Jos joku vain haluaa analysoida ni tässä: Mikä minua vaivaa:
Mieheni ja mun suhde alkoi ihanasti tapasimme sattumalta ja kumpikin jäi miettimään toista... Vuotta myöhemin tavattiin taas sattumalta ja sille tielle jäätiin... tehtiin asioita, kaikki oli ihanaa ja rakastettiin... (en ollut vielä tavannut anoppia...heh) sitten hän ehdotti muuttoa yhteen, mutta yhtäkkiä ei puhunutkaan koko asiasta... (anoppi luultavasti sanonut vastaan)... kyselin kun kihloihinkin 3kk jälkeen talvella oltii jo menty että josko kesällä ja niin tapahtui...
Sitten kun koirani kanssa muutettiin mieheni kämppään kaikki oli yhtä helvettiä... anoppi oli kaiken käynyt siivoamassa ettei mihinkää uskaltaisi koskea... ja minä tavaroineni ku astuin kuvioon ja koirani ni huh huh... heti ku olin jossain kävi mieheni siskon kanssa asunnon kyttäämässä ei normaalisti vaan näin... aina kun olin pois hän ilmoitti miehelleni... ja sain sen käsityksen kun en sillä hetkellä töissä ollut vaan lukio osiltaan kesken että mun pitäisi olla piikana... koko ajan aloin siivota säikähdettyäni tein vaan ruokaa ja kavereita en uskaltanut kylään pyytää.... masennuin... en käynyt missään joten kaverit jättivät... ja koira jäi mieheni huoleksi... ja hän pelkäsi sitä kaiken lisäksi... naapurit vaan kyttäsivät ja anoppi kaikki kimpussa...
No eka lapsi tuli anoppi onneksi jätti vähän tilaa että ei aina tunkenut itteäsä... mentiin naimisiin... muutettiin vuokralle... ja anoppi pietti huolen et minä en saisi ennakkoperintöä jonka mieheni päätti sijoittaa omaan kotiimme kun sen löysimme... toinen lapsi tuli... masennuin... halusin pärjätä yksin ei ei anoppia ainakaan... anoppi oli alkanut puhua kavereilleni selän takana ja kerran sitten ryntäsi sisään kun lapseni kummitäti oli käymässä ja huusi että hänkin tulee tänne... sanoin tervetuloa ikinä en ole kieltäny käymästä...(joskus vaan ahdistanut se kun yllättäen säikäyttää)... että en muka anna hänen tavata lapsia...sillä viikolla 5päivänä käyny...minä huusin että itse tutkii joka paikan kun kylässä, pierastakkaa saa omalla tavalla... aamulla pitää ylöski noussa hänen mukaansa... mieheni on kiltti tottelee vaa meitä molempia... raukka... tämä räjähys sai aikaan muutoksen:
Olemme ystäviä anoppini kanssa... olen ymmärtänyt että hän on vanha ja oli liiakseltaan kiintynyt poikaamme jota hoiti vähän aikaa kun töissä kävin... sitten jäin kotia toisen tullessa... Ja anoppi on jättänyt yllätys käynnit ja minä puolestaan tuputan miestäni ja poikaamme käymään siellä aina kun mahdollista... ymmärretään toisiamme!!! Se kesti 4 piinallista vuotta... nyt voin keskittyä omaan perheeseemme... koirakin katosi toisen tullessa hyvään kotiin ja masennuskin helpotti...
Nyt olen kotona 2ihanan pojan kanssa... ihanampia ei voisi edes toivoa... saan nauttia heidän lapsuudestaan... mutta mieleen hiipii aina jokin pelko... en osaa käydä enää missään... ihmisten kanssa mietin aina mitä sanon väärää tai teen epäsopivaa... saako kaikki nähdä poikia tarpeeksi saako pojat olla mummolassa tarpeeksi... haluaako joku minulle pahaa ja joku aina mielestäni haluaa... olenko ollut varmasti mukava mieheni sukulaisille nyt... onko koti kiiltävä tarpeeksi... jokin jäi... jota en kohta jaksa enää...miten joskus niin ilkeä anoppi voikin olla nyt niin hyvä...mikä tässä on takana että minusta tuli se paha... minä itsekkö... mutta poikiani rakastan ja he saavat aina tavata ketä haluaa omista huonoista väleistä huolimatta!!!
Mieheni ja mun suhde alkoi ihanasti tapasimme sattumalta ja kumpikin jäi miettimään toista... Vuotta myöhemin tavattiin taas sattumalta ja sille tielle jäätiin... tehtiin asioita, kaikki oli ihanaa ja rakastettiin... (en ollut vielä tavannut anoppia...heh) sitten hän ehdotti muuttoa yhteen, mutta yhtäkkiä ei puhunutkaan koko asiasta... (anoppi luultavasti sanonut vastaan)... kyselin kun kihloihinkin 3kk jälkeen talvella oltii jo menty että josko kesällä ja niin tapahtui...
