Olen 34-vuotias, avomieheni muutaman vuoden vanhempi. Olemme olleet yhdessä kähdeksan vuotta ja elämä on mennyt ihan mukavasti. Olen viime aikoina kyllä havainnut, että mieheni tunteet ovat hiipuneet, mutta luullut sen olevan ihan normaalia suhteen kestäessä. Muutama viikko sitten mies kuitenkin sanoi, ettei tiedä, haluaako jatkaa kansssani (oma-aloitteisesti hän ei tätä sanonut, vaan kun vaadin kertomaan, miltä tuntuu, meillä kun ei tunteista puhuta).
Mies ei osaa sanoa, mikä on vialla. Hän tuntee, että koko elämä junnaa paikoillaan. Minä en ole kuulemma tehnyt mitään väärin ja hän väittää, että kolmatta osapuolta ei ole (ja uskon hänen puhuvan totta). Nyt en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mies ei tiedä haluaako jatkaa, muttei halua minun muuttavan poiskaan (ainakaan vielä). Elämä on jatkunut nyt päällisin puolin normaalisti, olemme sovussa, hellyyttä ja seksiäkin on vielä. Mutta tietoisuus, että elän miehen kanssa, jolla ei ole tunteita minua kohtaan, saa minut välillä epätoivoon. Hän sanoo toivovansa, että kaikki palautuu ennalleen, kun vain odotellaan. Mutta en minä voi kovin kauan odottaa!
Onko kenelläkään kokemuksia, voiko rakkaus vielä löytyä? Minä rakastan miestäni, haluan jatkaa, mutta päivä päivältä omatkin tunteet hiipuvat, kun en saa vastarakkautta. Pitäisikö lähteä nyt vai yrittää vielä? Tunnen olevani vielä nuori enkä haluaisi haaskata elämääni, jos löytäisinkin onnen jostain muualta. Toisaalta en haluaisi heittää kaikkea hukkaan. Mies sanoo olleensa onnellinen kanssani, muttei osaa sanoa, milloin tai miksi tämä onnellisuus on loppunut. Olen umpikujassa. Mikä on oikea ratkaisu?
Mies ei osaa sanoa, mikä on vialla. Hän tuntee, että koko elämä junnaa paikoillaan. Minä en ole kuulemma tehnyt mitään väärin ja hän väittää, että kolmatta osapuolta ei ole (ja uskon hänen puhuvan totta). Nyt en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mies ei tiedä haluaako jatkaa, muttei halua minun muuttavan poiskaan (ainakaan vielä). Elämä on jatkunut nyt päällisin puolin normaalisti, olemme sovussa, hellyyttä ja seksiäkin on vielä. Mutta tietoisuus, että elän miehen kanssa, jolla ei ole tunteita minua kohtaan, saa minut välillä epätoivoon. Hän sanoo toivovansa, että kaikki palautuu ennalleen, kun vain odotellaan. Mutta en minä voi kovin kauan odottaa!
Onko kenelläkään kokemuksia, voiko rakkaus vielä löytyä? Minä rakastan miestäni, haluan jatkaa, mutta päivä päivältä omatkin tunteet hiipuvat, kun en saa vastarakkautta. Pitäisikö lähteä nyt vai yrittää vielä? Tunnen olevani vielä nuori enkä haluaisi haaskata elämääni, jos löytäisinkin onnen jostain muualta. Toisaalta en haluaisi heittää kaikkea hukkaan. Mies sanoo olleensa onnellinen kanssani, muttei osaa sanoa, milloin tai miksi tämä onnellisuus on loppunut. Olen umpikujassa. Mikä on oikea ratkaisu?
Vastaukset 13
Vanhimmat
En usko, että rakkaus löytyy, jos asutte edelleen yhdessä. Sinä ahdistut yhä enemmän ja mies etääntyy, kun huomaa ahdistuksesi. Luulen, että teidän kannattaisi muuttaa joksikin aikaa erilleen. Ei se helppoa ole, mutta ehkäpä miehesi sitten havahtuisi siihen, että haluaa jatkaa kanssasi. Mitään takeita siitä ei tietenkään ole, mutta epätietoisuudessa eläminen on tosi raskasta! Älä odota loputtomiin ja toivo.
Olen itse kokenut saman. Mies alkoi etääntyä ja vetäytyä suhteestamme, enkä voinut käsittää miksi? Lopulta sain sen verran nyhdettyä hänestä irti, ettei hän tiedä, rakastaako minua tai haluaako enää olla kanssani... Ja takanamme oli neljätoista yhteistä vuotta. Kysyin ohimennen, kannattaako meidän enää jatkaa ja mies pakkasi samantien laukkunsa ja lähti. Luulen, että kyseessä oli jonkinlainen neljänkympin kriisi. Emme juuri ole pitäneet kesän jälkeen yhteyttä, mutta jouluna tavatessamme mies tunnusti, että rakastaa taas minua... Sen jälkeen emme ole tavanneet ja minustakin tuntuu, että olen taas umpikujassa. Haluaisinko hänet vielä takaisin... en tiedä. Mitä jos viisikymppisenä tulee taas uusi tarve irtiottoon, kun tämäkin jättäminen tuli minulle niin täytenä yllätyksenä!
Pystyisitkö sinä M@rttiina luottamaan, ettei miehesi ehkä uudelleen löytyvät tunteet laimenisi taas jossain vaiheessa? Ja oletko valmis vielä panostamaan täysillä suhteeseenne tämän pettymyksen jälkeen? Itse en osaa vielä omalta osaltani noihin kysymyksiin vastata...
