Olen pyöritellyt näitä tunteitani mielessäni ja ajattelin tämän palstan olevan oikea paikka tähän. Ajattelin ensin laittaa tuonne Riidat ja sopiminen puolelle, mutta laitan tänne. Olen seuraillut keskusteluja eripuolilla näitä palstoja ja yrittänyt sovitella omia kokemuksiani rakastamisesta ja erityisesti anteeksiantamisesta parisuhteessa. Miettinyt sitten samalla onnellisuutta ym. muiden asioiden merkitystä tyydyttävään ja tasapainoiseen elämään.
Jokaisessa parisuhteessa on ajoittain vaikeaa elämäntilanteesta riippuen ja tulee varmasti sanottua ja tehtyä pahasti puolisolleen. Miten sovittaa nämä erimielisyydet ja miten pystyä elämään tapahtuneiden asioiden kanssa? On sanottu, että mitä läheisempi ja rakkaampi ihminen on sitä helpompi häntä on satuttaa ja myös se että mitä rakkaampi ja merkityksellisempi ihminen on sen pahemmin hänen tekonsa satuttavat. Milloin on kyse rakkaudesta ja milloin vääristyneestä ( ?) halusta käyttää valtaa toiseen ihmiseen? Ainahan ne satuttavat.
Olenko siis rakastanut puolisoani, jos olen reagoinut raivolla ja vihalla hänen käyttäytymiseensä, joka on ollut kaiken toiminnan mitätöivää, alistamista, palveluksien vaatimista ja halveksuntaa, kaikki, mitä tein tai jätin tekemättä tuli minua vastaani mitä kummallisemmissa tilanteissa? Kunnes ymmärsin, että kaikki miten reagoin, tukee jollakin merkillisellä tavalla hänen olemassaoloaan. Täysin välinpitämätön asenne on ollut oikea ratkaisu, kaiken mahdollisen suhteen. Kaikki käy. Näin on hyvä. Tietysti suhtaudun häneen kuin lähimmäiseen ja voidaan keskustella asioista ja sopia arjen järjestelyistä, mutta rakkaudesta on turha puhua.
Olen antanut hänelle anteeksi, mutta tavallaan hän on kuitenkin ollut se ihminen, joka on kohdellut minua -omaa puolisoaan kuin arvotonta ja poisheitettävää jätettä. Huolimatta siitä, että hän on muuttunut vuosien varrella, sellaista luottamusta on vaikea saada takaisin. Että hän olisi ihminen, joka olisi se rakkauden ja turvallisuuden antaja, hyvän mielen tuoja ja suojelija ja kumppani jota arvostaa ennenkaikkea. Tiedän, että hän on hyvä ihminen. Me olemme vaan niin erilaisia... On sääli, että tietynlainen perusluottamus menee ihmissuhteilta. Että joutuu aina pitämään ns. varasuunnitelmaa vastoinkäymisten varalta. Vai luottaako ja yrittää unohtaa, mutta miten unohtaa kun on tottunut olemaan herkällä korvalla asioiden suhteen -vähän varuillaan. Joutuu kertomaan asioitaan ja erityisesti tunteitaan ja alitajuntaan jää tunne että meni väärälle ihmiselle....
Mitä on rakastaminen ja milloin?
Jokaisessa parisuhteessa on ajoittain vaikeaa elämäntilanteesta riippuen ja tulee varmasti sanottua ja tehtyä pahasti puolisolleen. Miten sovittaa nämä erimielisyydet ja miten pystyä elämään tapahtuneiden asioiden kanssa? On sanottu, että mitä läheisempi ja rakkaampi ihminen on sitä helpompi häntä on satuttaa ja myös se että mitä rakkaampi ja merkityksellisempi ihminen on sen pahemmin hänen tekonsa satuttavat. Milloin on kyse rakkaudesta ja milloin vääristyneestä ( ?) halusta käyttää valtaa toiseen ihmiseen? Ainahan ne satuttavat.
