olette tunteneet erosta vihaa/surua/kipua? Haluaisin kuulla etenkin jätettyjen kokemuksia.
Mulla mies jätti yli vuosi sitten toisen naisen takia. Etukäteisvaroituksia ei ollut, ei puheita suhteen ongelmista tms. Naimisissa olimme olleet pari vuotta, sitä ennen oli viitisen vuotta epävirallista eloa. Puheyhteyttä ei ollut, mies vaan hoki, että hänen on pakko ja täytyy. Kun sitten avauduin hälle pettymyksestäni ja kiukustani, niin hän totes, ettei edes alussa ollut mua rakastanut. Lapsia meillä ei ole. Mä olen karvan yli 40, joten lapsia ei enää tulekaan. Sekin vielä - mä olin pitänyt lasta mahdollisena asiana. Nyt en enää kerkeä tarpeeksi vakaaseen parisuhteeseen tässä elämässä. (No eipä tuo vanhakaan suhde vakaa ollut loppupeleissä, mutta kuvittelin sen olevan vakaa.)
Pakolliset asiat hoidettiin pikapikaa lakimiehellä ja siinä se, ulkoisesti. Sisäisesti olen sekaisin kuin seinäkello. Koko viime talven kävin ammattiauttajalla. Auttoihan se, mutta ei muuttanut tilannetta.
Välillä on helpompia päiviä, mutta vieläkin on joka päivä monta kertaa ex mielessä. En olisi takaisin ottamassa, vaan surettaa, raivostuttaa, itkettää. Erityisesti on raivostuttanut ex:n tapa tehdä eroa: muuttui hetkessä kylmäksi kapakalaksi, vaikka vielä edellisellä viikolla oli itse suunnitellut meille yhteistä lomareissua. Kylmää myös se, että parhaat vuodet menivät suhteessa, josta jäi pelkkää paskaa käteen.
Mulla mies jätti yli vuosi sitten toisen naisen takia. Etukäteisvaroituksia ei ollut, ei puheita suhteen ongelmista tms. Naimisissa olimme olleet pari vuotta, sitä ennen oli viitisen vuotta epävirallista eloa. Puheyhteyttä ei ollut, mies vaan hoki, että hänen on pakko ja täytyy. Kun sitten avauduin hälle pettymyksestäni ja kiukustani, niin hän totes, ettei edes alussa ollut mua rakastanut. Lapsia meillä ei ole. Mä olen karvan yli 40, joten lapsia ei enää tulekaan. Sekin vielä - mä olin pitänyt lasta mahdollisena asiana. Nyt en enää kerkeä tarpeeksi vakaaseen parisuhteeseen tässä elämässä. (No eipä tuo vanhakaan suhde vakaa ollut loppupeleissä, mutta kuvittelin sen olevan vakaa.)
Pakolliset asiat hoidettiin pikapikaa lakimiehellä ja siinä se, ulkoisesti. Sisäisesti olen sekaisin kuin seinäkello. Koko viime talven kävin ammattiauttajalla. Auttoihan se, mutta ei muuttanut tilannetta.
Välillä on helpompia päiviä, mutta vieläkin on joka päivä monta kertaa ex mielessä. En olisi takaisin ottamassa, vaan surettaa, raivostuttaa, itkettää. Erityisesti on raivostuttanut ex:n tapa tehdä eroa: muuttui hetkessä kylmäksi kapakalaksi, vaikka vielä edellisellä viikolla oli itse suunnitellut meille yhteistä lomareissua. Kylmää myös se, että parhaat vuodet menivät suhteessa, josta jäi pelkkää paskaa käteen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
muutu hetkessä mihinkään suuntaan, se on varma asia.
Ihan siitä huolimatta, mitä sitten sen toisen suusta ulos tulee.
Erotilanteessa yleensä ne asiat, jotka ovat rasittaneet liittoa,
saavuttavat sen pisteen, ettei niistä enää keskustella.
Toinen tai molemmat kokevat että kaikki mahdollinen on tehty liiton hyväksi
ja mitään ei ole enää tehtävissä eikä se keskusteluilla enää muutu.