Niin olen itsekin miettinyt, erillään asuminen voisi olla paras ratkaisu. Tuntuu vaan niin vaikealta lähteä. Jotain ratkaisuja täytyy kuitenkin nyt alkaa tehdä. Kiitos vastauksestasi, toivon sinulle kaikkea hyvää ja onnistumista omassa elämässäsi.
Tohon ikään mennessä teillä on varmaan jo aika katras lapsiakin.
Mihin aiot ne laittaa - vai eikö niillä ja niiden tunteilla ole mitään merkitystä.
Teidän kannattais ajatella vähän niitäkin eikä mennä mihin tuuli sattuu puhaltaan.
Jos meillä olisi "aika katras lapsia", olisin siitä varmaankin viestissäni maininnut. Lapsiahan ei niin vain siunaudu vaikka olataisi oltu yhdessä 20 vuotta, vaan niitä hankitaan (sikäli mikäli se niin yksinkertaista on) tietoisesti ja rakkaudesta. Lapsia ei siis ole, joten sen puoleen voimme mennä "mihin tuuli sattuu puhaltamaan".
Särähti pahasti korvaan tuo, että lapsia hankitaan tietoisesti ja rakkaudesta. Niitä ei hankita, vaan saadaan, jos on onni myötä.
Teille tekisi hyvää asua erillään jonkun aikaa. Voisitte miettiä omia tunteitanne ja sitä mitä haluatte jatkossa elämältä aivan rauhassa. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan itseään. Minusta miehesi on toisaalta reilu, kun kertoo ettei taida rakastaa sinua. Parempi kuulla se tuossa vaiheessa kuin sitten, kun on se liuta lapsia ja neljäkymmentä mittarissa. Itselleni sanottiin 19 vuoden yhdessäolon jälkeen, että en ole koskaan sinua rakastanut. Ei tuntunut kivalta.
"Särähti pahasti korvaan tuo, että lapsia hankitaan tietoisesti ja rakkaudesta. Niitä ei hankita, vaan saadaan, jos on onni myötä."
Arvasin, että joku takertuu tähän ja ymmärtää sen väärin! Siksipä laitoinkin sulkuihin tuon, että sikäli mikäli se niin yksinkertaista on. Kirjoitukseni pointti oli nimen omaan korostaa, että vaikka olisi oltu yhdessä jo kauan, ei lapsia automaattisesti tulla tupsahtele vaan niitä hankitaan, eli tarkoitin, että aktiivisesti sen eteen on töitä tehtävä. Ei ollut tarkoitus loukata ketään.
tietenkin roskaväelle lapsia vaan putkahtelee, mutta kyllä paremmalla aivotoiminnalla varustetut ihmiset hankkivat ne täysin tietoisesti.
Rakkaus voi löytyä, jos molemmat sitä haluaa ja sitoutuu suhteen parantamiseen, mutta ei se itsekseen odottelemalla ilmesty.
Täällä sama kokemus, joka on tosin jo ohi. Alkoi juuri tuolla miehen vetäytymisellä, ja "en tiedä"-vastauksilla. Kaiken ihmettelyn, hetken erillään asumisen, satunnaisten keskustelujen, satunnaisten sekstailujen jälkeen selvisi että toinen nainen on todella jo kierroksessa. Odotti siis vain syytä erota, kun ei ollut miestä sanomaan sitä suoraan. Ainoa mitä on vakuutellut koskaan on juuri se, ettei kukaan ulkopuolinen ole tähän päätökseen vaikuttanut. Ja sanojesi mukaan, minäkin uskoin hänen puhuvan totta. Sittemmin on selvinnyt ettei hän juurikaan ole puhunut mistään totta. Ainoa, mikä olisi ehkä korjannut tilannetta olisi ollut hänenkin halunsa korjata sitä, mutta yksin en siihen pystynyt. Joten yksin olen ja toisaalta toipunut sen verran, että olen tajunnut että näin on kuitenkin parempi. Inhottavaa ja järkyttäväähän se on, mutta kyllä siitä on selvittävä. Toivotan sulle onnea, ehkä ne asiat ei kuitenkaan ole kaikilla yhtä tyhmästi kuin itsellä?
Itsekin olen alkanut epäillä, jos kyseessä kuitenkin on toinen nainen. Varsinkin, kun asiaa kysyy, vastaukset ovat tyyliä "missähän välissä kerkiäisin sinua pettämään" tai "sinun pitää vain luottaa minuun", kun yksinkertainen "ei" olisi se luotettavin vastaus. Totuutta en kuitenkaan hänestä irti saa ja toisaalta en halua koko ajan tivata, koska jos kuitenkin olen väärässä, pahennan vain tilannetta. Tällä hetkellä yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta jossain vaiheessa asioihin on saatava selvyys.
Mä en tunne miestäni kohtaan enää juuri mitään. Todella kultainen ihminen, mä oon tässä se paska tyyppi, joka lähtee just kun elämä ulkoisesti näyttäen mallillaan. Lapsia ei meilläkkään ole, vaikka 10v yhteiseloa takana. Oon vaan niin väsynyt, kyllästynyt ja ennenkaikkea tunteet on kuolleet. Mies yrittää saada mut jäämään, tekee kaikkensa, mutta mä en jaksais enää yrittää.
Osaatko sanoa, mikä sai tunteesi hiipumaan? Tai siis jos jokin asia olisi ollut toisin, olisitko yhä onnellinen suhteessa? Vai eikö tuollaiselle kyllästymiselle ole mitään selvää syytä olemassa?
Mitä kannattaa olla yhdessä,,kun ei ole enää mitään tunteita toista kohtaa.
Mitä kannattaa elämää tuhlata huonoon suhteeseen, jos on parempaakin tarjolla.
Elämästä pitäis nauttia,hih.