Onko joku joka on kokenut pettämistä ottanut tämän toisen takaisin? Mietin voiko tuollaisesta enää tulla mitään.. Luottamus kun on tärkeä ja sitähän ei ole, mutta pystyykö rakentamaan uudestaan..
Itselläni on takana erittäin paha ja julma pettämisen (ja kaiken muunkin) kohteeksi joutuminen. Ärsyttää kun on yhteisiä lapsia ja toinen ei oikein elä tässä maailmassa kiinni.. Kohta kaiken alkamisesta on kulunut vuosi ja on ollut todella raskasta, mutta minähän olen voittaja. :)
Älkää satuttako toisianne! Se vaikuttaa koko loppuelämään ja tekee niin kipeää ettei uskoa vois.
Enkeli
Itselläni on takana erittäin paha ja julma pettämisen (ja kaiken muunkin) kohteeksi joutuminen. Ärsyttää kun on yhteisiä lapsia ja toinen ei oikein elä tässä maailmassa kiinni.. Kohta kaiken alkamisesta on kulunut vuosi ja on ollut todella raskasta, mutta minähän olen voittaja. :)
Älkää satuttako toisianne! Se vaikuttaa koko loppuelämään ja tekee niin kipeää ettei uskoa vois.
Enkeli
Vastaukset 23
Vanhimmat
minä en ole edes ajatellut ottaa exää koskaan takasin.Eikä petetyksi tulemisen tuskaa voi sanoin kertoa.Erostani on jo 4 vuotta kohtapuoliin...ja kesä edessä,paistaakin hiukan jo..
minulla ja miehelläni takana pettämistä molemmin puolin - minä olin kuitenkin määrällisesti se pettävämpi osapuoli. terapia auttoi ja oma tahto -halu olla juuri tuon ihmisen kanssa loppuelämäni. luottamuksen en edes odota palaavan täysin, mutta rakkautta riittää! yhdessä olemme siis ja kipeää tekee, mutta päivä päivältä vähemmän. tsemppiä!
Itse en antaisi anteeksi enkä ottaisi takaisin. En salli itsellenikään pettämistä en myöskään kumppaniltani sitä hyväksy. Kun käryää niin luottamus toiseen häviää täysin enkä sitä enää rupea uudelleen rakentamaan etsin sellaisen johon voin luottaa alusta loppuun ilman että täytyy aina palata takaisin siihen samaan vanhaan muisteloon pettämisestä.
Oma puolisoni petti minua ja yritti valehdella asiasta. Riitelyn ja haukkumisen jälkeen jäin kuitenki suhteeseen koska rakastin lastani yli kaiken enkä halunnu etäisäks. Pikku hiljaa luottamus puolisoa kohtaan palasi ja rakkauskin kasvoi entisiin mittoihinsa, mutta sit tuli toinen kerta...
Sitä ei enää voi kukaan antaa anteeks. Toivon teille parempaa lopputulosta mut aina ei oo itestä kii. On olemassa ihmisii jotka ei osaa elää parisuhteessa.
Eipä ole ei itsestä kiinni. Luulen ettei meille ole parempaa lopputulosta. Exäni on sellainen joka ei osaa elää suhteessa, mutta ei myöskään pärjää yksin. Mulle on aina ollut "ydinperhe" tärkeä. Olin onnellinen kun löysin lasteni isän kun hän ei koskaan jättäisi meitä.. Niinpä niin. Eipä tuo edes ole montaa kertaa käynyt katsomassa lapsiaan. Pojan synttäritkin oli ja meni eikä muistanut. Pitäis vaan kattoa totuttaa silmiin koko ajan ja muistaa että lapset on tärkeimpiä. Enää en anna hänen loukata meitä.
Tästä tulee pitkä kirjoitus, mutta toivottavasti saat irti jotain järkevää. Itsekin kaipaan vertaistukea, sillä koen olevani hyvin yksin kaikkien ahdistavien ajatusten ja pelkojen kanssa. Hassua, kuinka petettykin voi tuntea häpeää...