Mitä pidemmästä liitosta on kysymys, sitä todennäköisemmin ollaan oikeassa.
Niistä asioista, mistä on vuosikaudet keskusteltu ehkä tuloksettomasti (tai
ehkä toinen ainakin kokee niin) ei saada enää kovin helposti muutettua.
Sen tähden erotilanteessa harvoin enää keskustellaan asioista eikä enää
anneta toiselle sitä mahdollisuutta muuttaa asioita, mikä voi olla toiselle sokki.
Enpä usko, että puolisosi ei sinua rakastanut missään vaiheessa liiton aikana.
Ei kukaan roiku vuosikausia liitossa, jos ei muka toisesta alunperinkään välittänyt.
Pettymys hänen puoleltaan purkautui näin ja se ei muuta välillänne ollutta rakkautta.
Etkä sinä voi tuollaiseen lauseeseen takertua kaikkien yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen.
Jos olisit mies, niin lasten suhteen sinulla on peli kaikkea muuta kuin menetetty.
Tässä taannoin kuulin 46-vuotiaana onnelliseksi isäksi tulleesta henkilöstä.
Jollain tavalla sinun pitää vähitellen päästää irti vanhasta suhteesta ja varsinkin sen päättymisen
tuomasta pettymyksestä ja hyväksyä tilanne.
Ja sinun on myös lakattava asettamasta liikaa vaatimuksia parisuhteelle ennen perheen perustamista
ja annettava itsellesi mahdollisuus uuteen onneen.
Mikään parisuhde ei koskaan voi olla niin vakaalla pohjalla, ettei vastoinkäymisten tullessa synny mahdollisuus sen hajoamiseen. Pitkässä parisuhteessa opit tuntemaan ihmisen jollain tasolla,
mutta et kuitenkaan voi tietää millainen äiti/isä hänestä 'kuoriutuu' lapsen syntyessä.
Ystäväni sanoi minulle, että harva on katunut lasten hankkimista, kun kuuli raskaudestani lyhyen seurustelun jälkeen. Voit olla varma, että kun sinulla on viimein oma lapsesi sylissä, se palkitsee kaikki kokemasi vastoinkäymiset vuosien varrella. Et missään tapauksessa luovu ajatuksesta hankkia lapsia, vaan otat rauhallisesti ja avaat vähitellen silmäsi ympäröivälle maailmalle. Vaikka nyt tilanne tuntuisi mahdottomalta, niin anna itsellesi vähän aikaa, sinulla ei ole vielä mikään tulipalokiire ja yritä keskittyä asioihin ja tekemisiin, jotka saavat olosi paremmaksi. Tärkeintä on, että ajattelet itseäsi ja omaa parastasi, ja yrität jälleen katsoa optimismilla tulevaisuuteen.
luulen, että mun eroon päättyneessä suhteessa olisi paljonkin ollut tehtävissä, mutta siihen olisi tarvittu molempien tahtoa. Toisella ei ollut uskoa/tahtoa, joten erottiin. Emme alun perinkään käyneet keskusteluja liittoa rasittavista asioista, emme oikein osanneet keskustella tai puhua tunteista. Tajusin jossain kohden, että olen ystävieni kanssa paljon avoimempi ja tuntevampi kuin puolison kanssa, puoliso oli sellainen järkeilevä ja analysoiva tyyppi (vaikka lähtikin tunteen vetämänä ulos suhteesta, aika ristiriitaista).
Mulla on nyt viime kuukausina alkanut orastava uusi suhde, olen ihastunut ja minuun on ihastuttu. Siksi kai olen jollain lailla pettynyt itseeni, kun vanha suhde ja ero pyörii vieläkin mielessä paljon. Tämä uusikaan mies ei halua lapsia - taidan vain olla sellainen nainen, etten herätä lastenhakkimistarvetta miehessä.
No, olen ollut ei-lapsirakas nuorempana ja kuvittelin, ettei mulle koskaan tulisikaan lapsitarvetta. Ehkä oma hitaus on sitten vaan luonnon valintaa - jäävät ne lapsiasiat muille.
