Niin mietin tässä itseäni ja tuntemiani sinkkuja... kun ei vaan parisuhteista tule yhtään mitään, ei pitkästä eikä lyhyestä, ei vakavasta tai vähemmän vakavasta...
että onko olemassa jokin yhtenäisyys tällaisten sinkkujen luonteessa, jotka eivät vaan onnistu parisuhteessa ikinä?
itse en edes kaipaa mitään suhdetta enää. on lapset ja muutenkin olen niin laiska etten jaksa ajatella ketään toista. onko toisetkin sinkut "laiskoja"?
mielestäni en ole mitenkään viallinen tai kovin ronkelikaan. kavereita minulla on jos vaikka minkä ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista... toisaalta taas en tunne ketään kunnolla ja nytkin istun kotona yksin vapaata iltaa viettämässä kun en kenestäkään ole saanut juttuseuraa tälle illalle...
toisaalta kaipaa seuraa, toisaalta ei halua sitoa itseään mihinkään...
tällaisiako sinkut ovat?
että onko olemassa jokin yhtenäisyys tällaisten sinkkujen luonteessa, jotka eivät vaan onnistu parisuhteessa ikinä?
itse en edes kaipaa mitään suhdetta enää. on lapset ja muutenkin olen niin laiska etten jaksa ajatella ketään toista. onko toisetkin sinkut "laiskoja"?
mielestäni en ole mitenkään viallinen tai kovin ronkelikaan. kavereita minulla on jos vaikka minkä ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista... toisaalta taas en tunne ketään kunnolla ja nytkin istun kotona yksin vapaata iltaa viettämässä kun en kenestäkään ole saanut juttuseuraa tälle illalle...
toisaalta kaipaa seuraa, toisaalta ei halua sitoa itseään mihinkään...
tällaisiako sinkut ovat?
Vastaukset 19
Vanhimmat
ei ole lapsia, eronneilla on.
minäpä etin sitte kurppapalstan
ole tuollainen sinkku. Olen sellainen joka ei pääse parisuhdetta yrittämäänkään, ei vakavaa, eikä vähemmän vakavaa.
"toisaalta kaipaa seuraa, toisaalta ei halua sitoa itseään mihinkään..."
Ehkä tässä se pää-syy onkin :)
Se saaminen ja antaminen (en tarkoita "sitä") on usein hyvä olla tasapuolista. Varmasti on monenlaisia sinkkuja, toiset ovat niin kouliintuneita olemaan yksin, ja toiset erottuaan kumppanistaan ampaisevat pian uuteen suhteeseensa.
Vai kurppa-palstalle, kasvahan vielä pikkuisen ;)
Juu mulla on siis takana pari tosi lyhyttä juttua, yksi yli 10v pitkä, 1,5v seurustelu ja 2v seurustelu.
Nyt oon ollu 3 v sinkkuna enkä ole yhtä ainutta lyhyttäkään suhdetta, yhden yön juttua tms. tällä aikaa halunnut elämääni sotkemaan.
Kaikissa suhteissa on tullut esiin sama "ongelma"; tuntuu, etten jaksa antaa toiselle niin paljoa kuin toinen tarvitsee ja lopettanut siksi suhteen. Lyhyissä jutuissa itse olin jätetty osapuoli.
Nykyään olen ihan tyytyväinen elämääni. Harrastan, touhuan lasten kanssa, käyn töissä jne. Monesti kuitenkin joku kysyy että enkö huoli ketään vai missä syy etten seurustele/halua seurustella. Se vaatisi niin paljon ja pelkään sitoutua! Seksisuhteessa tuntisin oloni halvaksi. Ja sitten toisaalta tuntuu välillä tosi yksinäiseltä... pimeetä.
Sama juttu pätee kaverisuhteisiin. En jotenkin osaa heittäytyä niihinkään. Voin kyllä käydä kahvilla tai vaikka laivalla jonkun kanssa, mutta ei tulisi mieleenkään kertoa jollekulle "kaikkia asioitani" ja olla kuin paita ja peppu :-)
käytetty kurppa on kunniallisille miehille pelkkä reikä.
Monenkohan miehen käyttämä tämä nainen jo onkaan..