Olenko siis rakastanut puolisoani, jos olen reagoinut raivolla ja vihalla hänen käyttäytymiseensä, joka on ollut kaiken toiminnan mitätöivää, alistamista, palveluksien vaatimista ja halveksuntaa, kaikki, mitä tein tai jätin tekemättä tuli minua vastaani mitä kummallisemmissa tilanteissa? Kunnes ymmärsin, että kaikki miten reagoin, tukee jollakin merkillisellä tavalla hänen olemassaoloaan. Täysin välinpitämätön asenne on ollut oikea ratkaisu, kaiken mahdollisen suhteen. Kaikki käy. Näin on hyvä. Tietysti suhtaudun häneen kuin lähimmäiseen ja voidaan keskustella asioista ja sopia arjen järjestelyistä, mutta rakkaudesta on turha puhua.
Olen antanut hänelle anteeksi, mutta tavallaan hän on kuitenkin ollut se ihminen, joka on kohdellut minua -omaa puolisoaan kuin arvotonta ja poisheitettävää jätettä. Huolimatta siitä, että hän on muuttunut vuosien varrella, sellaista luottamusta on vaikea saada takaisin. Että hän olisi ihminen, joka olisi se rakkauden ja turvallisuuden antaja, hyvän mielen tuoja ja suojelija ja kumppani jota arvostaa ennenkaikkea. Tiedän, että hän on hyvä ihminen. Me olemme vaan niin erilaisia... On sääli, että tietynlainen perusluottamus menee ihmissuhteilta. Että joutuu aina pitämään ns. varasuunnitelmaa vastoinkäymisten varalta. Vai luottaako ja yrittää unohtaa, mutta miten unohtaa kun on tottunut olemaan herkällä korvalla asioiden suhteen -vähän varuillaan. Joutuu kertomaan asioitaan ja erityisesti tunteitaan ja alitajuntaan jää tunne että meni väärälle ihmiselle....
Mitä on rakastaminen ja milloin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pakko vastata sinulle, kun tunnistin kertomuksessasi niin paljon omia ajatuksiani. Oma tarinani löytyy avioero-palstalta otsikkolla "jätin henkisen helvetin". Kauan jaksoin antaa anteeksi, mutta aina loukkaukset, syytökset, mitätöinnit ja arvostuksen puute jättivät joka kerta kolauksen sydämeeni, itsetuntooni ja rakkaudentunteeseen miestäni kohtaan. Kun olin täysin rehellinen itselleni, tajusin kuinka sairaaksi tilanne oli edennyt ja onneksi tajusin tilanteen ennen kuin olin vakavasti masentunut.
En tiedä, miten paha sinun tilanteesi on, mutta toivon, että luet tarinani, sillä vaikutat minusta hyvin herkältä ja järkevältä ihmiseltä. En ole katunut hetkeäkään sitä, että erosin miehestäni. Voihan toki olla, ettei tilanteenne ole läheskään yhtä vakava kuin omani, ja että selviätte tilanteesta avoimesti keskustelemalla pelisäännöistä ja siitä, miltä toisen käyttäytyminen tuntuu. Minun tilanteessani sain vain liikaa pas*aa päälleni ja rakkauteni hävisi tuota hirviötä kohtaan. En voi enää luottaa häneen missään. Tunnen melkoista vihaa nyt, kun ajattelen, miten hän minua kohteli... Mutta, nyt voin oikein hyvin! :)
Kiitos vastauksestasi, luin viestisti toisaalta. Järkyttävää luettavaa -meillä ei ole ollut kyse tuollaisesta. Ihanaa, että olet päässyt hänestä. Toivottavasti hän joskus ymmärtää käyttäytymisensä ja pyytää sinulta anteeksi. Se vaatiikin sitten muuttumista -todellista sellaista.
Tässäkin kohtaa kun miettii anteeksiantoa, hän on särkenyt sinut ihmisenä aika totaalisesti, voiko sellaisen koskaan antaa anteeksi. Voiko todella? Siten että voisit toivoa hänelle vain hyvää ja ajatella hänen olevan onnellinen elämässään? Vaikeita asioita...