...ymmärrän.
Se on niin tyypillistä, että mistään ei puhuta oli sitten mikä tahansa suhde kyseessä.
Sinnehän ne maton alle on lakaistu kaikki asiat täälläkin päin, niin että hyvähän siitä keskustelusta
on jorista. Lähinnähän se joku vitsi on, että mistään oikeista asioista pystyisi puhumaan.
Yleensä ne asiat on vaan kun joku musta pilvi niskassa, jonka kyllä huomaa ja tuntee, vaikka
ei sanottaisi sanaakaan.
Ei se mikään ihme ole, jos ei ero tai aikaisempi suhde ole vielä unohtunut.
Pitkästä suhteesta toipuminen kestää oman aikansa, vaikka olisi jo uusia kuvioitakin.
Hitaus ja varovaisuus ei ole huono asia paitsi tietysti silloin jos biologinen kello tikittää
kuin aikapommi. Tosiaan miehillä on tässä asiassa sentään vähän paremmin pullat uunissa,
vaikka mitä se nyt ketään tässä tilanteessa lohduttaa. Älä silti luovuta lapsen suhteen.
miettinyt että sitoutuisit sellaiseen suhteeseen, jossa olisi varmasti mahdollista hankkia lapsia?
Sinun ei pidä siitä asiasta luopua, jos kerran olet tähänkin asti halunnut lapsia.
enhän edes tiedä, onko lasten saaminen minulle biologisesti mahdollista. En ole ollut raskaana tai edes yrittänyt raskaaksi tuloa. Enkä ole "tähänkin asti" halunnut lapsia, vain viimeisimmät pari vuotta pitänyt lasten hankkimista mahdollisena siinä päättyneessä liitossa. Kun menin ex:n kanssa yhteen, kumpikaan ei halunnut lapsia. Mun suhtautuminen lieveni liiton aikana, ex:n ei. En tiedä, vaikuttiko tämä meidän eroon. Ainakaan en painostanut asiassa - tosin siitä puhuin ja ex tiesi, että ajattelin lapsista *ehkä* aikaisemman *ei*:n sijaan.
Nuorempana olin sitä mieltä, etten ikinä halua lapsia. Oma lapsuuteni oli aika vaikea, ja olen pelännyt, että siirtäisin asioita omasta lapsuudestani eteenpäin.
Luulen että isolle osalle ihmisiä lasten hankkiminen on aika itsestäänselvää, sitten kun kumppani löytyy. Joku voi ehkä hakea enemmän lasten isää/äitiä kuin kumppania, ja tämä ajattelu on mulle vierasta. Joten lapsiasian kannalta huomaan rakastuneeni taas sellaiseen mieheen, jonka kanssa en "joudu" yrittämään lasta ja ottamaan sitä riskiä, että olisinkin huono äiti, joka kierrättää oman sukunsa traumoja. Kun olen jo keski-ikään tullut lapsettomana, niin tuntuisi myös hurjalta lapsen mukanaan tuoma elämänmuutos. Yksin en ole valmis lasta tekemään, en ole niin vahva tai riittävä, että voisin olla sekä äitinä että isänä. Mulla ei ole sisaruksia tai muita lähisukulaisia, jotka voisivat olla hoitoapuna esim. lapsen sairastaessa.
Ja niin, en ole valmis heittämään tätä alkanutta suhdetta sivuun vain sen takia, ettei mies halua lapsia... Meillä toimii esim. läheisyys ja hellyys aivan eri lailla kuin ex-suhteessa. Mutta jollain lapsettomuus kai pitää mielessään miettiä, ettei sitten viiskymppisenä ole katkera siitä, mitä valintoja on elämässä tehnyt.
