Täällä moni kirjoittaa kuinka ei ole ystäviä ja ystävät katoavat jne. Kirjoitan oman näkemykseni ystävyydestä.
Olen huomannut, että aidosti positiiviset, vilpittömät ja lojaalit ihmiset tutustuvat aina uusiin ihmisiin. Ystävyys on ottamista ja antamista. Joskus joutuu uhrautumaan, mutta toisinaan saa jotain takaisin. Ylipäätänsä asenne pitää olla sellainen, että ei odota toiselta mitään.
Pitäisin itseäni hyvin sosiaalisena, ja keskustelen mielelläni erilaisten ihmisten kanssa. En ole valikoiva ystävieni suhteen, mutta toisaalta on ominaisuuksia, joita en voi sietää, ja ehkä en halua edes syvemmin tutustua sellaiseen ihmiseen, jolla on näitä ominaisuuksia. Muistan kerrankin "keskustelleeni" ihmisen kanssa, joka puhui jatkuvasti eikä antanut suunvuoroa. Ei se vielä mitään. Jos ihmisellä on sanottavaa, on toista mielenkiintoista kuunnella. Mutta kyseessä oleva ihminen valitti jatkuvasti, ja puhui elämästä hyvin negatiiviseen sävyyn. Kyseessä tuskin oli mikään masennuspotilas, vaan ihminen, jolla oli vääränlainen elämänasenne. Ymmärrän, että kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta onko huonon päivän purkaminen puolitutulle ihmiselle kannattavaa?
Syitä miksi olen katkaissut välejä ihmisiin on melkein poikkeuksetta pettyminen. Esimerkiksi yhden entisen ystäväni kanssa sovimme ulos lähtemisestä, ja ilta peruuntui, koska kyseinen ihminen ei vastannut edes puhelimeen, kun minun piti vain kysyä, että monelta näemme. Jälkikäteen selittely ei auta (syy oli hyvin teennäisen kuuloinen), mutta annoin hänelle anteeksi ensimmäisen kerran. Kun samanlainen asia tapahtui uudelleen, luovutin enkä jaksanut enää panostaa tähän ihmiseen. Olen itse niin lojaali, että en pysty sopimaan muuta, jos olen luvannut toiselle aikani.
Olen onnekas, koska voin sanoa, että ympärilläni on ainakin kaksi ystävää, joihin voin varmasti luottaa. Olen monesti yllättynyt kuinka hyviä he ovat minua kohtaan enkä koskaan haluaisi luopua heistä. Toinen ystäväni on vajaa 10 vuoden takaa ja toisen olen tuntenut 4 vuotta. Ensimmäiseksi mainitun kanssa meille tuli todella paha riita pari vuotta sitten. Se oli jopa niin paha, että emme puhuneet puoleen vuoteen toisillemme. Tilanne kuitenkin laukesi, kun pyysimme toisiltamme aidosti oikeasti anteeksi, ja kerroimme kuinka tärkeitä olemme toisillemme.
Ehkä näen ystävyyden parisuhteena, johon on oikeasti panostettava, jotta se kestäisi. On aikoja, jolloin on toiselle vähemmän aikaa, mutta silloin on otettava itseään niskasta kiinni ja "pakotettava" näkemään. Huonoja aikoja tulee varmasti moneen ystävyyssuhteeseen, mutta on aina yritettävä selviytyä niistä. Jokainen ihminen tarvitsee ystävän, ja jokaisen ihmisen tulisi oppia olemaan ystävä.
Olen huomannut, että aidosti positiiviset, vilpittömät ja lojaalit ihmiset tutustuvat aina uusiin ihmisiin. Ystävyys on ottamista ja antamista. Joskus joutuu uhrautumaan, mutta toisinaan saa jotain takaisin. Ylipäätänsä asenne pitää olla sellainen, että ei odota toiselta mitään.
Pitäisin itseäni hyvin sosiaalisena, ja keskustelen mielelläni erilaisten ihmisten kanssa. En ole valikoiva ystävieni suhteen, mutta toisaalta on ominaisuuksia, joita en voi sietää, ja ehkä en halua edes syvemmin tutustua sellaiseen ihmiseen, jolla on näitä ominaisuuksia. Muistan kerrankin "keskustelleeni" ihmisen kanssa, joka puhui jatkuvasti eikä antanut suunvuoroa. Ei se vielä mitään. Jos ihmisellä on sanottavaa, on toista mielenkiintoista kuunnella. Mutta kyseessä oleva ihminen valitti jatkuvasti, ja puhui elämästä hyvin negatiiviseen sävyyn. Kyseessä tuskin oli mikään masennuspotilas, vaan ihminen, jolla oli vääränlainen elämänasenne. Ymmärrän, että kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta onko huonon päivän purkaminen puolitutulle ihmiselle kannattavaa?