Kuten huomaamme, Kunnian mies on vielä täysin korkkaamaton :D
Mä olen huomannnut myös asian. Sinkut ovat usein tiedostavampia. Moni pariutunut kaveri luottaa "rakastumiseen", rakkaus parantaa kaiken, rakkaus kantaa, rakkaus on kaikki, ja korjaa joka virheen- tyylisesti. Moni tiedostavampi sinkku ei ota asioita niin, vaan oikeasti tietää, että yhteiselo ei ole aivan niin yksinkertaista. Samoin moni myös tuntee itsensä paremmin. On eri asia täräyttää alta parikymppisenä suhteeseen ja siitä eteenpäin, kun on vielä persoonanankin muovautumisvaiheessa ja enempi valmis sopeutumaan joka asiaan. Eri asia on, kun oma elämä on jo aivan omannäköistä, omat mielipiteet varmempia, oma itsetiedostaminen laajempaa. Siitä tulee myös tuo, että vaikka seuraa kaipaa, ei sitä noin vain halua eikä ole järkeväkään sitoa itseään johonkin.
Jollakin lailla olen huomannut, että moni parisuhteessa oleva on jotenkin tukeutunut siihen suhteeseen enemmän kuin itseensä. Eli parisuhteissa elävät minusta elävät sitä "avopuolison" roolia, sinkut elävät enemmän omasta olemuksestaan käsin. Ei siitä talo, auto, pari lasta, koira roolista käsin, jossa monet asiat ovat aivan ennustettavia. Toisaalta se on pakkokin.
Lisäksi joskus olen miettinyt, että moni ihminen hakee kumppanikseen tietynlaista stereotypiaa, ei persoonaa. MIes ei välttämättä ole kiinnostunut naisen mielipiteistä yhtään, kunhan nainen on perusnainen, shoppailee ja laittaa nättiä, sopeutuu ja viihtyy ja näyttää ok:lta, se kiinnostaa enemmän kuin joku, joka ajattelee ja keskustelee. On helppo jo ulospäin sanoa ihmisestä, kuka tulee pariutumaan nopeasti, kuka ehkä ei. Jos ihminen täyttää tietyt stereotyyppiset oletukset eikä ole suuremmin ongelmallinen, eikä välttämättä peruskivaa ihmistä persoonallisempi, luultavasti hän pariutuu aika nopeasti. Tämä on ehkä aika hankalasti sanottu, mutta jos ihmisessä on olemassa ennustettava perustylsyys (sopeutuvuus) yhdistettynä kohtuulliseen ulkonäköön, ja peruselämään, todennäköisesti hän pariutuu. Sama persoonallisemmalla luonteella ei pariudu niinkään nopeasti, vaikka luonteen puolesta voisi olla mielenkiintoisempi kumppani.
Samoin on esim. naisia, jotka pariutuvat kun joku tarpeeksi vain piirittää, toisenlaiset naiset eivät samanlaisesta imartelusta yhtäkkiä muuta mieltään.
Itsekin huomaan jonkinlaisen laiskuuden, en haluaisi lapsia nyt, en osaisi niinkään helposti luopua omista tärkeistä asioistani. Mutta samoin se on myös heillä, joilla on lapset ja omat asiansa, eiväh hekään niistä luopuisi. Mutta tuo asioiden tiedostaminen on minusta kuitenkin se perusero.
Yksi asia vielä. Moni pariutuva ei ole ehkä niin itsekriittinen kuin sinkku. On ihmisiä, jotka pitävät asioita itsestään selvinä itselleen. Ja ihmisiä, jotka eivät. Esimerkiksi otetaan pariskunta, jossa toinen elättää toista. Sinkkuna tämä olisi ehkä aika hankala ajatus monelle sukupuolesta riippumatta. Mutta suhteissa olevat saattavat pitää sitä jopa aivan itsestään selvänä.
Suhteessa olevat joskus jopa pyytävät itselleen asioita niin, että joskus melkein hävettää heidän puolestaan.
Sinkkuna kun ei voi / kehtaa vaatia keltään mitään, ei osaa sitten suhteenkaan suhteen. Kun ei voi muutenkaan. Joskus pistää silmään suhteissa olevien vaativa, jopa ripustautuva käyttäytyminen, ja mahdoton itsekkyys. Monesti mietin, että miten jonkun suhde voi toimia, koska jokainen tietää, miten vaativa / tarvitseva / ilkeä / ripustautuva ihminen sinkku voi olla, niin, eihän sitä voikaan. Mutta parisuhteessa kuitenkin usein sitä ollaan.
Monet sinkkunaiset ajattelevat, että mies tulee ja tekee kaiken hänelle, ja nainen voi istuksia kädet puuskassa ja arvostella miestä ja miettiä milloin jättää miehen.