Mieheni tunnusti puolittain oma-aloitteisesti, puolittain vaatimusteni johdosta pettäneensä minua. Minulla ei periaatteessa ollut todisteita, mutta vahva epäilys ja outoja sattumia sen tueksi. Pahimmat pelkoni kävivät toteen ja ehkä suurien sitoutumispäätösten johdosta mies päätti lopultakin olla rehellinen (?).
Se sattui ja sattuu vieläkin. Ehkä päivä päivältä vähemmän, mutta ei sellaista voi unohtaa...Mieheni on ollut tukenani niin paljon kuin osaa ja pystyy. Suurin helpotus on ollutkin, ettei hän odotakaan minun unohtavan ja antavan anteeksi, vaan ymmärtää että tämä on helvetillisen pitkä prosessi. Saan olla juuri niin epäluuloinen, vainoharhainen ja mustasukkainen kuin kunakin hetkenä tuntuu. Viimeksi tänä aamuna selviteltiin, keneltä eilen illalla saapunut tekstiviesti oli ja mitä se sisälsi... Koen, että minulla on oikeus epäillä ja luottamusta on hieman palauttanut mieheni avoimuus; se että hän pyrkii todistamaan epäilykseni vääräksi.
Uskon, että uskottomuudesta voi päästä yli ja se voi jopa muuttaa suhdetta avoimempaan suuntaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne. Uskottomuuden jälkeen ehdoton rehellisyys ja avoimuus on ainoa peastuskeino. Jos siihen ei pysty tai uskalla, on helpompi pistää kerrasta poikki...
Itse olen vielä odottavalla ja tarkkailevalla kannalla. Vaikka päätimme jatkaa suhdetta tunnustuksen jälkeen, on mieheni "koeajalla". Yksikin pieni valhe, tarpeeksi vahva epäilys tai salailu riittää tässä kohdin vakuutukseksi siitä, ettei kannata jatkaa. Olemme pyrkineet olemaan asian suhteen mahdollisimman avoimia ja puhumme siitä paljon. Emme riitele, vaan puhumme; minä kerron, miltä minusta tuntuu ja mies kertoo oman kantansa. On tärkeää, ettei ajoittaista ahdistusta ja epäilyksiä jätä kytemään, vaan kysyy vaikka sitten ne samat kysymykset sataan kertaan, kunnes ei enää tarvitse toisen vakuutteluja... Jokainen kerta, jolloin tunnen ja koen mieheni olevan minulle absoluuttisen rehellinen, rakentaa luottamusta. Enepää tuhoa ja rikkomista se ei enää kestäisikään.
Jonain päivänä voin päästää tästä tuskasta irti, mutta en vielä. Olemme sopineet, että sinä päivänä pettämiseen liittyneet muutamat tavarat/asiat hävitetään ja poltetaan, symbolisena todisteena anteeksiannosta. Samalla ikävät asiat haudataan ja unohdetaan, eikä niitä enää raahata mukana päivästä toiseen... Odotan tuota päivää yhtä paljon kuin mieheni, mutta en osaa sanoa kuinka kauan siihen menee... Vuosi? 5 vuotta? Vuosikymmen?
Uskomme, että se on vaivan arvoista. Rakkaus tekee kipeää, sillä tuomme mukanamme suhteeseen niin paljon painolastia ja omaa epätäydellisyyttämme, että väistämättä päädymme satuttamaan toisiamme...
