Monen parisuhteen taustalta nousee tämä asia esiin; ”En kokenut saavani puolisolta arvostusta.” Tämä on sitten johtanut erinäisiin ongelmiin ja jopa siihen että sitä arvostusta on haettu muualta.
Oletteko miettineet mitä tuo arvostus on käytännössä? Millaista arvostusta haluat saada itsellesi? Kuinka näytät sitä omaa arvostustasi puolisollesi?
Oletteko miettineet mitä tuo arvostus on käytännössä? Millaista arvostusta haluat saada itsellesi? Kuinka näytät sitä omaa arvostustasi puolisollesi?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Parasta arvostusta on minusta se jos pystyy näkemään nekin puolison tekemiset arvokkaina, jotka itse tekisi toisin tai joista on eri mieltä. On paljon helpompi arvostaa puolison arvoja jos itsekin jakaa ne. Tai ihailla kun puoliso tekee jonkun sellaisen asian hyvin jota ei itse osaa. Mutta arvostus ja rakkaus punnitaan kun pitäisi myöntää että voi myös arvostaa sitä että toinen osaa elää omien arvojensa mukaan tai loytää oman tapansa tehdä asioita.
Kun vaimoni sanoo arvostavansa minua isänä vaikka teenkin monia asioita lapsien kanssa eri tavalla kuin hän, se on todellista arvostusta. Hän on huomannut että lapsemme oppivat paljon miehenä olemisesta kun teemme asiat omalla tavallamme.
MInä taas arvostan sitä että vaimoni jaksaa olla sosiaalinen, pitää yhteyttä sukulaisiin ja nähdä ystäviä. Itse en aina jaksa olla niin sosiaalinen ja sukulaissuhteeni ovat lähinnä merkkipäivillä näkemistä. Mutta vaimoni sukuyhteisö on tosi tiivis ja hän saa siitä paljon. Ja se vetää minuakin enemmän sosiaaliseen elämään. Joskus se tuntuu rasittavaltakin mutta tiedän että se on hänelle elinehto ja minullekin pohjimmiltaan hyväksi.
Tuossa nyt vain pari esimerkkiä...
Itse osoitan arvostusta puolisolle kehumalla ja kiittämällä häntä usein. Kerron hänelle lähes joka päivä, kuinka hyvä ja ihana ihminen hän on. Kannustan häntä työelämässä ja muistutan, että hän on varmasti loistava työntekijä, koska hän on niin ahkera ja mukava. Kokemus-K:n pointti oli hyvä. Korkein arvostus näkyy siinä, että arvostaa puolisoa, vaikka hän ei tekisikään niin kuin itse parhaaksi näkisi. Luotan siihen, että mieheni on älykäs ja kyvykäs, eikä minun tarvitse olla häntä neuvomassa.
Millaista arvostusta kaipaisin itse? Ehkä sellaista, että mies kannustaisi minua tekemisissäni ja unelmissani. Kaipaan eniten suoraa palautetta tekemisistäni, eli tahdon kuulla myös, jos joku on mennyt pieleen. Rehellisyys on tärkeää. Mielestäni se, että pystyy kertomaan myös negatiivisia asioita, kertoo arvostuksesta, kun asiat sanoo kauniisti.
, onko kehuminen sinusta jotenkin ”tyhmää”? Näin olen kuullut monen sanovan. Kehuminen ei taida oikein kuulua suomalaiseen kulttuuriin?
Olen huomannut että kehua voi aika pienillä sanoilla ja jopa eleillä. Olen myös huomannut että etenkin miehet tykkäävät siitä. Jotenkin niin että yrittää välttää ”ylisanoja” (loistava, mahtava, ihana, jne.) ja sanoa vähän arkisemmin, ”oot aika hyvä”, ”oli muuten napakymppi”, äänensävyllä ja ilmeillä mikä kertoo loput. Jopa siellä makuukammarissa …
Vältän myös mollaamista ja arvostelua muiden kuulen. Jos jotain sanottavaa on, sanon sen kahden kesken. Miehiseen kulttuuriin kuuluu ”kasvojen pitäminen”, eli noloon tilanteeseen joutuminen muiden edessä voi olla käsittämättömän suuri häpeä.