Monet sinkkumiehet ovat niitä, jotka eivät osaa miellyttää naista riittävästi tuossa yllämainitussa tilanteessa.
Mä itse asiassa ajattelen näin suhteessa olevista naisista. Että ne ne vasta vaativia ovatkin. Ei käy monen miehen tilanne kateeksi. Miehiltä vaaditaan aika paljon, työelämä, kotielämä, suhde, isyys, harrastukset, "miehen työt", ja isoja virheitä ei kärsi vahingossakaan tehdä missään, sun muut kirjoittamattomat säännöt, mitä parisuhteessa olevat odottavat.
Olet kuitenkin siinä oikeassa, että osa sinkkunaisista on kasvanut teinistä asti ihan liikaa katselemaan sitä, kuinka heidän ystävänsä tuosta noin vain vierestä viedään. Sehän näkyy jo yläasteella, kun katselee nuorisoa. Poikien vika toisaalta itsekin juosta tyttöjen perässä ;). Sitten sinkut itse odottavat samaa ja miettivät mikä on kun ei kelpaa. Tosiasiassa ei tajuta, että itsekin voi ja saa olla aktiivinen.
ei mikä ihme et elätte yksin....
parisuhdessa elävät anta toiselle tuen vaikeassa tilanteessa, on luottettava keskustelukumpani, saat "leikki kaverin", sännolisen seksin, pystyy komentoimaan yhdessä katsottu ohelman/leffan, oma Murun joka huolehti susta jos vaikka flunssa iske, halin silloin kun sitä tarvitset, lempeän katsen ja pusun ja n.e.
Itsekäile ihmisille vaan vaikea ymmärtä että antamalla saa paljon enemmän.....
"Mä itse asiassa ajattelen näin suhteessa olevista naisista. Että ne ne vasta vaativia ovatkin. Ei käy monen miehen tilanne kateeksi. Miehiltä vaaditaan aika paljon, työelämä, kotielämä, suhde, isyys, harrastukset, "miehen työt", ja isoja virheitä ei kärsi vahingossakaan tehdä missään, sun muut kirjoittamattomat säännöt, mitä parisuhteessa olevat odottavat."
Samanlailla naisen pitää jaksaa työelämässä, kotona, hoitaa parisuhdetta, harrastaa ja olla äiti ja antaa ystävilleenkin joskus aikaa. Omat vanhemmatkin saattavat joskus tarvita apua. Edelleenkin lasten ja kodin hoito tuntuu jäävän vähän enemmän naisten harteille. Tästäkö miehiä pitäisi sääliä? Parisuhde, perhe ja koti ovat asioita, joissa kaikkien täytyy tehdä osuutensa ja puhaltaa yhteen hiileen. Minä säälin ennemmin niitä naisia ja miehiä, joilla on sellainen kumppani kotona joka ei sormeaan nosta minkään eteen vaan odottavat toisen tekevän kaiken. Myös näiden ihmisten lapset säälittävät, koska isommiksi kasvaessaan huomaavat taatusti että isää tai äitiä ei yhtään kiinnosta. "miksi kaikkien muiden lasten isät vievät heitä puistoon tai ovat katsomassa jalkapallotreenejä kun mun iskä on vaan aina tietokoneella tai katsoo telkkaria".
Olkaa hyvät ihmiset ennemmin sinkkuja jos ette halua nähdä vaivaa parisuhteen ja perheen eteen. Täysihoitolat ovat erikseen. Nykypäivänä ei todellakaan tarvitse perustaa perhettä jos ei siihen kykene vaan voi aivan mainiosti valita lapsettoman ja vielä parisuhteettoman elämän.
Kaikenlaisille kyselijöille voi vastata ihan rehellisesti miten asia on. Ei kenenkään tarvitse seurustella muiden ihmisten mieliksi. Ihan hyvin voi sanoa, ettei halua parisuhdetta, tai ettei löydy sopivaa. Se on kuuntelijan ongelma jos vastaus ei miellytä. Aikuinen ihminen saa elää elämäänsä niinkuin haluaa jos ei suoraa vahinkoa sillä aiheuta toisille.
et ymmärtänyt. Jos on sinkku, noista mitään ei voi saada/haluta/vaatia, eikä pitää itsestään selvänä. Jos jotakin noista on, se on ihme. Jos jotakin noista vaatisi silloin olis itsekäs. Kun ei voi edes haluta. Tätä ei muut ymmärrä. Tai haluta saa, mutta entä sitten.