Oletkohan koskaan miettinyt miksi miehesi petti sinua? Itse parisuhteessa eläneenä (yhä edelleen) ja uskottomuuden kokeneena toivon, että ihmiset pysähtyisivät miettimään miksi tälläistä tapahtuu. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Se miksi puoliso harhautuu vieraisiin ei todellakaan ole aina vain oman itsekkään toiminnan tulosta. Joskus ulospääsy suhteesta tai kriisien läpikäyminen parisuhteessa ei onnistu ilman kolmatta osapuolta. Valitettavaa mutta totta. Toki on olemassa myös ihmisiä, jotka eivät osaa/kykene elämään parisuhteessa ja todella tekevät pettämisestä elämäntavan juurikaan huonoa omatuntoa tuntematta. Väitän kuitenkin, että tämä ryhmä on vähemmistö.
Itse asian kokenena ja sivusta monen ihmisen parisuhdetta seuranneena tiedän, että harhahypyt ovat seurausta huonosti toimivasta suhteesta, jossa ollaan jo valovuosien päästä toisista henkisesti, eikä yhteyttä löydy edes lukuisten yritysten kautta.
Olemme kaikki vain ihmisiä ja inhimillisiä sellaisia, teemme virheitä. Virheistä voi kuitenkin oppia ja sen yhden kerran voi mielestäni myös anteeksi antaa. Luottamuksen rakentamiseen menee kauan, mutta jos rakkautta ja halua on sen uudelleen luominen ei ole mahdotonta.
Itse olen ( huom. jo 57 v. )kolmen kuukauden ajan
yrittänyt selvitä miehen puoli vuotta kestäneestä suhteesta.Ihmeellistä tässä on se, että mies ei koe suurempaa syyllisyyttä. Hänen mielestään minulta ei ole ollut mitään pois, kun hän on huolehtinut minusta ja kodista.Hän ei ymmärrä pettäneensä minua. Rakastan kaikesta huolimatta häntä, takana 32 vuotta hyvääkin avioliittoa.
En tiedä mitä tehdä?
Miehelläsi ei ole rajoja. Tärkeintä olisi että hän nyt ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Varmasti olet koittanut puhua hänelle. Oletko miettinyt parisuhdeterapiaa? Jos miehesi ei ole kiinnostunut tuosta niin se kertoo ettei hänellä ole haluja korjata suhdettanne. Ole onnellinen niistä vuosista jotka olet saanut hänen kanssa viettää. Usein meistä tulee toisillemme itsestäänselvyyksiä ajankuluessa. Toivon sydämestäni että miehesi tajuaa yhdessä vietetyn aikanne merkityksen ja saatte suhteenne kuntoon. Vähän sekavasti kirjoitettu mutta toivottavasti ymmärrät.. :)
Helpommin tietysti sanottu kuin tehty,mutta kärsivällisyys on se, jolla pääsee parhaimpaan lopputulokseen. Yleensä erotaan vain siksi, kun kärsivällisyys loppuu, vaikka rakkaus ei olisikaan loppunut. Ihminen ei vaan herkästi myönnä edes itselleen tehneensä virheen, kun ei kestänytkään kumppaninsa toimintaa vastoinkäymisissä. On selvää, että "petetty" ajattelee asiaa vain omalta kannaltaan, mutta hyvä olisi hetki ajatella asiaa toisenkin kannalta. Vaikka sinullakin nyt asia on niin, että miehelläsi on rinnakkaissuhde, ei se estä sitä etteikö sinullakin joskus olisi! Ei koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan (tai vie mennessään!). Mitä jos kysyisit mieheltäsi onko häneltä yhtään pois jos satut kohtaamaan kivan toisen miehen ja aloittamaan suhteen hänen kanssaan?
Ennen olin itsekin sitä mieltä, että uskottomuus ei ollut kohdallani mitenkään "sallittua" tai mahdollista, kunnes sitten 20 vuoden liiton jälkeen kohtasin sellaisen Romeon, joka pisti moraalikäsityksiini uuden järjestyksen. En minäkään osaa tuntea kovin paljon syyllisyyttä tunteistani toista kohtaan, rakastan miestänikin edelleen. Tässä tilanteessa voin vain sanoa, että ymmärtäisin aivan järjettömän paljon paremmin miehenikin rinnakkaissuhdetta. Olen joskus jopa toivonut, että sellainen paljastuisi, vaikka tietäisin sen olevan kova paikka itsellenikin. Kaikesta huolimatta.