Sitten kun koirani kanssa muutettiin mieheni kämppään kaikki oli yhtä helvettiä... anoppi oli kaiken käynyt siivoamassa ettei mihinkää uskaltaisi koskea... ja minä tavaroineni ku astuin kuvioon ja koirani ni huh huh... heti ku olin jossain kävi mieheni siskon kanssa asunnon kyttäämässä ei normaalisti vaan näin... aina kun olin pois hän ilmoitti miehelleni... ja sain sen käsityksen kun en sillä hetkellä töissä ollut vaan lukio osiltaan kesken että mun pitäisi olla piikana... koko ajan aloin siivota säikähdettyäni tein vaan ruokaa ja kavereita en uskaltanut kylään pyytää.... masennuin... en käynyt missään joten kaverit jättivät... ja koira jäi mieheni huoleksi... ja hän pelkäsi sitä kaiken lisäksi... naapurit vaan kyttäsivät ja anoppi kaikki kimpussa...
No eka lapsi tuli anoppi onneksi jätti vähän tilaa että ei aina tunkenut itteäsä... mentiin naimisiin... muutettiin vuokralle... ja anoppi pietti huolen et minä en saisi ennakkoperintöä jonka mieheni päätti sijoittaa omaan kotiimme kun sen löysimme... toinen lapsi tuli... masennuin... halusin pärjätä yksin ei ei anoppia ainakaan... anoppi oli alkanut puhua kavereilleni selän takana ja kerran sitten ryntäsi sisään kun lapseni kummitäti oli käymässä ja huusi että hänkin tulee tänne... sanoin tervetuloa ikinä en ole kieltäny käymästä...(joskus vaan ahdistanut se kun yllättäen säikäyttää)... että en muka anna hänen tavata lapsia...sillä viikolla 5päivänä käyny...minä huusin että itse tutkii joka paikan kun kylässä, pierastakkaa saa omalla tavalla... aamulla pitää ylöski noussa hänen mukaansa... mieheni on kiltti tottelee vaa meitä molempia... raukka... tämä räjähys sai aikaan muutoksen:
Olemme ystäviä anoppini kanssa... olen ymmärtänyt että hän on vanha ja oli liiakseltaan kiintynyt poikaamme jota hoiti vähän aikaa kun töissä kävin... sitten jäin kotia toisen tullessa... Ja anoppi on jättänyt yllätys käynnit ja minä puolestaan tuputan miestäni ja poikaamme käymään siellä aina kun mahdollista... ymmärretään toisiamme!!! Se kesti 4 piinallista vuotta... nyt voin keskittyä omaan perheeseemme... koirakin katosi toisen tullessa hyvään kotiin ja masennuskin helpotti...
Nyt olen kotona 2ihanan pojan kanssa... ihanampia ei voisi edes toivoa... saan nauttia heidän lapsuudestaan... mutta mieleen hiipii aina jokin pelko... en osaa käydä enää missään... ihmisten kanssa mietin aina mitä sanon väärää tai teen epäsopivaa... saako kaikki nähdä poikia tarpeeksi saako pojat olla mummolassa tarpeeksi... haluaako joku minulle pahaa ja joku aina mielestäni haluaa... olenko ollut varmasti mukava mieheni sukulaisille nyt... onko koti kiiltävä tarpeeksi... jokin jäi... jota en kohta jaksa enää...miten joskus niin ilkeä anoppi voikin olla nyt niin hyvä...mikä tässä on takana että minusta tuli se paha... minä itsekkö... mutta poikiani rakastan ja he saavat aina tavata ketä haluaa omista huonoista väleistä huolimatta!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
...vaivaa muu kuin heikko itsetunto, joka lienee perua ajalta ennen mieheesi tutustumista, ilmeisesti anoppisi sen myös lopulta huomasi ja muutti asennettaan sinua kohtaan. Eli nykyisin sinulla menee hyvin, mitä nyt edelleen heikko itsetuntosi pyrkii välillä vähän kampittamaan ja saa sinut epäilemään omia kykyjäsi muiden silmissä.
Olet kuitenkin pärjännyt hyvin, joten sinun pitäisi luottaa enemmän itseesi perhe-elämän hoitamisissa, kyllä sinä pärjäät siinä erittäin hyvin.
Kiitos!=)
Sinulla on kaikki niiiiiiiin hyvin: koti, hyvä mies ja ----kaikista tärkein: terveet lapset!
Täydellisen tarpeettomasti käytät kallisarvoista muistipankkiasi ajattelemalla mitä muut sinusta, sinun tekemisistä tai tekemättä jättämisistä tykkäävät. Kukaan ei todellakaan välitä!
Ikävä kyllä, sinä ET ole niin tärkeä kenenkään muun kuin miehesi ja lastesi elämässä että muut edes viitsisivät huomioida sinun tekemiäsi. Tuliko helpompi olo?
Toimi kuten itse kunkin tilanteen kohdalla itse parhaaksi näet. Muita sinun tekeminen ei heilauta puoleen eikä toiseen. Katsos JOKAISELLA on omat huolet ja asiat ajateltavinaan.
Tyhjänpäiväisten murheiden keksimisen sijasta panosta täysillä lapsiinne ja mieheesi. Ja tietenkin itseesi.
APn asiat ovat kohdallaan. Johan hänen tekstiinsä eläytyessään seisiö pukkaa päälle että miten ihana nainen...