Mun oli tosi hankala aloittaa mitään, kun edellinen mies oli pettänyt.
Mut sit kuitenkin ihastuin tuttavaani, menin sanomaan sen ja mies meni mukana, ilmeisesti koska sen veljet tykkäs musta ja hän itse vaan "ei osaa sanoa ei", olin koko ajan silti toinen pyörä, kaverit, viina tms. meni aina edelle. Myöhemmin jopa MUN tyttökaveri tunnusti, että häntä oli pyydetty baarista jatkoille "poikaystävän" kotiin viiniä juomaan, vaikka mua ei kutsunut luokseen oikein koskaan. Vain silloin, kun hän itse tarvitsi jonkun pitämään liskot loitolla tai tarvi mua kuskiksi ties minne.
No, kyllästyin siihen, että mä olin aina valmis kun hän tarvitsi, mutta kun mä pyysin, hänellä oli aina joku tekosyy, ja laitoin suutuspäissäni viestiä, et ei tartte sitten tulla ollenkaan.
Sen jälkeen yhteiset kaverit on ollut mulle tosi kylmiä. Hänen kaverit ei ole edes moikannut. Hän itse esittää jotain väärinkäsityksen uhria, vaikka en ymmärrä, miten muuten olis voinut käsittää sen, että edes seksuaalisesti en häntä kiinnostanut, timmi mutta muodokas, avoin muija.
Ja kaikkein kivoin oli se, että minä, lähes raitis immeinen, ratkesin juomaan eron jälkeen ja jouduin sen jälkeen kipujen vuoksi sairaalaan... Olin ollut vielä ehkäsystä huolimatta raskaana ja nyt menetin sitten oman lapseni. Toisaalta, olihan se ihan kiva ettei jäänyt mitään sidettä tollaseen paskaan, jolle mä olin vaan ihan vaan turha vaihe, mutta en voi olla ajattelematta, että mulla vois nyt olla kohta kävelemään oppiva pieni lapsi, ellen ois hormonipiikissäni pistänyt meidän molempien elämää katkolle ... En ees oo koskaan halunnut lapsia, mutta silti suren menetetyn perään.
Ja silti, ja silti haikailen ton paskapään perään! Sanokaa mulle jotain, että lopetan tän itsesäälin... tää sydän on kylmettynt ja kova eikä pääse eteen päin.
Mut sit kuitenkin ihastuin tuttavaani, menin sanomaan sen ja mies meni mukana, ilmeisesti koska sen veljet tykkäs musta ja hän itse vaan "ei osaa sanoa ei", olin koko ajan silti toinen pyörä, kaverit, viina tms. meni aina edelle. Myöhemmin jopa MUN tyttökaveri tunnusti, että häntä oli pyydetty baarista jatkoille "poikaystävän" kotiin viiniä juomaan, vaikka mua ei kutsunut luokseen oikein koskaan. Vain silloin, kun hän itse tarvitsi jonkun pitämään liskot loitolla tai tarvi mua kuskiksi ties minne.
No, kyllästyin siihen, että mä olin aina valmis kun hän tarvitsi, mutta kun mä pyysin, hänellä oli aina joku tekosyy, ja laitoin suutuspäissäni viestiä, et ei tartte sitten tulla ollenkaan.
Sen jälkeen yhteiset kaverit on ollut mulle tosi kylmiä. Hänen kaverit ei ole edes moikannut. Hän itse esittää jotain väärinkäsityksen uhria, vaikka en ymmärrä, miten muuten olis voinut käsittää sen, että edes seksuaalisesti en häntä kiinnostanut, timmi mutta muodokas, avoin muija.
Ja kaikkein kivoin oli se, että minä, lähes raitis immeinen, ratkesin juomaan eron jälkeen ja jouduin sen jälkeen kipujen vuoksi sairaalaan... Olin ollut vielä ehkäsystä huolimatta raskaana ja nyt menetin sitten oman lapseni. Toisaalta, olihan se ihan kiva ettei jäänyt mitään sidettä tollaseen paskaan, jolle mä olin vaan ihan vaan turha vaihe, mutta en voi olla ajattelematta, että mulla vois nyt olla kohta kävelemään oppiva pieni lapsi, ellen ois hormonipiikissäni pistänyt meidän molempien elämää katkolle ... En ees oo koskaan halunnut lapsia, mutta silti suren menetetyn perään.
Ja silti, ja silti haikailen ton paskapään perään! Sanokaa mulle jotain, että lopetan tän itsesäälin... tää sydän on kylmettynt ja kova eikä pääse eteen päin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jaksamista sulle. Kuulostaa kyllä niin paskalta mieheltä ku olla ja voi! Tuo on niin väärin. Mun mielestä sä saisit parempaakin. Ja se että sua ei moikata... no hyvää päivää. Mennyt varmaan liitoittelemaan, ei pelkkä erosta kertominen tuollaista aiheuttaisi. Sano hyvästit sille jätkälle. :D Ja tosi paljon jaksamista. :) rakkaus osaa olla vaikeaa.