Itse arvosta miehessäni vakautta, hän ei hötkyile. Hän on oikeudenmukainen, eikä jätä sanomatta niitä negatiivisiakaan asioita. Hän pitää sen minkä lupaa, eikä lupaa jos on epävarma. Hän huomioi pienin asioin, jotka pyrin huomaamaan. Ne ovat joskus aika miehisiä, mutta kertovat että hän on ajatellut minua. Mikäs sen ihanampaa. Koetan muistaa häntä samoin, pienin teoin. Jos en muuten, niin ostan vaikka saunakaljat tai laitan ruokaa mistä en itse tykkää.
Pettämisen, henkisen väkivallan, avioliitto-ongelmien, miehen henkilökohtaisen kriisin takia jonka hän ratkaisi ryhtymällä henkiseen pettämiseen, en pysty arvostamaan. Olen vuosia kestänyt miehen äkkipikaisuutta, huutamista, kiroilua ja vihaa jota ei saa muuten purettua. En enää pysty rakastamaan. Koti on taistelutanner, ollut jo vuosia. Mies vaan jatkaa pettämistä, mutta vihdoin mittani on täysi ja otan eron.
En ole minäkään arvostusta saanut tai tunnetta, että olisin erityinen miehelleni. En koe olevani tärkeä jne jne. Mutta, en ole silti sitä muualta lähtenyt hakemaan koska kunnioitan omia arvoja mitä olen aina avioliitolle asettanut mielessäni. Avioliittoon eivät kuulu salaisuudet eivätkä omat salaiset ystävät, joten mieluummin olen vain kärsinyt yksin. Eipä ollut sen arvoista. Jäin kaiken lisäksi lapsettomaksi kun yritin ja yritin vain jaksaa, kun kerta olen avioon mennyt. Niin traumaattista on kaikki tämä ja vielä lapsettomuuskin tuli kontolle niin eipä tällä hetkellä elämä näytä ruusuiselta.
Ihmistä, joka kohtelee sinua kuin vihamiestä tai joka ei arvosta sinua on ihan helvetin vaikeaa jaksaa arvostaa itse. Olen arvostanut sitä, että mies on hankkinut elantoa, mitään muuta hän ei sitten ole tehnytkään paitsi elänyt täysin omaa elämäänsä ja hankkinut onnensakin muualta. Olen ihan oikeasti ollut vain piika ja avioerossa mies ei siltikään halua arvostaa edes sitä mitä olen tehnyt kotona = ei halua antaa penniäkään vapaaehtoisesti. Ei halua erota enkä tajua miksi. Olen itse läheisriippuvainen ja on ollut aika helvetillistä katsoa kun toinen vaan elää onnellisena vähät välittämästä siitä miltä minusta tuntuu.
Kun kunnioitus ja arvostus omaa puolisoa kohtaan on mennyt niin sitä ei oikein tuo enää mikään takaisin..
arvosta sellaista henkistä väkivaltaa, että aina kun uskallan olla eri mieltä mieheni kanssa,
hän valehtelee ja haukkuu minua joka taholle. Ainahan ihmiset puhuvat ja tietynlaiset
ihmiset myös lähipiirissä, mutta en ymmärrä miten mieheni kuvittelee säilyttävänsä
minkäänlaista arvostusta tai kunnioitusta sellaisella käytöksellä. Minä en ihan pienistä
hätkähdä tai ota nokkiini, mutta rajansa kaikella. Eipä taida mieheni paljon mielipiteestäni
välittää; haluaisi pelkän kynnysmaton ovelleen.
No enpä ole ajatellut sellaiseksi jäädä. Mieheni on muutenkin sellainen irvileuka, että
en yhtään ihmettele niitä väärinkäsityksiä ja väärinymmärryksiä meidänkin välillä. Hänellä
on varmaan suurimmaksi osaksi hyvä tarkoitus (jostain syystä edelleen uskon niin), mutta
monet asiat välittyvät vähän väärässä valossa. No itse olen samanlainen ja olen oikeastaan
kärsinyt myös osuuteni väärinymmärryksistä. Siinäkin suhteessa olen samanlainen, että
saatan yllättää täydellisesti ihan lähipiirinikin asioilla, joista en ole koskaan kenellekään
maininnut halaistua sanaa. Toisin sanoen ulosantikin on kontrolloitua ja jollekin voi tulla
sellainen käsitys, ettei oikeastaan tiedä elämästäni yhtään mitään. Mutta kyllä osaa miehenikin
esittää asiat juuri sellaisessa valossa kuin haluaa -olenko sieltä ottanut oppia, en tiedä.
