Tässä lähes 10 vuotta hissukseen olen odottanut, että mies havahtuisi kihlaamaan minut, mutta ei... Missähän vika saattaisi piillä?
Minun käsitykseni mukaan meillä menee hyvin, kummallakin on ystäviä sekä oma ja yhteinen elämä, seksi sujuu tajuttoman hyvin, olemme alituiseen toistemme kimpussa ja yhdessä on hyvä olla. Harrastamme toisinaan yhdessä, nauramme paljon, kiusímme toisiamme ja vitsailemme toisillemme. Yhdessä on turvallista ja kodikasta ja rakkaus on syvää. Olemme olleet yhdessä 16 vuotiaista ja kumpikin on sattuman kaupassa paljastunut uskollisiksi. Toisaalta taas, miksi olla epäuskollinen kun kaikki on ollut aina niin hyvin.
Olen aika omalaatuinen ja tempperamenttinen ihminen, mistä ukkoni selvästi pitää sillä asiat ja ongelmat tulee puhuttua ja koettua halki.
Nykyään olen alkanut toivonut suhteeltamme "etenemistä" mutten ole viitsinyt painostaa. Kyllä hän tietää toiveeni. Naimisiin en halua koskaan, mutta haluaisin edes sen kihlasormuksen koska se vakuuttaisi minulle että hän pitää todellakin minua elämänsä naisena eikä vain "tapa" aikaa. Ystävät ovat kyllä nauraneet, että kuka tappaisi aikaa 10 vuotta -mutta kuitenkin.
Jotenkin suhde tuntuu jääneen paikalleen kun sen tila on ollut kummallekin sopiva. Turvallinen mutta ei liian lopullinen. Vasta kolme päivää sitten mieheni ystävä teki ääneen huomion meistä "Te asutte täällä ja elätte kuin kaksi teiniä. Vailla mitään huolta siivouksesta, kokkauksesta tai muustakaan elämästä!" Kauhukseni tiedän sen pitävän paikkansa, näennäisesti olemme kaksi aikuista, mutta sittenkin...elämämme on kaikinpuolin rytmitöntä. Öisiä valvomisia, päivisin myöhään nukkumista ja viikonloppuisin yökerhoissa juopottelua. Kumpikin sattuu tekemään vuorotöitä joten on mahdollisuus tähän rytmittömyyteen.
Näettekö te tässä asetelmassa mitään ongelmaa kun itse en näe niin lähelle. Mikä voisi olla syy siihen ettei hän halua sitoutua -sittenkään. On hassua että yhdessäolosta ei puhuta (kihloista jne...) mutta mies on varma siitä että vielä joskus tehdään lapsia (joka taas minua ei kiinnosta terveydellisistä seikoista). Muutenkin koko suhteemme on kulkenut tooooosi hitaasti. Kerkesimme seurustella yli 6 vuotta ennenkuin muutimme yhteen. Se hetkeksi huononsikin suhdetta kun oli vaikeuksia oppia toiseen asukkaaseen. Minä varsinkin arvostan toisinaan hyvin paljon omaa rauhaa ja yksinäisyyttä.
Minun käsitykseni mukaan meillä menee hyvin, kummallakin on ystäviä sekä oma ja yhteinen elämä, seksi sujuu tajuttoman hyvin, olemme alituiseen toistemme kimpussa ja yhdessä on hyvä olla. Harrastamme toisinaan yhdessä, nauramme paljon, kiusímme toisiamme ja vitsailemme toisillemme. Yhdessä on turvallista ja kodikasta ja rakkaus on syvää. Olemme olleet yhdessä 16 vuotiaista ja kumpikin on sattuman kaupassa paljastunut uskollisiksi. Toisaalta taas, miksi olla epäuskollinen kun kaikki on ollut aina niin hyvin.
Olen aika omalaatuinen ja tempperamenttinen ihminen, mistä ukkoni selvästi pitää sillä asiat ja ongelmat tulee puhuttua ja koettua halki.