Olen kulkenut samantapaisen paskapään kanssa, ja haikailin hänen peräänsä pitkään, vaikka tiesinkin järjellä, ettei olisi pitänyt eikä olisi ollut syytä. Yritin epätoivoisesti miettiä, miksei se äärettömältä tuntuva rakkauden määrä saanut häntä havahtumaan ja pysähtymään ja pitämään minua ainoana oikeana ihmisenä jatkamaan elämää kanssaan. Näin ei vain ollut.
Aloin availemaan silmiäni ihan tietoisesti ja aloin miettimään torjumaani tosiasiaa, että hän ei todellakaan rakastanut minua kuten minä häntä. Olin samanlainen liskojen karkoitin kuin sinäkin sanot olleesi. Kelpasin vierelle silloin, kun maailma murjoi eniten, silloin kun hänen oma pahuutensa oli ottamassa hänestä ylivallan vieden mielenrauhan, jota hän yritti pönkittää ostamalla kaiken mitä sai rahalla ostettua, pätemällä kavereittensa joukossa, iskemällä jokaisen vähänkin naimakelpoiselta näyttävän naisen. Olin paikalla silloin kun ulkoinen koreus ei jaksanut kantaa. Minä kannoin ja annoin anteeksi kyselemättä kaiken törkeyksien määrästä ja laadusta riippumatta.
Ystävilleni toisaalta valitin ja toisaalta kiivaasti todistelin vastaan, kun he sanoivat, ettei minun tarvitsisi jatkaa lattialuuttuna olemista. Ruikutin miehen paskamaisuutta, sitä miten sydämeni kärsii ja riutuu kun yhteisten hetkien jälkeen mies lähti entistä ehompana juoksuilleen, miten sielua kouristi, kun olin suorastaan huolehtimassa häntä tilaisuuksiin joihin en itse kelvannut mukaan. Ystäväni sanoivat monesti, että tuollainen ei ole oikea rakastava parisuhde, ja minä intin vastaan ajatellen kaiken olevan niin suurta ja erinomaista etteivät he ole moista kokeneet.
Mietin asian epäsuhtaan enemmin ja enemmin rehellisesti. Hakeuduin mielenterveystyöntekijän puheille, ja pian tajusin olevani vihdoinkin paikassa, jonne olisi pitänyt hakeutua jo aiemmin. Ystäville ruikuttaminen oli pitänyt minut jotakuinkin järjissäni, mutta syönyt ystävyyssuhteita; heistä oli ollut tuskallista nähdä, miten vapaaehtoisesti haluan roikkua löyhässä hirressä, kitua luullen, että saan vielä sen suurimman palkinnon, kirkkaimman kruunun rakkaudestani.
Terapia kesti suhteellisen kauan. Meni lähes kaksi vuotta, ennen kuin olin purkanut suhteen, joka oli enemmänkin omassa päässäni,kuin todellisuutta, palasiksi. Tajusin viimein, että mies oli käyttänyt minua törkeästi hyväkseen -ei sillä seksillä- vaan sillä, että vaikka hän ei tuntenut edes alkeellista rakkautta kohtaani hän otti vastaan sen kaiken mitä hänelle tuhlasin.
Tyhmä ei ole se, joka pyytää vaan se joka maksaa. Miksi mies olisi luopunut ilmaisesta hoidosta, kun kerran sitä niin avoimesti ja pyyteettömästi hänelle tarjosin, vaikka en itse saanutkaan mitään vastalahjaksi.
Ajattelin joskus, että saamalla lapsi hänen kanssaan asia ratkeaisi. Kuvittelin monesti, että lapsi sitoisi meidät siten kuin itse kuvittelin meidän kuuluvan sitoutua. Harmittelin kun en tullut hänelle raskaaksi, aivan vilpittömästi kuvittelin, että lapsen kautta olisin saanut miehen rakkauden.
Terapian loppupuolella havahduin: tavallaan oli todella harmi, etten saanut sitä lasta, jota kuvittelin kaipaavani, ja samoin on sinulla; olisit kenties ansainnut sen lapsen, onhan se yksi niitä naisenelämän kulmakiviä. Samalla tajusin myös sen, että oli onni etten lasta saanut, koska lapsi olisi sitonut minut siihen kusipäähän lopuniäksi. En olisi voinut katsoa lastani ilman tuskaa, syyllisyyttä siitä, että olisin hankkinut hänelle isän, joka törkeästi loukkasi minua, ja josta irrottuani olen ollut pelkästään helpottunut.