Eikö ole kuitenkin hyvä, että tiedät miehesi suhteesta? Siinä on kasvun paikka molemmille.
Itselleni kävi kovasti samalla tavalla. Hääkutsut oli jo tehty, kirkko varattu jne jne kun mieheni totaalihumalassa (ei puolustus!) petti minua entisen seksisuhdeystävättärensä kanssa. Mieheni myönsi minulle heti kaiken ja siitä se selviytymisprosessi sitten lähti. Mentiin naimisiin, on oltu onnellisia, onnettomia, luotettu ja oltu luottamatta, mutta päätetty jatkaa yhdessä. Talvella meille syntyi lapsi ja se oli sellainen tapahtuma, joka tuntuu lopullisesti vieneen sen petetyksi tulemisen tuskan mennessään. En ole enää epäillyt sitä, onko oikein jäädä, nyt tiedän sen varmuudella. Vaan yli kaksi vuotta siinä meni..ja elämäni pisimmät sellaiset.
Tuo välitön asioiden purku on todella tärkeää, mutta neuvoisin jossain kohtaa petettyä osalpuolta opettelemaan kärsivällisyyttä, kestämään sen tunteen, ettei ehkä tiedäkään keneltä tekstiviesti tuli ja sillä hyvä. Sillä vaikka pettäjä on tehnyt väärin, ei kukaan jaksa loputtomiin suurennuslasin alla elämistä. Ja lopultakin toisen elämästä ei jatkuvasti voi tietää kaikkea viimeistä piirtoa myöten. On opittava uskomaan siihen, että molemmat haluaa olla yhdessä ja rakastaa toisiaan. Helvetin vaikea temppu kun oikein on luottamuksen menettänyt vaan siihen on kuitenkin jossain vaiheessa siirryttävä. Minä olen tällä hetkellä vauvan kanssa kotona, ehdotin itse miehelleni, että menisi kavereiden kanssa tuulettumaan välillä. Enkä aio tentata häneltä koko illan kulkua hänen tullessaan kotiin. En enää, ei tarvitse; luottamusta on jo muutenkin. Vaan voimia kaikille kanssasiskoille ja -veljille jos valitsette saman anteeksiantamisen tien kuin minäkin. Niin raskasta se kylläkin on ollut, että kehotan tarkkaan miettimään onko tämä pettäjä yrityksen arvoinen.
Kyllä, olen miettinyt paljon, miksi mieheni petti minua... Ja tiedän, etten ole tilanteeseen täysin syytön. Pettämine ajoittui suhteemme ensimmäiseen ja vakavimpaan kriisijaksoon, jossa suhde oli katkolla, eikä kumpikaan kyennyt luottamaan yhteiseen tulevaisuuteen. Emme osanneet enää puhua tai kohdata, olimme molemmat liian rikki, liian hukassa omien tunteidemme kanssa. Lisäksi läheisen kuolema, muutto erilleen (läheisen kuoleman johdosta; hän omisti silloisen asuntomme) ja työttömyys kiristivät välejä.
Olen hyvin suurelta osin samaa mieltä kanssasi; pettäminen on merkki siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Hassua vain on se, että siinä tilanteessa minulle ei olisi tullut mieleenkään pettää (yritin kaikin voimin korjata tilannetta, kävin läpi itsetutkiskelut ja terapiat ja kaikki) ja toiselle enismmäinen vaihtoehto oli hypätä vieraaseen punkkaan... Mutta tosiasia on kuitenkin se, että teko oli suora reaktio hankalaan tilanteeseen, jossa toinen oli jo menettänyt toivonsa paremmasta.