oli mun ensimmäinen eroni varsinaisesta suhteesta. Aikaisemmin on ollut pelkkiä ihastuksia, jotka eivät ole johtaneet edes yhdessä asumiseen asti. Jollain lailla yllätys, että vaikka kaikki käytännön asiat ovat selviä, niin ajatukset ja tunteet vievät paljon enemmän aikaa, eivätkä ole loppuun puituja. Onneksi uudessa suhteessa ei ole kummallakaan kiire muuttaa yhteen tai kihlautua tms, sellaiset isot sitoutumiset olisivat mulle tässä vaiheessa liian nopeita liikkeitä. Pakko kai vaan uskoa, että ajan kanssa ero tulee käytyä loppuun. Varmaan iso osa on sellaista omaa pettymystä - mähän kuvittelin, etten ikinä joutuisi eroamaan. Olin valmis tekemään kaikkeni suhteen eteen ja varmaan tein ihan vääriä asioita, siis esim. jätin sanomatta mielessäni vaivanneista asioista. Olin tosi arka pyytämään toiselta yhtään mitään ja toiselle tuli kai osin tunne, etten välitä ja olen kauhean vahva ja itsellinen. Piilottelin omia herkkiä puoliani ja kun piilottelee itseään, niin ei se yhdessäolo voi olla kovin aitoa tai välitöntä.
En osaa kuvitellakaan, millaista olisi, jos tässä vielä pitäisi järjestellä yhteisten lasten hoitoa tai muuta. Voimia niille, jotka joutuvat vielä kuljettelemaan lapsia sulle-mulle ja olemaan "väleissä" ex:n kanssa erokivuista huolimatta!
yleensä kaksi osapuolta, jättäjä ja jätetty.
Jätetty saa yleensä yleisen sympatian puolelleen ja hänellä on usein
aluksi hyvin vaikeaa. Jättäjä voi ensin kokea tehneensä oikean ratkaisun, mutta alkaa epäillä
ratkaisuaan myöhemmin. Lisäksi hän kantaa syyllisyyttä aiheuttamastaan
tuskasta pitkään. Jättäjälle olisi helpompaa, jos voisi todistaa itselleen
tehneensä oikean ratkaisun. On hirveän vaikea tilanne, jos tätä ei sitten
pystykään tekemään. Pitää varoa tekevänsä vääriä ratkaisuja vain todistaakseen
tehneensä oikean ratkaisun. Eron syynä tai kolmantena osapuolena oleminen
on myös hyvin vaikea tilanne, sillä uuden suhteen 'pitäisi osoittautua olevansa
uhraamisen arvoinen. Usein näin ei kuitenkaan ole, ja tästä syystä kolmansista
osapuolista syntyneet avioerot ja uudet suhteet päättyvät eroon juuri siitä syystä,
ettei uusi suhde korvaakaan vanhoja menetyksiä. En nyt sano, etteikö poikkeuksiakin
voisi olla. Selväähän se kuitenkin on, että niin kauan kuin on itsellä ajatukset ja tunteet
ihan sekaisin asiasta, niin ei voi muuta kuin jatkaa niiden setvimistä. Eipä sillä etteikö tässä
nyt itsekin olisi jo pitkään koittanut omia ajatuksiaan setviä, joten ei se aina niin nopeasti
käy. Kyllähän sitä täytyy myös yrittää järkevä olla, ettei se oma elämä leviä kokonaan käsiin.
Se, että tuleeko sitä hullua hurskaammaksi sitten siitä setvimisestä, niin enpä tiedä. Ehkä se
pitää vain hyväksyä, ettei elämässä ole mitään järkeä, niin helpommalla pääsee.
Nauti nyt vain täysillä tästä uudesta suhteestasi, niin kyllä se entinen kalpenee pikkuhiljaa mielessäsi.
Eihän niistä existä nyt koskaan ihan kokonaan eroon pääse, joskus mieleen tulee, mutta vuosi vuodelta vähemmän.
Ei kannata ajatella noin, että elämä meni pilalle exän takia...eihän sun pitkässä elämässä ollut kuin 7 vuotta eloa sen exän kanssa?
Loppujen lopuksi aika lyhyt aika.. 7 vuoden kriisi on se yksi virstan pylväs...jotkut elää 20 vuottakin täysin kuolleessa liitossa.