Nykyään olen alkanut toivonut suhteeltamme "etenemistä" mutten ole viitsinyt painostaa. Kyllä hän tietää toiveeni. Naimisiin en halua koskaan, mutta haluaisin edes sen kihlasormuksen koska se vakuuttaisi minulle että hän pitää todellakin minua elämänsä naisena eikä vain "tapa" aikaa. Ystävät ovat kyllä nauraneet, että kuka tappaisi aikaa 10 vuotta -mutta kuitenkin.
Jotenkin suhde tuntuu jääneen paikalleen kun sen tila on ollut kummallekin sopiva. Turvallinen mutta ei liian lopullinen. Vasta kolme päivää sitten mieheni ystävä teki ääneen huomion meistä "Te asutte täällä ja elätte kuin kaksi teiniä. Vailla mitään huolta siivouksesta, kokkauksesta tai muustakaan elämästä!" Kauhukseni tiedän sen pitävän paikkansa, näennäisesti olemme kaksi aikuista, mutta sittenkin...elämämme on kaikinpuolin rytmitöntä. Öisiä valvomisia, päivisin myöhään nukkumista ja viikonloppuisin yökerhoissa juopottelua. Kumpikin sattuu tekemään vuorotöitä joten on mahdollisuus tähän rytmittömyyteen.
Näettekö te tässä asetelmassa mitään ongelmaa kun itse en näe niin lähelle. Mikä voisi olla syy siihen ettei hän halua sitoutua -sittenkään. On hassua että yhdessäolosta ei puhuta (kihloista jne...) mutta mies on varma siitä että vielä joskus tehdään lapsia (joka taas minua ei kiinnosta terveydellisistä seikoista). Muutenkin koko suhteemme on kulkenut tooooosi hitaasti. Kerkesimme seurustella yli 6 vuotta ennenkuin muutimme yhteen. Se hetkeksi huononsikin suhdetta kun oli vaikeuksia oppia toiseen asukkaaseen. Minä varsinkin arvostan toisinaan hyvin paljon omaa rauhaa ja yksinäisyyttä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minun mielestäni,jos et kerran halua naimisiin,niin kihlauskin on silloin turhaa.Olen ehkä vanhanaikainen,mutta kihlaus on lupaus avio-liitosta ja kihloihin mennään,kun ollaan avioitumassa. Avo liitossahan te kuitenkin asutte ja jos se järjestely sopii kummallekin,niin miksi sormus. Ehkä mieskin näkee kihlauksen lupauksena avioliitosta eikä sen takia kihlaa sinua. Jos kerran mies haluaa sinut ja elätte yhdessä,muttette halua naimisiin,niin miksi kihlautua.
Tavallaanhan te elätte avioliiton kaltaisessa suhteessa,jonka päättyminen koskisi ihan yhtä paljon kuin avio ero.Miksi sitten ette menisi naimisiin.Virallistaisi suhteenne kunnolla ja sitä ennen kihlautuisi.
Kihlasormus tarkoittaa kuitenkin sitä,että on sitoutunut menemään toisen kanssa naimisiin. Ei se muuta suhdettanne,jos molemmilla on sormus sormessa,tai ei ole.
Mies arvelee tai pelkää että mukava 10v suhde kääntyy itsestäänselvyydeksi kun ne siteet ovat sormiin pujotettu. Eli suhteen eteen ei nähdäkkään samanlaista vaivaa kuin ennen, koska ajatellaan että lähteminen on ikäänkuin pykälää vaikeampaa(mitä se ei ole käytännössä). Ihminen kun on kuitenkin laiskuuteen taipuvainen eläin, jolle pitää aina olla syy tekemisiinsä. Ilman "siteitä" täytyy ottaa toinen paremmin huomioon, eikä pitää häntä itsestäänselvyytenä jotta suhde pysyy kasassa. Siis kysymys on motivaatiosta ja sen säilymisestä. Hänestä en luonnollisesti tiedä, mutta itse ajattelisin asiaa näin.