Pettäminen paransi suhdettamme siten, että se toi kaiken paskan päivänvaloon ja pääsimme käsittelemään vihdoinkin suhteemme oikeita ongelmakohtia syyttelyn ja kiukuttelun sijaan. Toivon sydämestäni, että olemme molemmat oppineet tästä virheestä ja osa minua uskookin sen. Mutta asioiden paljastumisesta on niin vähän aikaa, että olen vielä vereslihalla...
Rakastamme toisiamme nyt enemmän kuin koskaan. En enää pelkää, että pettäminen toistuisi, mutta kipu on vielä läsnä.
..ajateltu, Itsekkin kamppailen samanlaisten ajatusten kanssa jättääkkö vai ei? Naiseni jäi kiinni melkein juuri samalla tavalla kuin sinun miehesi. Itselläni vain tuntuu, että kaikki on lopussa, järki käskee eroamaan, mutta tunteet eivät anna periksi, lisäksi suhteessamme on vielä pari pientä pojan viikaria ja ero heidänkin takiaan on erittäin raskas! Nyt olen miettinyt yhdessä vaimoni kanssa jatkammeko vielä ja jos päätämme yrittää emme siitä selviä keskenämme vaan apua on haettava terapeutilta. Sekin on kuitenkin erittäin raskas prosessi ja onko siitä kuitenkaan mitään apua? Haluaisi vain unohtaa kaiken, mutta sitä tuskin tapahtuu koskaan. Itsekkin joskus nuorempana suhteessa olen pettänyt ja tiedän miten se voi koskea toista. En tietenkään itsekkään ole mikään enkeli vaan joskus kännipäissään on tullut suudeltua vieraiden naisien kanssa. Nämä asiat on nyt myös puituläpi. Nyt kuitenkin mennään päivä kerrallaan ja taistellaan siitä kumpi voittaa parisuhde rakastamani ihmisen kanssa vai onko parempi kuitenkin olla yksin.
Kyllä pettämisenkin voi antaa anteeksi mutta unohtaminen on sitten toinen juttu.
Kuulosti tutulta, tuo sinun kommentti, että mies ei oikein osaa selittää pettämisen syytä, sanoo ettei sillä ole mitään tekemistä meidän välien kanssa vaan miehet ovat moniavioisia. Kuinka voi jatkua avioliitto?
Moi! Minua ei ole tietääkseni petetty, mutta olen itse pettänyt miestäni. Kerroin asiasta oma-aloitteisesti miehelleni, hän itki ja raivosi, sormukset lentelivät. Minä lähdin omaan kotiini "häpeämään", hän tuli perässä yötä vasten ja minä sitten vuorostani itkin, tyyliin "älä jätä", koska tunsin oloni hyvin turvattomaksi ja olin tuohon aikaan muutenkin ihan epätasapainoton ja sekaisin. Hän sitten otti minut hyvin kovaotteisesti ja sen jälkeen asiasta ei ole edes keskusteltu. Mieheni ei halua tietää mitään koko tapauksesta, eikä muutenkaan selvittää asiaa.
Minun mielestäni ei ole ihan normaalia, ettei hän ole sen jälkeen syyllistänyt minua asiasta mitenkään, ei puhunut sanallakaan, tästä on jo 3 vuotta. Ei ole yhtään mustasukkainen, ei epäile pettämisestä. Koko juttu on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Joskus toivon, että mies olisi tajunnut jättää minut silloin kun petin, koko meidän suhde taitaa olla totaalisen kieroutunut.