Kaikkea hyvää sinulle :)
Kyllä hän pyytelikin anteeksi - oikein kirjoitti paperille, kuinka onkaan nyt tajunnut, millainen hirviö oli yms... Mutta, minä olin jo silloin liian särkynyt. Enkä usko ihmisen muuttuvan siitä, miten on jatkuvasti käyttäytynyt 7 vuoden ajan ja käytös on vain pahentunut. Ihastuin toiseen mieheen mieheni käytöksen seurauksena. Liian paljon ehdin kärsiä. Monet monet kerrat nostin asiat esille ja kauniisti hänelle mainitsin, että miksi hän on niin ilkeä minua kohtaan, tai että hänen käytöksensä on mielestäni kohtuutonta ja loukkaavaa, mutta aina hän ohitti minut. Sanoin hänelle jättäessäni häntä, että annan anteeksi, mutten unohda. En kuitenkaan oikeasti taida pystyä antamaan hänelle koskaan anteeksi - enkä varsinkaan unohtamaan! Olen painajaisiakin nähnyt hänen väkivaltaisuudestaan ja herännyt huutoon. Käyn mtt:ssa puhumassa asiasta.
Olen yrittänyt käyttäytyä asiallisesti ollessamme harvoin tekemisissä. Viha ja halveksunta tekevät siitä kuitenkin vaikeaa... Varsinkin viimeisimmän temppunsa jälkeen: Laittoi minulle tekstiviestin: "Rakastan sinua. Vain sinua." (tapahtui n. pari viikkoa sitten) Samana iltana löysi uuden naisen eikä ole koommin pitänyt yhteyttä edes kavereihinsa (kuulin kavereiltani). En voinut olla laittamatta hänelle viestiä, missä lainasin hänen tekstiään ja kirjoitin "jep, jep" loppuun, jotta hän tietäisi, että tiedän uudesta. Tuttuun tapaansa hän vastasi kylmästi: "Ei se sitten sitä tainnutkaan olla." Viitaten siis meidän 7 vuoden "rakkauteen"... Voi pyhä sylvi, eikö ihmisen ilkeydellä ole mitään rajaa?!? :( Uskon kuitenkin karmaan.. ja kohtaloon, että tällä kaikella oli jokin tarkoituksensa. Olen onneksi "peruspositiivinen" ihminen ja paljon nuoreen ikääni elämää nähnyt - puhun muustakin kuin parisuhteestani.
No, tällä hetkellä voin oikein hyvin! Olen tavannut (uudella tavalla) aivan uskomattoman hellän ja hyvän (toivottavasti on sellainen) miehen... Olen hyvin varuillani toki. Olemme tunteneet toisemme jo pidempään kavereina. En ala kuitenkaan seurustella, koska haluan käsitellä kaikki negatiiviset tunteeni. Saa nähdä, elämä vie, mutta pääasia on, että uskon vielä hyvään! :)
Kaikkea hyvää myös sinulle - ja teille! Puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Sekä arvostakaa toisianne niin puheissa kuin teoissa! :)
Tämä kiinnitti huomioni: "Jokaisessa parisuhteessa on ajoittain vaikeaa elämäntilanteesta riippuen ja tulee varmasti sanottua ja tehtyä pahasti puolisolleen. Miten sovittaa nämä erimielisyydet ja miten pystyä elämään tapahtuneiden asioiden kanssa? On sanottu, että mitä läheisempi ja rakkaampi ihminen on sitä helpompi häntä on satuttaa ja myös se että mitä rakkaampi ja merkityksellisempi ihminen on sen pahemmin hänen tekonsa satuttavat. Milloin on kyse rakkaudesta ja milloin vääristyneestä ( ?) halusta käyttää valtaa toiseen ihmiseen? Ainahan ne satuttavat."
Sinulla on väärä käsitys parisuhteesta, jos luulet että jokaisessa parisuhteessa on ajoittain vaikeaa ja satutetaan puolisoaan. niin ei todellakaan tarvitse olla. Läheskään kaikilla ei ole tilanteita, joitten kanssa ei pystyisi elämään tai joita olisi vaikea sovittaa. Hyvässä suhteessa erimielisyydet ratkeavat neuvotellen ja ilman isompia vaikeuksia. Jos suhteessasi on noin hankalaa, on syytä vakavasti miettiä, onko syytä kärsiä sellaista vai oletko kimpassa väärän ihmisen kanssa. Alistamiset, palvelujen vaatimiset, riidat ja vallankäyttö - sellaista ei todellakaan kuulu normaaliin suhteeseen. Ongelma ei ole siinä, kumpi antaa anteeksi vaan siinä, MIKSI tällaista toistensa satuttamista tulee.