Syitä miksi olen katkaissut välejä ihmisiin on melkein poikkeuksetta pettyminen. Esimerkiksi yhden entisen ystäväni kanssa sovimme ulos lähtemisestä, ja ilta peruuntui, koska kyseinen ihminen ei vastannut edes puhelimeen, kun minun piti vain kysyä, että monelta näemme. Jälkikäteen selittely ei auta (syy oli hyvin teennäisen kuuloinen), mutta annoin hänelle anteeksi ensimmäisen kerran. Kun samanlainen asia tapahtui uudelleen, luovutin enkä jaksanut enää panostaa tähän ihmiseen. Olen itse niin lojaali, että en pysty sopimaan muuta, jos olen luvannut toiselle aikani.
Olen onnekas, koska voin sanoa, että ympärilläni on ainakin kaksi ystävää, joihin voin varmasti luottaa. Olen monesti yllättynyt kuinka hyviä he ovat minua kohtaan enkä koskaan haluaisi luopua heistä. Toinen ystäväni on vajaa 10 vuoden takaa ja toisen olen tuntenut 4 vuotta. Ensimmäiseksi mainitun kanssa meille tuli todella paha riita pari vuotta sitten. Se oli jopa niin paha, että emme puhuneet puoleen vuoteen toisillemme. Tilanne kuitenkin laukesi, kun pyysimme toisiltamme aidosti oikeasti anteeksi, ja kerroimme kuinka tärkeitä olemme toisillemme.
Ehkä näen ystävyyden parisuhteena, johon on oikeasti panostettava, jotta se kestäisi. On aikoja, jolloin on toiselle vähemmän aikaa, mutta silloin on otettava itseään niskasta kiinni ja "pakotettava" näkemään. Huonoja aikoja tulee varmasti moneen ystävyyssuhteeseen, mutta on aina yritettävä selviytyä niistä. Jokainen ihminen tarvitsee ystävän, ja jokaisen ihmisen tulisi oppia olemaan ystävä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Olen huomannut, että aidosti positiiviset, vilpittömät ja lojaalit ihmiset tutustuvat aina uusiin ihmisiin."
Meidän ihana "susaliineli" kertoi nyt teille kaikille rakkaille ihmisille miksi te ette löydä ystäviä.
Koska olette negatiivisia, epärehellisiä, epäaitoja pettureita.
Vika on teissä ja teidän tulisi oppia olemaan ystävä ennen kuin voitte löytää ystäviä.
Sinä taidat kuulua näihin katkeriin ihmisiin, jotka ihmettelevät miksi muilla on aina hauskempaa...
Sinä taidat kuulua niihin tyhmiin paskoihin joiden ainoa tehtävä on viljellä termiä "katkera" jokaiselle ihmiselle jonka mielipide ei sinua miellytä.
Veikkaan että ole umpitylsä persoona joka kuvittelee olevansa hauska.
Olen samaa mieltä. Harmi että olen itse tuollainen ystävien pettäjä: milloin ei huvita, milloin ahdistaa, milloin vaan kaikki on muuten vain pielessä. Olen myös erittäin negatiivinen. Vihaan elämää, vihaan itseäni, vihaan muita ihmisiä. Ystäviä minulla on vähän, kavereita ja tuttuja jonkin verran. Olen itsekeskeinen enkä puhu muusta kuin itsestäni. Säälittelen itseäni ja korostan miten olen niin paljon parempi kuin muut. Oikeasti minulla on erittäin huono itsetunto ja tiedän olevani väärä, huijari, rikollinen, kaikin puolin kelvoton ihminen.
Mikä avuksi? Terapiaa joskus kokeilin mutta eipä siitä apua ollut. Pitänee vain jatkaa sekoilua eteenpäin. Olkaa te oikeat ihmiset keskenänne, me rikkinäiset ja vaillinaisetkin olemme kuitenkin keskuudessanne. Valitettavasti. Onneksi joku päivä tämä kurja vaeltaminen loppuu ja sen jälkeen jäljellä on enää pimeys ja rauha.
`?