Nyt mieheni kantaa minulle kaunaa ja syyttää minua milloin mistäkin. Milloin olen
liian lihava, milloin en tee tarpeeksi kotitöitä, milloin olen hirveä nalkuttaja (jos suuni uskallan
vastaan avata), milloin olen täysin surkea äiti ja paljon tökerömpiäkin syytöksiä olen kuullut.
No nyt on mitta tullut täyteen ja matkalaukut pakattu. Huomenaamulla otan menolipun Caribiaan
enkä tule enää takaisin. Etsiköön sen uuden woodoonuken, johon voi sitten pistellä rauhassa neulojaan. Minä keskityn arpien paranteluun ja auringonottoon mukavien rantaleijonien seurassa.
niistä jotka syövät arvostusta toista kohtaan, että toinen löytää vain negatiivista sanottavaa. Kaikki eivät ehkä tule ajatelleeksi että vaikka tuo ehkä tapahtuisikin huumorin varjolla, se satuttaa toista kuitenkin.
Onko näin että olet vastannut miehesi arvosteluun samalla mitalla? Eli teille vähän syntyi kilpatilanne, kumpi mollaa toista paremmin? Ei mitenkään erikoista, sitä joskus tehdään ihan huomaamatta. Lopulta kyse vain on kumpi lopettaa ajoissa vai kumpi häviää.
Mitenkä arvioit nyt, kun olet saanut välimatkaa niin uskotko löytäväsi hänestä jotain mitä voisitkin arvostaa?
On vaikea pitää mielessä arvostettavia asioita puolisossa silloin, kun tulee kitkaa.
Tämä on lapsellista käytöstä ja hyvin yleistä avioliitoissa. silloin, kun toisen tekemiset tai tekemättä jättämiset alkaa ärsyttää, kannattaa alkaa miettimään niitä hyviä asioita kumppanissa.
Minäkin koitan tässä miettiä, miten mukava ja huomaavainen vaimo onkaan. Rakastaa, näkee hänen teoistaan ja hankkimisista ja suunnittelemisista, että hän tosiaan välittää ja haluaa hyvää. On ajattelevainen ja ei kohtele ketään kaltoin. Näitä pitää miettiä kun tulee ärsyttävät asiat pintaan.
Se on vaikeaa, mutta on tosi lapsellista alkaa vaan synkistelmään ja ärtyilemään ja ajattelemaan pahaa toisesta
Näytän arvostusta ihan sanomalla, että arvostan sinussa tätä ja tuota. Samaa koen häneltä (joskus) ja pidän kyllä siitä ja haluan sen jatkuvan. On myös tärkeää ettei koskaan moitita toista silloin, kun hän on hyvää tarkoittaen tehnyt jonkin asian virheellisesti.
paljon kiinni siitä, että miten haluaa toisen teot ymmärtää.
Kaiken voi aina kääntää niin, että toinen halusi aiheuttaa pelkkää pahaa.
Vaikea uskoa, että se kuitenkaan niin olis.
Mutta joo, kaikissa tilanteissa sitä ymmärtämistä voi edellyttää.
Ehkä se on jopa helpompaa ajatella, että se toinen on täysi 'vesi'pää joskus.
Itsellä nyt on lähinnä pyrkimys päästä 'vedestä' pois, mutta joka kerta kun yritän,
niin uppoan entistä pahemmin. Luulin olleeni jo pohjalla, mutta näköjään aina syvemmälle
voi vajota...
On yritettävä pitää mielessä ne hyvätkin puolet silloin kun tulee kitkaa. Ainahan sitä suutuksissaan saattaa ajatella tai sanoa jotain vähemmän järkevää, mutta eikö ole hyvä silloin pyytää anteeksi?
Sen kun muistaa että ei arvostelisi ihmistä vaan niitä tekoja. Ei siis näin; sinä olet tyhmä. Vaan, sinä teit tyhmästi.