Näin pessimisti-luonteena olen myös sitä mieltä että näissä hääkakku-tyyppisissä vitseissä asuu myös pieni totuudensiemen. Tietysti aina löytyy sellaisiakin ihmisiä, joille "sitoutuminen" ei vaikuta suhteen laatuun millään tavalla. He vain taitavat olla vähemmistössä tässä meidän monikirjavassa hiihtäjäjoukossa.
Henkilökohtaisesti en ole ymmärtänyt miksi yleensä juuri naiselle suhteen virallistaminen ja ulkoisten merkkien(sormukset) hankkiminen on niin tärkeää. Miksi tämä on "etenemistä"? Jos kerta asuu jo yhdessä ja ehkä lapsiakin on tulossa, niin mihin tässä edetään oikeastaan. Sama arki pyörii, samat huvit ja velvollisuudet tehdään. Tuoko tälläinen toimi jonkinlaista lisävarmuutta naisen elämään? Eli ajatellaan, anteeksi siis tunnetaan että "nyt tämä mies on varmasti lupautunut elämään kanssani". Käytännössä(nykymaailmassa) virallisella "sitoutumisella" ei ole mitään merkitystä suhteen kestävyyteen. Eroaminen on yhtä helppoa kuin avosuhteessa. Reaalimaailmassa todelliset siteet ovat yhteinen omaisuus ja yhteiset lapset, eikä näillä ole mitään tekemistä rinkuloiden kanssa. Sen sormuksen saa sekunnissa pois sormesta, lapsia&omaisuutta ei niin vaan hävitetä. Siltikään nämäkään seikat eivät estä eroamasta, sillä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Minun mielestäni todellinen sitoutuminen on sisäistä, sellaista ajatusmaailmaa, josta kumpuaa asenne että tämä on se kumppani jonka kanssa minä haluan elää ja viettää parhaimmat hetkeni. Ei siihen tarvitse mitään yhdentekevää "varmistusleimaa" päälle. Jos mahdolliselle kumppanille tämä ei riitä, niin voinko oikeasti tarjota mitään parempaakaan "lupausta" hänelle.
Olen myös sitä mieltä että kihloihinmeno on täysin turhaa ilman aikomusta naimisiinmenosta. Naimisiinmeno on minulle juridinen ja taloudellinen toimenpide, sillä lain edessä se yksinkertaistaa monia asioita vaikkakin kuilua avo- ja aviosuhteen välillä on kavennettu. Ilman käytännön hyötyä en näe syynä merkkien kantamiseen mitään muutakuin näyttämisenhalun. Voin toki olla ajatuksineni ja mielipiteineni aivan yksin, mutta ovatpahan täysin omia.
Niin, kaipa se sitä sitten on. On tullut vain tunne, ettei 10v suhteemme merkitse muille mitään kun kuulee miestä iskettelemään tulevilta akoilta naljailua siitä, että ettei se sun kanssa tosissaan ole kun ei ole 10 vuoteen saanut kihlattua. Tai, että oikein toivotaan ettemme mene koskaan kihloihin koska sen jälkeen ei voida enää "jutella".
Jotenkin tuntuu että se arvo pitäisi palauttaa muiden silmiin sillä että kelpaa kihlatuksi.
Ikävä tosiasia.
Asiahan on niin että te kaksi olette ainoat jotka tietävät ja tiedostavat mitä yhteistä teillä on ja miksi sitä ollaan yhdessä. Ne syyt eivät muille kuulu. Antaa muiden naljailla ihan vapaasti, he vain ovat kateellisia teidän välisestä luottamuksesta mikä on kaiketi poikkeuksellista. Ovat kateellisia kun keinotekoisia siteitä ei tarvita pitämään parisuhdetta yllä, vaan puolisot ovat yhdessä puhtaasti omasta vilpittömästä tahdosta. He eivät välttämättä ymmärrä että liekaan laitettu koira karkaa heti houkutusten perään kun lieka pettää, mutta tottuneena oman pihan vapauteen koira ei koe tarvetta karata "vihreämmille" mannuille.