Minä itse en ole koskaan pettänyt ja edelleenkään en sitä tekis toiselle. Tää tuska on niin suurta etten halua että kukaan sitä joutuis kokemaan mun vuoksi. Luulin että olen yhdessä samanlaisen ihmisen kanssa. Sokeasti luotin ja uskoin. Ikinä en olis voinu kuvitella mitään kunnes sitten viime kesänä jäi kiinni. Vaihtoi meidät "yhden illan" suhteeseen. Muutti siis mitään sanomatta toisen naisen luokse. Sen jälkeen sain osakseni vain syyttelyä, uhkailemista, paljon henkistä väkivaltaa. Pelko astui elämään. Ikinä en tiennyt mitä päivä toisi tullessaan. Minä koitin silloin kaikkeni jotta hän ois jääny kotiin kaikesta huolimatta. Odotin tuolloin meidän kolmatta lasta. Hän jatkoi mun pompottamista joka on jatkunut tähän päivään saakka. Välillä haluten tulla takaisin. Hän ei päästä musta kaikesta huolimatta irti.
En ymmärrä itseäni mitä mun päässä liikkuu. Tässä on tapahtunut todella paljon pahaa ja yleensäkin paljon mitä nyt en jaksa kirjoittaa. Miten mulla voi olla tunteita tuollaista ihmistä kohtaan?? Haluanko mä muka oikeasti tuollaisen takaisin jos on tullakseen vielä joskus? Järki sanoo ei, mutta sydän välillä miettii mitä jos kuitenkin. Haluanko mä vain voittaa tämän kaiken vai mistä ihmeestä on kyse?
Sisäisesti ja ulkoisesti se toinen nainen ei voita mua. Rahallisesti kyllä. Exälläni on todennäköisesti luonnehäiriö. Se selittää aika monta asiaa. Olenkin koittanut puhua häntä hoitoon, mutta minkäs teet. Nyt sitten vielä viime kesänä löysi itsensä kaltaisen naisen..
Kaikesta huolimatta olen antanut hänelle tilaisuuksia tässä matkan varrella. Tässä yhä ollaan. Tärkeintä on että rakennan lasten kanssa tasapainoisen ja uuden elämän ja sitä oon koittanut rakentaa. Sen olen huomannut että oon vahva, mutta toisaalta välillä tuntuu että olenko heikko koska olen antanut hänelle niin paljon valtaa ja tilaisuuksia korjata kaikki.
Ehkä jossain on kunnollinen ja luotettava mies joka on sittenkin mulle se oikea.. :)
voin sanoa 30 vuoden kokemuksella ,että uskottomuus ei unohdu, sano toinen mitä vaah.Ainoastaan aika tekee jonkunlaisen ruven haavojen peitoksi.
pettäjä voi unohtaa, petetty ei koskaan. oikeassa olet. meillä jo vuosia vaimon useista päällekkäis suhteista. nykyään menee hyvin mutta kun lapset lähtee, vaimokin toden näköisesti saa mennä.. ensimmäinen lähtee syksyllä ja kai sitte vuoden välein. eli kolme vuotta...
Oltiin seurusteltu useita vuosia ja kun suhde ei oikein toiminut, lopetin sen joksikin aikaa, mutta mies halusi aloittaa uudelleen ja suostuin. Välit oli kuitenkin erilaiset. Hän oli apea ja sulkeutunut. Sitten kuulin, että hän on saanut syytteen raiskauksesta. Oli mennyt yhden illan tuttavuuden jälkeen naisen kanssa hotellihuoneeseen ja yrittänyt suostutella naista sänkyyn. Nainen oli tunnevammainen ja miehen kertoman mukaan käsitti tilanteen väärin ja syytti miestä raiskauksesta, vaikkei mitään näkyvää todistetta ollut. Se uutinen oli rankka kuulla. Hän itki ja rukoili etten jättäisi häntä, mutta luottamukseni oli mennyt ja suhde päättyi. Kaikesta jäi paha mieli, mutta elämä jatkuu.
Mielestäni kannattaa lakata esittämästä sitä, että suhteessa menee huonosti ja molemmissa on syytä ja siksi pettäminen on hyväksyttävää. Kyllä, syy voi löytyä ja silloin ymmärtää sen, miksi joku on pettänyt. Ei kuitenkaan silloinkaan hyväksyä!!