Noista lapsista... Vaikka niistä on niin jumalattomasti iloa, niin murhetta ja huolta myös! Tukiverkko on hyvä olla olemassa, serkut ja tädit ja sedät on niitä lapsen tärkeitä tukeja, niin kuin mummot ja papat myös, joten järkevästi olet senkin asian ajatellut... jos itellesi jotain sattuisi, surkiaa olisi lapsen ilman tuttuja sukulaisia elää.
Itselläni on lapsia kahdesta liitosta ja olen onnellisessa asemassa, että suku on tukena ollut monesti tarvittaessa ja osaani en kanssasi vaihtaisi, mutta helppoa ei ole aina ollut.
Elämä ei kuitenkaan ole helpoksi tarkoitettukkaan ja murheet on kaikilla.
Koskaan ei kuitenkaan kannata katkeroitua, vaan pelata niillä korteilla, jotka on saanut ja mahdollisimman hyvin!
Sinullekkin on uusi mahdollisuus siihen annettu. Anna palaa vaan! ;)
se tietysti totta, että lasten hoito on vaativaa.
Toisaalta se sitten antaakin, vaikka olisi välillä kuinka rankkaa.
Yksin lasten kanssa on vielä rankempaa, enkä usko että lapsille
on hyväksi elää pelkästään isän tai äidin kanssa. Mutta elämä ei
aina mene niin kuin toivoisi ja yksinhuoltajan lapsi on ihan yhtä
tärkeä kuin muutkin.
Ja se on tietysti hieno asia, jos on löytynyt oikeanlainen kumppani
vierelle. Naisilla usein lapsien hankkiminen vaikuttaa suhteeseen silloin,
kun kello ns. tikittää eli etsitään sitä parisuhdetta, jossa voisi lapsia hankkia
ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta kyllä hyvällä parisuhteella on iso merkitys
eikä sen merkitys ainakaan vähene lasten kanssa. Että jos on onnellinen parisuhteessaan,
niin siitä kannattaa pitää kiinni.
Sitä ei kannata ajatella, että olisi huono äiti tai isä. Kaikissa meissä on omat vikamme ja
täydellistä kasvatusta ei ole vielä keksittykään. Lapset kasvattavat yleensä omat vanhempansa
vasta vanhemmiksi. Tärkeintä on, että lasten kanssa viihtyy ja pystyy olemaan oma itsensä
ja pitää lapsista. Ehkä nykyisen kumppanisi kanssa voit vielä miettiä asiaa - ehkä hän muuttaa
mieltään asiassa.
että on olemassa koko joukko parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan rakastaneet toisiaan. Heitä pitää yhdessä esim. kiintymys, riippuvuus. Monet eivät myöskään avioidu sen takia, että he tuntevat haluavansa avioitua, vaan yksinkertaisesti siksi, että heidän mielestään "kuuluu" avioitua. Sosiaalisen paineen takia avioidutaan myös paljon. Yleisintä on silti avioon "ajautuminen". Eli jossain vaiheessa tapaa ihan ok tyypin, jonka kanssa alkaa viettää aikaansa. Kun aikaa on vietetty yleensä jo vuosia yhdessä, niin ratkaistaan, avioidutaanko vai erotaanko.
Isäksi kyllä pystyy tulemaan vaikka 76-vuotiaana, mutta nelikymppisen naisen mahdollisuudet tulla raskaaksi vähenevät kuukausi kuukaudelta. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, kannattaa kokeilla. Oma tuttavani erosi toisen miehen takia 10-vuotisesta lapsettomasta liitosta, solmi uuden liiton ja - kuinka ollakaan, tuli heti raskaaksi. Hän oli yli nelikymppinen ensisynnyttäjä.
eroa ainakin viisi vuotta, puhuin siitä exälle kaksi. Kun viimein toteutin sen (exän vastahangasta huolimatta) ei tosiaankaan ollut vaikeaa "todistaa" sitä ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. Ajan kuluessa tuli päivittäin uusia ahaa-elämyksiä, jotka vahvistivat eropäätöstä. Joskus jopa jurppii se, etten tajunnut aiemmin erota. Tarpeeksi kurjassa liitossa kun huomaa eläneensä, niin myös kuka tahansa voi "korvata" exän :D. Toisaalta en usko, että uutta kumppania etsiessä kuitenkaan etsii korviketta, vaan ihan aidosti toista ja uudenlaista suhdetta.
näin "Elämä ei kuitenkaan ole helpoksi tarkoitettukkaan ja murheet on kaikilla"
Kyllä elämä on antoisaa ilman omia lapsiakin!