Lapsen voi tietysti kasvattaa ilman isääkin, mutta se on julmaa. Joka tapauksessa olisin aina muistanut hänen isänsä ja ne tökeryydet joihin hän tahallaan tai tahattomasti sortui säätäessään suhdetta siten, että pysyin riittävän kaukana mutta tarpeeksi lähellä hänen oman halunsa mukaan. En olisi koskaan voinut kääntää uutta lehteä elämänikirjassa, vaan olisin edelleen jatkanut itseni nöyryyttämistä luullen, että alistumiseni vielä joskus runsaskätisesti palkittaisiin.
Sydän siis parantuu, kun annat sille tilaisuuden. Päästä irti omista rakkaudenluuloistasi. Se mitä kerroin sinulle ja se mitä sinä kerroit ei kerro rakkaudesta,eikä sillä ole mitään tekemistä kahdenkeskisen rakkauden kanssa. Sellainen voi tulla kohdallesi kun olet tuon tuskan elänyt loppuun. Niin kävi minullekin, vaikka luulin pitkään, että ei koskaan ketään muuta.
Sehän on selvä, että naiset rakastuvat renttuihin. Hoivavietti kai on niin kova. Normaali raitis, suht. kunnollinen ja tavallinen mies, joka voisi olla uskollinen yhdelle naiselle, ei kelpaa. Täytyykö miehessä olla joku ominaisuus tai vika, jonka nainen haluaa ja uskoo voivansa muuttaa? Sellainen mies joka ryyppää tai jolla on muita ongelmia ja jolla on monta suhdetta yhtäaikaa menossa, kiinostaa. Miksi naisen on oltava niin hölmö että juuri hän luulee olevansa se yksi ja ainut, joka voi miehen muuttaa? Kuinka hän eroaa edellisistä naisista, jotka eivät siinä ole onnistuneet?
Sitä saa mitä hakee. Ei kaikkea kannata miesten syyksi pistää, jos itse hölmöilee. Miksi uskotte kaiken vaikka tiedätte että siitä ei mitään tule?
mene, ei todellakaan. Mistään yleispätevästä hoivavietistä ei välttämättä ole kyse, vaikka yksinkertaisuuden vuoksi näin moni ajatteleekin, koska joku "järkeenkäypä" selitys pitää löytyä.
Kyse on jostain samanlaisesta kun parisuhteessa totutaan pikkuhiljaa toisen kummallisuuksiin: alkuun mitään ihmeellistä ei edes ilmene, mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että kaikki ei menekään ns. tavallisen kaavan mukaan. Siihen lopputulemaan jos törmäisi heti, ei suhdetta melkoisella varmuudella edes alkaisi, mutta kun toimintatavat, luonteenpiirteet, sisäiset pakot ja ulkoiset perinteet ym selviävät vasta ajan kanssa. Esimerkkinä, jos ensitreffeillä kumppani alkaisi työntämään anukseesi tykikuulia, lähtisit varmaan karkuun, mutta jos vuosien aikana hän olisi työntänyt sinne aloittaen aivan pikkuriikkisestä kuulasta aina hitusen suurempaa kuulaa, et loppujen lopuksi enää reagoisi vaikka hän työntäisi sinne meloonin.
Melkoinen selvännäkijä pitää olla, jos pystyy etukäteen ennustamaan suhteen suunnan ja laadun: silloinhan jäisi suurimmat ja pahimmat mokat tehtyä. Ilmeisesti sinäkään kunnollinen?? eronnut mies et pystynyt omaa parisuhdettasi tarkoin ennustamaan, ja pieleen meni, ja sinä olet eronnut. Etpä sinäkään kovin hyvin onnistunut, ja kait sinussakin joku vika on ? Eli, ei sinunkaan kannata pitää itseäsi viattomana, ja siinä ihmetellä, pitääkö miehessä olla joku vika, että naiset kiinnostuvat.
Lähtökohtaisesti kukaan ei ole täydellinen, ei vaikka ei ryyppäisi, olisi suht kunnollinen ja tavallinen. Sellaisessakin on vikaa, ja joskus itseään viattomana ja parempana itseään pitävän pahin vika on juuri se, että on olevinaan täydellinen kumppani kelle tahansa. Ei sekään vaan aina mene niin.
Jos olet erosi jälkeen edelleen ilman kumppania, kannattaa yrittää ajatella tuon hoivaamisasian sijaan sitä, voiko oma mustavalkoinen maailmankuva rajoittaa sitä, kiinnostuuko kuka vai ei. Kyse tuskin on siitä, oletko hankkitunut hoidettavaksi vai et.