Yksin vietän minäkin vapaapäivääni ja ihan omasta halustani. Pitkä parisuhde on takana, toinen lyhyempi myös ja lapset maailmalla. On ihanaa saada olla yksin. Nautin omasta kodistani, omasta rauhasta ja vapaudesta tulla ja mennä niin kuin huvittaa.
Olen pohjimmiltani erakkoluonne, jonka täytyy aika ajoin saada vetäytyä pois muitten luota. Olen hyvä kuuntelija ja ystävä yhdelle ihmiselle kerrallaan, mutta isommassa porukassa jään hyvin herkästi sivustaseuraajan rooliin. Olen ollut elämässäni liian kiltti ja mukautuvainen, enkä aina ole osannut pitää puoliani joten nyt on aika opetella tervettä itsekkyyttä: en vastaa puhelimeen ellen halua, en ota vieraita vastaan ellen oikeasti sitä tahdo enkä aloita seurustelua vain sen vuoksi että minulla olisi joku.
Tunnustaudun laiskaksi. Päiviä ei aina tarvitse täyttää kaikella touhuamisella, vaan välillä täytyy saada vaan löhötä. Silloin saa mielikuvitus lentää ja kroppa levätä.
Ajatuskin siitä, että alkaisin tapailla taas uutta tuntematonta väsyttää. Vaikka ihastuminen ja rakastuminen ovat mielettömän ihania tunteita, eivät ne lyhytkestoisuudessaan pärjää tälle nykyiselle olotilalleni. Parisuhde vaatii äärettömästi työtä molemmilta osapuolilta onnistuakseen, joustoa kaikessa puolin ja toisin, arjensietokykyä ja aktiivista otetta. Nämä vaiheet on nyt eletty ja nähty. Jossain on onnistuttu, jossain menty metsään. Oman luonteeni tietäen ja tuntien on parempi kun en lähde kenenkään kelkkaan enää. Jos kaipaan seuraa, löydän sitä kyllä muutenkin kuin pariutumalla. Enkä tällä tarkoita irtosuhteita vaan ystävien tapaamista.
On hyvä osata kuunnella itseään, omia tuntojaan ja elää sen mukaan. Silloin rohkenee tehdä oikeita valintoja. Ikävää on se, jos halustaan huolimatta ei löydä kumppania itselleen ja joutuu elämään yksin oman tahdon vastaisesti. Sitä elämää ei toivo kenellekään.
Eikö se ole ironista että ne menevät ja tulevat miehet joille kiva ja uskollinen nainen on evvk jos suhde tökkii kun uuden saa pokattua kyllä, ja niille miehille jotka haluaisivat oikean perheen joka olisi maailman tärkein asia urautuu jostain pikku syystä sinkkuus tai aina vaan vääriä naisia joiden kanssa ei loppujen lopuksi yhteistä olekkaan?
Ei se nyt ihan noin ole. Esimerkiksi mä tosiaan haluan kunnon suhteen, ehkä jopa perheen mutta suhtaudun silti asioihin sillä tapaa kevyesti että jos jonkun naisen kanssa nousee seinä pystyyn niin se asia surraan ja sitten siirrytään eteenpäin. Kun on ollut suhteessa niin pystyy säilyttämään jonkun (vaikka joskus horjuvan) uskon siihen että tapaa taas jonkun sellaisen joka on erikoinen. Ja ehkä sen kanssa ollaan loppuelämä.
Jos esimerkiksi tää nykyinen viritelmä kaatuu niin tuntuuhan se ihan kauhean pahalta mutta mä tiedän että ajan myötä tapaan taas jonkun toisen. Koska niin on käynyt ennenkin.
Mulla ei ole takana epäonnistumisia eikä onnistumisia. Minkälaisen suhteen sitten haluaisin, ehkä jonkin vakiopano suhteeen, jossa tehtäisiin myös muitakin asioita yhdessä. Yhdenyönkin suhteenkin voisin kokea ihan OK asiana. Toki muitakin on. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen sinkkuuteen, enkä koe mitään epäonnistumista sillä ettei tuollaista suhdetta ole siunaantunut. Jos löytyy niin hyvä, jos ei niin hyvä niinkin.
Sama tilanne kuin nimimerkillä "kokematon mies". Tosin takanani on kyllä epäonnistumisia.