Lapsirakkaana ja ilman omaa lasta voi aina hoidella sukulaisten vesoja ja luoda heihin hyvinkin läheiset suhteet!
Itse en ole lasta saanut, mutta murhetta en ole siitä tuntenut. Kummilapsi on aina ollut kuin oma ja paljon luonamme. Nyt kun hänellä on jo oma lapsi, se on meille kuin lapsenlapsi, yhtä rakkaita kaikki!
perheen perustaminen on kynnyskysymys.
Itsellä on ollut onnellinen lapsuus ja olen aina uskonut perheeseen
ja halunnut itse lapsia.
Sen sijaan en ole oikeastaan koskaan uskonut parisuhteisiin,
ja tietyt asiat niissä ovat olleet erittäin suuri pettymys.
Siitä huolimatta olen ollut pitkissä parisuhteissa, liekö sitten
sitä suomalaista sisua että helpolla ei periksi anneta.
En tiedä, pystynkö koskaan täysin luomaan uskoa parisuhteeseen ja
varmaan se osittain vaikuttaa niiden epäonnistumiseen ja ongelmiin.
Toisaalta en tiedä, jaksaisinko enää koskaan edes yrittää ja kestäisinkö
taas yhden pettymyksen.
On varmasti totta, että vaikea saada onnistumaan sellaista, johon ei usko.
Itse olen uskonut jonkinlaiseen ystävyyteen ja välittämiseen ja edelleen
hajotessani ongelmiin haluaisin vain sen kupin kahvia ja sympatiaa.
Ja sitten hajoan taas siihen, koska en voi sitä tehdä ja olen päättänyt
pysyä poissa ja sitten alan käyttäytyä sen mukaisesti. Siis luotaan työntävästi.
Mutta sillä on tarkoituksensa: stay away.
Oivalsin tänään aamulla jotain, niin kuin lamppu olisi syttynyt mielessä... Onnellisuudella ja lasten hankkimisella ei mun mielessäni ole yhteyttä. Enempikin tämä lapsikysymys on ollut taas yksi valinta, jossa olen miettinyt, mikä on "oikea" vaihtoehto. Ehkä tässä myös painaa se, että olen ainoa lapsi ja mulla on yli 80-vuotiaat vanhemmat, joista isä on aika voimallisesti välillä toivonut lastenlasta. Sinkkuna ollessani ei sentään ole lasten perään kysytty, mutta aina parisuhteessa olen joutunut vastailemaan 'no koskas lapsia?' -kyselyyn.
Mulla ei suvussa ole likellä lapsia, mutta tällä nykyisellä miesystävällä on. Tää on myös yksi syy siihen, miksei mies omia lapsia halua; on likeltä nähnyt jo nuorena, miten raskasta voi lapsiperheen arjen pyöritys olla. Jos lapsikaipuuta tulee, niin voin olla tätinä noille miehen suvun lapsille.
mäkin "tiedän", ettei kannata olla katkera, mutta väliin ne katkerat ajatukset ottavat valtaa. Tulee mieleen, että olisi sitä voinut aikaansa fiksumminkin käyttää kuin sellaisessa semi-siedettävässä suhteessa toivoa, josko joskus koittaisi parempi aika. Tietty mä suhteen aikana kävin töissä ja harrastin ja elin muutakin kuin suhde-elämää, mutta henkisesti iso painoarvo oli sillä suhteella.