Kiitos vastauksestasi. Nuo, mistä kirjoitin, ovat tapahtuneet joitakin vuosia sitten. Tilanne oli silloin se, että ero ei ollut mahdollinen. Sanotaan aina, että syitä on molemmissa osapuolissa. Rehellisesti olen sitä mieltä, että puolisoni täydellinen muuttuminen ihmisenä oli minulle ensin järkytys johon tietysti reagoin, valitin, puhuin, kyselin syitä. Masennuin. Tapahtumat sijoittuvat perheenlisäyksen alkuajoille. Koskaan en saanut vastauksia, vaan ylimielistä, voitonriemuista vähättelyä ja huomauttelua tekemättömistä töistä tai laiskuudesta ym. En sano, ettei hänkin olisi ollut pettynyt minuun, yhtälailla hänen käytös on voinut olla pettynyttä turhautumista. Kai hän odotti minusta sitä iloista ja täydellistä vaimoa. Mutta niin ei vain käynyt :((. En voi tilanteelle mitään. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. En jaksanut edes puhua, enkä löytänyt sanoja enää. Pelkäsin kaikenlaisia asioita ja olin varma että lapseni ei tule koskaan selviämään tässä maailmassa. Itkin illat ja yöt ja yritin tehdä töitä. En uskaltanut hakea apua mistään, koska pelkäsin että menetän jotenkin täydellisesti jotakin... No, tapahtuneet ovat menneitä. Aikaa on kulunut.
Puolisoni on pahoillaan siitä mitä tapahtui. Hän ei ole koskaan ymmärtänyt masentunutta ihmistä ei masennusta; ajattelu tulee suoraan hänen kodistaan, jossa kaikenlainen heikkous on vain osoitus laiskuudesta ja viitseliäisyydettömyydestä. Suurta hupia on ihmisten kertomukset masentuneisuudesta. Kaikki ei ole aina sitä, ihmiset reagoivat eritavalla vastoinkäymisiin. Minua tuo pilkka kuitenkin satutti, sillä olen aina ollut iloinen, ahkera ja tunnollinen ja ihan pidetty ihminen työelämässäkin. En ole pyrkyri, en ole koskaan ollut täydellisyydentavoittelija. Rakastuin mieheeni ihan siksi koska hän oli hän. Täysin tavallinen ja hieman hiljainen, kiltti poika, joka oli minulle hellä ja jonka kanssa suunnittelimme yhteistä elämää :). ( Naiivia...:/)
Vuosia myöhemmin paljastuikin, että minua pidettiin onnen onkijana, olin kuulema mieheni sisarten mukaan halunnut päästä naimisiin vain siksi, että saisin osani anopin mittavasta perinnöstä...Tästä mieheni sai hieman lisää tätä jotakin...mitä lie nyt saanutkaan..
Nämä kaikki ovat asioita, joita en voi koskaan ymmärtää, sillä omaisuutta ei ole ollut kun olen naimisiin mennyt, olen ollut ennen avioitumista yhdessä lähes 5 vuotta. Tuntuu että koko liittomme ajan olen muokannut uudelleen kuvaa miehestäni, taistellut mielessäni sitä vastaan mitä tapahtuu -ja se tapahtuu silti. Vasta nyt kun olen päässyt jaloilleni ihanan ystäväni ansiosta, olen alkanut miettiä tämän kaiken tarkoitusta. Miksi ? Ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Tiedän varmasti vaikuttaa monesta siltä, että tämä naiivin ja hyväuskoisen hölmön ihmisen typerää selostusta.
Tämä on minun elämäni ja varmasti aika tyypillistäkin vielä. Ehkä tämä on elämää vain. Pahemminkin voi olla kuten esim. hajoitettu unelma on kertonut.