Täytyy myöntää että minun kuvitelmissani ideaaliparisuhde on kyllä paljolti kuvauksesi kaltainen, suhde jonka perustukset muodostuvat muusta kuin velvollisuudesta puolisolle tai muulle ympäristölle. Sellaisessa luottamusta huokuvassa suhteessa uskollisuus ja muut suhteen perusasiat tulevat sitten kuin itsestään.
Se vain syö naista niin julmetusti kun ei saa toisilta kuin vähättelyä =)Ja analysointia suhteen laadusta. Parhain varmaankin oli kun eräs itseäni vanhempi nainen väläytti miehelleni seuranneensa tekemisiäni sivusta ja olevansa varma etten rakasta miestäni. Hän oli kysynyt että "miten sinä jaksat olla sen saman kanssa koko ajan?" Kun puolisoni oli sanonut lyhyesti että "koska rakastan", oli nainen tuumannut, että hänpä (eli siis minä)ei rakasta sinua. Olivat kuulemma ihan useamman naisen voimalla tulleet tuohon johtopäätökseen siksi, että olen yökerhossakin melko usein mieheni lähistöllä (vaikka olisinkin muussa seurassa? Tässä yhteydessä käytettiin vielä sanaa; seuraa kuin hai laivaa!)
Oikeasti en ymmärrä mistä tuo logiikka on lähtöisin -mutta onpahan vain syntynyt jostakin. Kai se ärsyttävä johtopäätös on syntynyt siitä kun on ollut niin vaikea päästä puolisoni juttusille kun olen ollut aina mukana =D (tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, puolisoni käy kavereineen aika paljon liikenteessä niin etten ole mukana)
Ehkäpä tämä tosiaankin on vain omaa epävarmuutta. Pitäisi vain jaksaa luottaa siihen, että yhdessä ollaan koska halutaan. Sormus ei sitä muuta mitenkään. Ja akat saa supatella mitä haluaa. Siinä todellakin monen naama kalpenisi kun tietäisivät totuuden suhteestamme. Meillä on oikeasti ylikivaa yhdessä ja suhde on aina ollut reilu ja rehellinen. Mitenkä muuten edes tietäisin noista akkojen puheista???
"Pikkuhukka" on mun nimimerkki iltasanomien keskustelufoorumissa...sattumaako?
Terveydelliset seikat? Ehkä miehesi sittenkin "kattelee" jotain toista jolla ei ole terveydellisiä seikkoja jälkikasvunsa hankkimisessa, uskoisin näin.
Iski! Sori Pikkukukka, noh Ash = Pikkuhukka "ironisesti pikku" iltasanomissa.. heh heh!
Vaikea uskoa tuotakaan kun hän ei halua lapsia ainakaan 10 vuoteen. Ja on joskus sanonut, että minun terveyteni menee jonkun rääpäleen edelle. (Ei kovin lapsirakas). Niin siis, siitä terveydellisestä seikasta; se ei niinkään ole sairaus vaan minulta saattaa mennä henki synnytyksessä. Ymmärrä kyllä että joku ei mm. haluaisi ottaa vastuuta puolisonsa kuolemasta kinuamalla lasta....
Minä niinkään ole koskaan epäillyt tai olettanut että hän etsisi parempaa äitiä vaan EHKÄ minuakin parempaa naista puolisokseen. Ajattelin että jos 10 vuotta saman naisen kanssa on liikaa kun on aloitettu minun olessani 16. Olkoonkin että olen hyvännäköinen, uskollinen ja luonteeltani huumorintajuinen ja omalaatuinen. Ja hän näyttää rakastavan minua kyllä elämässämme paljon. Jaksaa pussailla, rakastella ja halailla päivittäin -ei ole etäinen.
No, turhapa niitä asioita on arvailla täällä kun niihin ei saa vastausta täältä eikä kotoa. Parempi unohtaa koko homma.