Vastuu pettämisestä on kuitenkin aina vain ja ainoastaan sillä, joka menee ja pettää. Ratkaisu siitä on pettäjän oma riippumatta siitä, miten suhteessa menee! Ja ratkaisu on tietoinen, jopa silloin kun selitetään humalatilalla yms. Turhaa on pettäjän koskaan sanoa, että toisessakin on syytä (vain suhteen huonoon jamaan, ei pettämiseen! yleensä pettäneet yrittävät tuota selitystä - mutta se on niin väärin!)
Haluaisin nyt kertoa omasta kokemuksestani... Minulla ja avomiehelläni tulee 3 vuotta seurustelua täyteen syyskuussa, yhdessä olemme asuneet jo 1v ja 5 kk...
Suhteemme alku ei ollut helpoin mahdollinen. Rakkaus ja intohimo roihusivat kyllä täysillä jo suhteen alusta, ensimmäiset puoli vuotta, aina siihen saakka, kunnes mieheni lähti toiselle puolelle maapalloa vaihto-oppilaaksi. Pidimme päivittäin yhteyttä sähköpostilla, chattaamällä ja soittelemalla n. kerran viikossa. Olimma kaikenkaikkiaan erossa 4 kk toisamme näkemättä. Mieheni ei sitten viitsinyt pysyä housissaan siellä toisella puolella maapalloa, mitä hän ei tietenkään silloin puhelimessa tai maileissa myöntänyt... Nainen aistii sellaisen kyllä muutenkin. Niinpä sitten ajattelin suhteemme olevan raunioina ja petin itsekin. Tein sen ehkä enemmä lohdutukseksi ikävääni tai ehkä kostamisen halusta. Kuitenkin koko ajan rakastin poikaystävääni niin että sattui. No, sitten hän palasi Suomeen ja siinä sitten viikon kuluttua kotiin paluusta nostimme kissan pöydälle ja tunnustimme tekemisemme. Riitelimme raivoisasti ja palasimme aiheeseen uudelleen ja uudelleen. Ajatus omasta rakkaasta toisen kanssa oli tappaa minut, mutta en kuitenkaan nähnyt omaa tekoani niin kamalana kuin hänen. Lupasimme, ettemme enää koskaan petä toisiamme ja että haluamme yrittää vielä.
Minä en kuitenkaan osannut antaa anteeksi hänen tekojaan, vaan olin sairaalloisen mustasukkainen ja takertuva, omistushaluinen. Pelkäsin, että en riitä hänelle ja menetän hänet. 3kk kotiinpaluunsa jälkeen hän lähti risteilylle, ja silloin se, mitä olin eniten pelännyt, tapahtui. Hän petti minua taas. Sain tietää tästä jo ennenkuin hänen laivansa ehti maihin, ja sanoin hänelle jo puhelimessa että se on sitten loppu nyt. Hän kuitenkin pyysi että keskustelisin vielä hänen kanssaan. Kun näin hänet, itkimme molemmat ja olin niin vihainen ja loukattu etten koskaan aiemmin. Hän pyysi minua jäämään ja lupasi ettei koskaan, ikinä enää tekisi sitä minulle. Jotenkin hän onnistui puhumaan itsensä vielä takasin elämääni, ja tästä tapahtumasta 4 kk päästä me muutimme yhteen, kun tilanne oli rauhoittunut ja meillä meni taas hyvin.
Vasta nyt voin sanoa täydesti, rehellisesti, koko sydämestäni, että viha on vihdoin kadonnut väliltämme, en kanna enää kaunaa ja olen onnistunut antamaan hänelle anteeksi. Tällä kertaa hän on ollut sanansa mittainen mies, ja hän on muuttunut täysin. Hän on itse tietoisesti huomannut pelimiehen piirteet itsessään ja halunnut itse karsia kaikenlaisen flirttailun muiden kanssa pois. Hänen koko asenteensa parisuhdettamme ja minuakin kohtaan on muuttunut aivan täysin. Itse päätin heti oman tekoni jälkeen, että tämä oli nyt sitten viimeinen kerta kun ikinä tällaista teen, ja se päätös on pitänyt. Samoin mieheni päätti, että hän haluaa muutua, ja hän onnistuikin siinä.
