseemme ihmisinä ja "luomakunnan" osina, vaiko vaikkapa Kristukseen. Mutta tekijä, keskittyjä on aina ihminen, hän on subjekti, siitä ei pääse mihinkään. Siksi Raamattukin on aina sitä, mitä kukin tulkitsee.

"Tätä keskustelua on enää turha jatkaa, kun näet uskon vain siinä omassa valossasi, vaikka olen yrittänyt selittää, mitä se on"

Keskustelun voimme päättää. Perusteluusi on todettava, että jos et pysty myöntämään, ettet voi esittää jotain objektiivista "mitä usko on" vaan että esität aina oman näkemyksesi siitä "mitä usko on", niin silloin juuri sinä näet asian vain omassa valossasi. Ei ole olemassa "objektiivista" uskoa, koska usko on aina subjektiivista. On vain erilaisia tapoja uskoa.

"Tuntui vain, että sinua närästää jokin, minkä usko tuo mutta mikä omasta maailmastasi puuttuu"

Jos näin on, se on niin salattua, etten tiedä, mitä minulta puuttuisi! ;-) Toisin sanoen, en koe minkään närästävän enkä tiedä, miten olen sen vaikutelman antanut. Olen kertonut, miksi osasyy rakkaudettomuuteen yhteiskunnassa on mielestäni luterilaisissa negatiivisuuteen keskittyvissä painotuksissa. Ja kun varmaan kaikki oleellinen on tullut jo sanottua, kiitän myös keskustelusta ja toivotan hyvää uutta vuotta!

Lue lisää

Luin viestisi ja äidyin vielä vastaamaan jotakin.

Usko on subjektiivinen asia, ja jokainen kertoo siitä oman näkemyksensä. Tämähän on luonnollista, ellei kyseessä ole jokin autoritäärinen yhteisö, jossa johtajat sanelevat, miten kaikkien tulee "uskoa" ja ajatella.

Olisin kyllä hyvin hämmästynyt, jos luterilaisten uskovaisten keskuudessa tehtäisiin gallupkysely siitä asiasta, onko luterilaisuus jotakin synkkää syntisyyden märehtimistä, ja vaikka edes neljäsosa vastaisi että on.
Siksi ihmettelen käsitystäsi, mutta ehkä se on tullut sinulle siitä, ettet kai ymmärrä armon merkitystä. Vähän sama kuin jos sanottaisiin, että ihmisellä ei ole karvapeitettä, ja kauhistelisit että kun hän raukka on alasti ja viluissaan, etkä oikein ymmärtäisi vaikka monta kertaa sanottaisiin, ettei hän ole alasti, vaan hänellä on vaatteet päällä. Sinulle kun ei olisi muita vaihtoehtoja kuin karvapeite tai alasti. (Kuvitellaan että olisit vaikka joku karvapeitteinen avaruuden asukas.)

Näkemyksesi ihmisestä on maallinen. Siinä ihminen on auktoriteetti, se perimmäisin hyväksyjä. Kristinuskossa se auktoriteetti ja perimmäisin hyväksyjä on Jumala, ja siksi ihmisten luomat käsitykset itsestään ja toisistaan eivät kovin paljon paina. Niiden varaan ei voi rakentaa mitään todella kestävää.

Hyvää uutta vuotta sinullekin!

ihan vaan tavis kirjoitti:

"olet saanut luterilaisuudesta hyvin kielteisen yleisnäkemyksen"

Itse asiassa, ei ihan noinkaan. Kuten ekassa vastauksessani sinulle mainitsin, luterilaisuudessa on mielestäni paljon hyvää, jos kohta huonoakin. Mutta tämä syntisyydessä piehtaroiminen on mielestäni yksi kristillisyyden ja tutuimpana siitä, luterilaisuuden, heikko kohta. Jos pohditaan, kuten aloittaja teki, mistä löytää rakkautta, niin yhtenä syynä rakkaudettomuuteen näen juuri luterilaisen yksilökeskeisyyden ja synnissä (yleisemmin negatiivisissa asioissa) rypemisen. En oikein pysty näkemään, millä tavoin ihminen, jonka ajatusmaailmaan taotaan piltistä saakka syntiä ja armon ehtona uskoa tietyllä tapaa tiettyyn tyyppiin, voisi löytää itsestään rakkautta edes itseensä muista puhumattakaan. Jotkut siinä onnistuvat moisesta negatiivisuusmällistä huolimatta, kuten jotkut onnistuvat ilman sitä. Mutta todennäköisesti jälkimmäisille se on huomattavan paljon helpompaa. Positiivisuudesta on helpompi ammentaa positiivisuutta kuin negatiivisuudesta.

"Ymmärränkö oikein, että tarkoitat sen olevan myös yleinen mielipide?"

En ihan tajunnut. Kenen yleinen mielipide? Olen nimenomaan puhunut siitä mielikuvasta, jonka minusta luterilaisuudesta välittyy. Siitä synnillä meuhkaamisesta, joka on valloillaan ajoittain tälläkin palstalla, jota edustaa tässä keskustelussa kuvaavasti nimim. "jkdfdk", ja josta on väännetty muutenkin kuluneena syksynä oikein urakalla. Synnistä, joka on niin erottamaton osa kirkon oppia, ettei siitä voi luopua (joten sen määritelmää pitää taivutella) ja jos joku uskaltaa pyrkiä luopumaan synnin käsitteestä, hän on tuossa välissä vastailleen "kolmentähden" sanoja lainatakseni "maallistunut ihminen" (eli jotain määrittelemätöntä, muttei kovin imartelevaa, oletan). Yritän vastata paremmin, kunhan täsmennät, mitä tarkoitit.

Lue lisää

Vastaan nopeasti leiriltä.

Olen iloinen,että näet luterilisuudessa myös paljon hyvää. Syntisyydestä kyllä puhutaan, mutta en sanoisi, että siinä piehtaroidaan. Tämä ei ole ainakaan minun kokemukseni.

Kerrot, että näet yhtenä syynä rakkaudettomuuteen luterilaisen yksilökeskeisyyden ja synnissä (yleisemmin negatiivisissa asioissa) rypemisen. Mitä muita mahdollisia syitä näet rakkaudettomuuteen?

Halusin tuolla kysymykselläni täsmentää lähinnä itselleni olinko ymmärtänyt lukemani niin kuin sinä sen tarkoitit. Kun täsmennät "Olen nimenomaan puhunut siitä mielikuvasta, jonka minusta luterilaisuudesta välittyy." Ymärrän nyt, että tarkoitat sinulle syntynytta mielikuvaa, ei sinulla olevaa mielikuvaa yleisestä valalla olevasta mielikuvasta. Ymmärsinkö nyt oikein?


mono kuoppala
nuorisotyöntekijä

Eikö siis voi olla mahdollista, että suomalainen mies voisi räjäyttää, paukutella pyssyllä ostoskeskuksessa ja raiskata suomalaisen naisen???

"..minä itse loin sen."

Minää ja itseä ei ole. Elämä ilmentyy kauttasi, tässä tapauksessa sormiesi ja kitaran välityksellä äänenä..

En mieti miten selviän hengissä. Eipä ole kukaan vielä hengissä elämästä selvinnyt, joten miksipä sitä turhaan miettimään.

Rakkaus ei ole ulkoisista olosuhteista kiinni. Mieli voi piilottaa rakkauden, mutta ei se mihinkään silti katoa.