Tarvitsee näemmä kaikki kokea kantapään kautta. Jos mulla joskus oli luuloja siitä, että eronneet tätä ja tuota ja silkkaa laiskuuttaan/hölmöyttään ihmiset eroavat, niin nyt tiedän omissa nahoissani, että jotkut liitot ovat mahdottomia. Eikä sitä mahdottomuutta yhteen mennessä huomaa, koko kuva paljastuu ajan kanssa.
Itselläni on hyvin läheiset suhteet isäpuoleni siskoon, eli tätipuoleeni.
Meillä on alusta asti synkannut hyvin ja soitellaan melkein päivittäin.
Ikäeromme ei ole koskaan ollut este ja hänelle kerron kaikki salaisuuteni, murheeni ja iloni.
Ystävyyttämme on kestänyt jo yli 10 vuotta ja hän on läheisempi minulle kuin äitini koskaan.
Äidin kanssa tietysti lämpimät välit myös, mutta "täti" ymmärtää paremmin ja hänelle on helpompi puhua asioista.
Tädillänikään ei ole omia lapsia, on saanut joskus keskenmenon.
Olet oivaltanut ihan oikein! ;))
Suosittelen Fisher eroseminaaria, pystyäksesi käsittelemään riittävän perusteellisesti menneen suhteesi ja oppiaksesi siitä. Pystyäksesi jättämään menneen taakse, eheytymään ja jatkamaan elämää valintasi mukaan toimivammassa suhteessa tai sinkkuna. Vielä ei ole myöhäistä saada loppuelämän kestävä toimiva parisuhde, mutta menneisyys on siivottava pois häiritsemästä tätä päivää. Nimim. kokemusta on ja uudessa suhteessa jo vuosia.
seminaarit eroavat siitä Fisherin kirjasta? Kirjan olen lukenut ja siinä oli ihan asiaa, minua vaan epäilyttää se, että 3h/viikossa x 2kk saisi mitään ihmeempää ahaa-elämystä aikaan... Lisäksi tällä mun kotipaikkakunnalla vain työväenopisto järjestää seminaaria, ja sehän on jatkuvasti täynnä. Helsingin seminaarit näkyvät olevan arki-iltoina, enkä kykene järjestämään itseäni sinne asti.
Tuon mun loppuneen suhteen aikana jouduin aikas paljon puimaan omaa lapsuuttani ja kävin psykoterapiassa useamman vuoden. Tuntuu vähän absurdilta, että jokin eroseminaari olisi sen kummallisempi. Toki kaikki tuollainenkin auttaa, mutta jokin "pikakurssi" harvemmin toimii muuna kuin herättelijänä. Muistan saaneeni isoja ahaa-elämyksiä yhden psykodraamaviikonlopun jälkeen (työstin siellä omaa kilttiyttäni ja rajojen puutetta, olen niitä ihmisiä, jotka helposti myöntyvät tekemään asioita, joita oikeastaan ITSE eivät haluaisi). Sen viikonlopun jälkeen kuvittelin, että saisin ne ratkaisevat "avaimet", mutta höh... Oikeassa elämässä kompastelen samaan kilttiyssyndroomaan edelleen, erona se, että nyt tiedostan tarkemmin, mistä on kyse. Oli tässä erossakin varmasti osallisena oma kiltteys: meidän suhde olisi kriisiytynyt jo aikaisemmin, jos olisin pitänyt kiinni omista rajoistani ja ilmaissut omat toiveet selvemmin.
olemaan onnellinen mies, joka saa rakkautesi.
Se nyt on sokaissut kauneudellaan koko valtakunnan, ja
kaikki ilkeät ihmiset ovat kyllä oikeassa - ehkä kukaan ei ole sen arvoinen.
Se on se hiomaton timantti, joka on nostettu hiekasta esiin ja
joka loistaa nyt niin kirkkaasti ja kauniisti.
Ja se on sinun sydämesi ja aarteesi, jonka avulla sinä jaksat eteenpäin
ja jonka avulla sinä selviät seuraavaan päivään tapahtui mitä tahansa.