Tämä kaikki ei ole ollut helppoa. Kun luottamus on kerran viety, sitä on vaikea saavuttaa uudestaan ja palauttaa. Täytyy tosissaan haluta antaa toiselle anteeksi, että siihen ikinä pystyy oikeasti. Ilman tätä anteeksiantamista suhde ei voi jatkua. Eikä ilman sitä, että pettäjä itse todella ymmärtää tehneensä väärin, päättää alkaa panostamaan suhteeseensa ja haluaa todella muuttua. kaikki tämä on vian ihmsen oman pään sisältä kiinni...
Me olemme kuitenkin nykyään onnellisempia kuin koskaan olisimme edes osanneet kuvitella. En ole koskaan ollut näin rakastunut kehenkään, kuin nyt olen mieheeni. Ja hän tuntee samoin minua kohtaan. Tuntuu, että olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi... Olemme todella iloisia siitä, että vaikka oli vaikeata, halusimme kuitenkin jatkaa yhdessä ja päätimme selvittää ongelmamme yhdessä. Nyt suunnittelemme naimisiinmenoa ja jos luoja suo, toivottavasti myös pienen ihmisen saamista osaksi perhettämme... :o) Jos rakkaus on riittävän suuri, se voi auttaa tekemään mitä vain, ja se kestää mitä vain.
Seitsemän vuoden seurustelun jälkeen sain tietää, että avovaimoni on on pettänyt minua saman miehen kanssa useasti.
Hän ei kuulemma rakastanut miestä, vaikka SUHDE OLI PITKÄAIKAINEN. Ja v*tut sanon minä.
Heti kiinnijäämisen tullessa ilmi, hän sanoi ensimmäiseksi että rakastaa minua ja haluaa kanssani naimisiin. Voitteko kuvitella?
Eikä siinä kaikki. Sain toisesta paikkaa tietää, että avovaimoni ei ole ikinä tuntenut fyysistä vetoa minuun.
Kaiken tämän jälkeen sitä miettii, että haluanko jatkaa vai lähdenkö kävelemään. Sitä on vaan aina ollut "liian kiltti"... *sensuroitu* sentään. En enää ikinä voi luottaa häneen.
Joopa joo...
tuttu tunne, mun tuska alko kun mun avopuoliso jäi kiinni pari vuotta sitten. olin alkanut ihmettelemään mun nainen ramppaa baarissa JOKA viikonloppu, ja lopulta sain tähän selvyyden. se oli
jonkun aikaa rampannut yhden ukon perässä.
no tämän menin antamaan anteeksi....
sitten meni joku puoli vuotta ja taas.
....ja kolmas
....ja nyt alkaa riittää, sain TAAS 2 kk sitten selville että se messengerin kautta ja puhelimella
pitää yhteyttä uuteen äijään jonka se on nyt tavannut baarissa. ja eilen se oli lähettänyt sille kuvan itsestään rintaleikkausen (silikooni)
jälkeen kun se on suihkussa! jossa näkyy kaikki...
jote eiköhän tää kerro kaiken.
muuten suhde ois loppunut ajat sitten mutta meill on 2 lasta ja avovaimo on ulkoisesti kuin enkeli mutta myös HELVETIN kaunis.... se sais kenet vaan ja sekös on laittanut sen pään sekaisin.
nyt alkaa ajatukset mennä niin solmuun et on pakko
lähtee töihin jotta saa muuta ajateltavaa.
kertokaa ihmeessä miten te toimisitte jos näin kävis kohdallenne........ prkl!