Kun sallii toiselle inhimillisyyden ja sen että virheitä tehdään, sitä jaksaa olla itseäänkin kohtaan armollisempi. Olen näin vanhemmiten huomannut, että joustoa löytyy ihan eri tavoin kuin nuorena. Ihmisillä vain on erilaisia tapoja, eivätkä ne välttämättä ole sen oikeampia tai väärempiä kuin omatkaan tavat. Jotenkin jo näkee, mikä on ydin, eikä niin kiinnitä huomiota esim. lopputulokseen. Sanotaanko vaikka siivoaminen, ydin on se että toinen on omatoimisesti sen tehnyt ja parhaan taitonsa mukaan, ei se, onko kaikki tehty niin jetsulleen.
Lasten kautta opin myös sen, että jokainen päivä pitää sanoa jotain arvostavaa, ei arvosteltavaa. Opettelin joskus tavan, että ei sanaa ei käytetä ollenkaan. Se laittoi aivot miettimään kuinka sitten sanon vaikka ”älä huuda” – ”sanotko tuon rauhallisemmin”. Hiljalleen siitä tuli tapa. Toimii ihan näin miehenkin kanssa.
Jokainen päivä koetan muistaa antaa yhden suukon ja yhden halauksen. Varsinkin jos on ollut jotain sanaharkkaa. Merkiksi että ei se mitään vaikka riideltiin, tykkään sinusta edelleen. Kiusaus kyllä on joskus suuri jättää tuo tekemättä, kun toinen vain mököttää, mutta tähän saakka olen sisukkaasti sen tehnyt : )
Meillä arvostus on molemminpuolista. Kumpikaan ei pidä toista itsestäänselvänä. Arvostus näkyy itselleni käytännössä niin, että mies ylistää sitä että kokkaan hänelle, eikä vain murahtele välinpitämättömiä kiitoksiaan. Auttaa kotitöissä ja ei oleta minun automaatilla tekevän mitään. Itse osoitan arvostustani huolenpidolla ja sillä että kohtelen häntä tasaväkisenä kumppanina, en pikkupoikana jolle pitää nalkuttaa. Toisaalta mieheni ei anna tähän mitään syytäkään.
Arvostus, toisen kunnioitus lähtee aina rakkaudesta. Jos toista ei rakasta tarpeeksi, ei tätä arvostakaan..eikä toisen panostusta parisuhteeseen.
Lisäten vielä edelliseen. Arvostus on myös sitä, ettei halua vähentää toista alentamalla tätä solvaten tai loukkauksia heittäen. Toki meilläkin joskus väitellään, muttei koskaan niin että se menisi täysi-riidan tasolle tai toisen häväistämiseen. Jos ja kun joskus sanomme liikaa tai väärin, osaamme myös pyytää anteeksi. Sekin on osa toisen arvostamista.
jos ei tule millään tavalla kuulluksi.
Jatkuvasti käydään keskustelua samoista asioista uudelleen ja uudelleen, mutta mikään ei muutu.
Toinen ja mahdollisesti molemmat kokevat toisen vaatimukset/toiveet kohtuuttomina.
Hyvä kysymys onkin minusta, mitä avioliitossa voi toiselta vaatia.
Mielestäni jotakin pitää voida puolisolta vaatia, eri asia, mitä ja kuinka paljon.
Jos toinen ei välitä toiveista tai vaatimuksista, sitä kokee tulleensa jätetyksi yksin asioiden kanssa,
jotka ovat kuitenkin yhteisiä.
Arvostus häviää myös, jos toinen osoittaa omalla käytöksellään jatkuvasti epäarvostusta.
Mahdollisesti myös perhe ja muu ympäristö osoittaa jatkuvasti epäkunnioitusta avioliittoa kohtaan,
jolla on tietysti myös suuri merkitys puolisoiden välille ja ajaa liiton karille.
Että kyllähän sitä sitten voi tulla itkemään, kun ei arvosteta tarpeeksi.
Vaan arvostiko itse puolisoa tarpeeksi ja käyttäytyikö sen mukaisesti?
Ilman molemminpuolista arvostusta liitto ajautuu karille ennemmin tai myöhemmin.