Mitä tahansa teet, niin sillä oli kuitenkin hyvä tarkoitus (ainakin
melkein aina :)) ja kaikki mitä tulet tästä eteenpäin voittamaan,
olet ansainnut.
Itselläni oli vaikea ero kun pääsin eroseminaariin. Kyllähän se auttoi jo siinä hetkessä ja jatkuvasti on voinut harjoitella sen jälkeen toimimaan uudella rakentavammalla tavalla. Seminaarissa saa kotiläksyt ja huomaa että on asioita, joita on hyvä opetella tekemään toisin. Voi läpikäydä surun, vihan pettymyksen ja yksinäisyyden tunteet ja saada tilalle toivon ja uskon omaan itseensä ja tulevaisuuteen. Monet kurssilaiset toivoivat jatkokurssia ja ovat halunneet tavata toisiaan myöhemminkin. Kyllähän porukasta näki ja kuuli, mikä muutos heissä tapahtui jo ihan ulkoisestikin 10 viikon aikana. Moni sanoi, että seminaari olisi ollut hyvä käydä jo ennen parisuhteeseen ryhtymistä, ettei olisi tarvinnut tehdä kaikkia virheitä.
en vaan osaa uskoa, että 10 viikkoa voisi tehdä isoja muutoksia ihmiseen. Yleensä ne jutut, jotka parisuhteessa ovat hiertäneet, ovat kumminkin monen vuoden kehityksen tulosta ja jotkut jo lapsuudessa opittuja. Hetken "ahaan" jälkeen ne vanhat tutut tavat kaivautuvat esiin kuin madot sateella. Hyvä kumminkin, jos tuo joillain toimii. Mulla on myös sellainen luulo, että noihin eroseminaareihin osallistuu lähinnä lapsellisia eronneita ja lapsien hyvinvointi erossa on aika iso osa eroseminaareja. Voin olla väärässäkin, mutta voisin lapsettomana kokea aika ulkopuoliseksi itseni.
Sinänsä ihan sama, mitä uskon, huomasin juuri pari päivää sitten, että tän paikkakunnan eroseminaariin (työväenopiston järjestämä) olisi pitänyt ilmoittautua jo toissaviikolla. Ilmoittautuminenkaan ei vielä taannut paikkaa, vaan sinne arvottiin osallistujat, tasaluku miehiä ja naisia. Ja tosiaan, pääkaupunkiseudulle on liikaa matkaa.
Noh, ehkä olen jo riittävästi terapoinut päätäni erilaisilla ammattiauttajilla ja itseapuryhmissä. Vertaistuki ja ammattituki on tullut tutuksi - tosin silloin ei ole ollut kyse erokriisistä, vaan yleensä mun persoonaan liittyvistä ongelmista. On ollut syömishäiriötä ja paniikkihäiriötä ja masennusta ja vaikea lapsuudenkoti. Välillä sitä hätkähtää, miten paljosta on selvinnyt pahemmin hajoamatta. Välillä sitä jopa näkee itsensä ihan hyvänä tyyppinä, jonka elämä ei vaan aina ole mennyt helpoimman kautta.
syytäkin tuntea itsensä hyväksi tyypiksi.
Itse en pysty enää asioita fixaamaan ja ymmärrän nyt toistakin paremmin.
Laissa törmää usein käsitteeseen vilpitön mieli, mutta ymmärrettävästi
sekään ei aina riitä lieventäväksi asianhaaraksi.
En todellakaan ole tuntenut itseäni enää pitkiin aikoihin hyväksi tyypiksi
ja oikeastaan koko käsitys itsestä ja asioista on romahtanut.
Kyllä se varmasti vähitellen palaa ja asiat taas asettuvat enemmän oikeaan
perspektiiviin, en ole siitä huolissani.
Tällä hetkellä olen jollain tavalla pois päiväjärjestyksestä, joten en uskalla
sormeani nostaa (etten tee jotain väärin).
Koko kesän mietin, että miksi taivas on väärän värinen ja miksei se palaa ennalleen.
No nyt tiedän.